[Kirj. huomautus] Päästäksesi tekstin oikeaan tunnelmaan, kuuntele samalla kappaletta: http://www.youtube.com/watch?v=eA8vQegAgmc

Tulevaisuus. Tuo vääjäämätön tiemme ja kohtalomme. Se on ainoa suunta minne kuljemme ajassa - yhdessä. Yksilöinä me matkaamme tulevaisuuteen ja ennen kuin aikamme pysähtyy, näemme menneisyyteen vain hetken nopeana välähdyksenä, sekunnin kestävänä kuvanauhana. Yksilöinä näemme näkemästä, mutta mitä ihmiskunta tulee näkemään - se on kamalaa ja se on kaunista. Kun näemme maailmamme muuttuvan huonompaan, näemme sen muuttuvan myös parempaan. Kun otsooni-kerros syöpyy taivaan saasteista, korallit ja kalat kuolevat sinisestä laguunistamme sen muuttuessa elämälle kelpaamattomaksi, nälänhätä kasvaa pienistä maista suuriin... me kehitymme. Kehitymme kestämään alati nousevan paineen ja muokkaamme itseämme. Näen sen sinisillä silmilläni...

Oli vuosi 1879. Thomas Edison painoi virtakatkaisinta ja sytytti tulen ja valon lasikupolin sisälle 40 tunniksi. Se oli teknologian evoluutio, ja sen kirkkain hetki. Edison ei ollut teknologioiden keksijöistä ainoa, mutta se kertoo meille jotain tärkeää. Olemme tulleet pitkälle 2,5 miljoonan vuoden aikana ensimmäisistä työkaluista, teknologioista. Olimme vihdoin luoneet keinotekoisen "auringon". Olemme vieneet kehityksen katsettamme monille elämän osa-alueille ulottuen jopa kaukaiseen avaruuteen, meille lähes pääsemättömään paikkaan tutkimaan itseämme ja mihin me pystymme. Olemme myös kääntäneet katseemme itseemme, meille pyhimpään.

Lukiessani lehtiä alla hiljaisen yön, ne kertovat sensaatioista. Tiedemiehet ovat onnistuneet kasvattamaan korvan hiiren selässä, japanilaiset yhtiöt kehittävät androideja, skotlantilainen yritys toi markkinoille maailman ensimmäisen bionisen käden... Teknologinen tulevaisuus näkyy jopa meissä itsessämme. Haluamme parantaa ihmistä jottei se olisi heikko ja jossain vaiheessa kenties enää kuolevainen. Olen paljon miettinyt mieleni syvyyksissä ikuisia kysymyksiä ja pyöritellyt niitä ilman vastauksia. Voisiko vanhemisen pysäyttää, voisimmeko uusia kuolevat solumme, voisimmeko korvata kuolevia asioita itsestämme? Voisimmeko keinotekoistaa itseämme, jotta voisimme olla ikuisia? Voisimmeko elää kunnes itse painamme virtakatkaisinta?

Me kuljemme tulevaisuutta kohti, mutta ennen kaikkea haluaisimme selvitä. Haluamme elää ja nähdä reunan yli. Olla niin terveitä ja vahvoja niin kauan kuin mahdollista, mutta samalla kun ihminen pelkää kuolemaa, se pelkää myös muutosta - tuntematonta. Kun viemme ihmisen teknologisen vaurauden kehtoon sen muuttuessa itse teknologiaksi, mitä jää jäljelle ihmisestä? Minne jäisi lämmin kosketus, jonka korvaisi kylmä metalli? Olisiko ihmisyys vain silloin sielu ruumiissamme siellä mitä siitä on enää jäljellä vai todellisuuden tajuna päämme sisällä? Se mitä on ihminen, me määritellään se itse kuin myös sekin missä ja milloin ihmisyyden käsitys hälvenee. Se toisi meille monille taistelun sisimpäämme, mutten vaan saa päästäni sitä aurinkoa...

Me loimme auringon, mutta milloin luomme ihmisen?

Futuristinen Deus Ex: Human Revolution julkaistiin Euroopassa 26. elokuuta Xbox360:lle, Playstation 3:lle sekä PC:lle. Edellä kerrottu proosamaisen teksti perustuu osaan pelin teemoista ja on kirjoittajan tribuutti loistavalle pelille.  

Lähteitä ja lisätietoa:
http://en.wikipedia.org/wiki/Lightbulb
http://en.wikipedia.org/wiki/Bionics
http://en.wikipedia.org/wiki/Prosthesis
http://en.wikipedia.org/wiki/Android_(robot)
http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_technology
http://medgadget.com/2007/07/worlds_first_bionic_hand_makes_it_to_market.html

Istun tässä hiljaa ja yritän käydä sisälläni läpi mitä juuri koin. Viime yönä nukkumaan mennessäni pyöri vain ajatus päässäni miten loistavaa elämystä koinkaan. Heti herätessäni muistin elämyksen uudelleen... ja kun pääsin myöhään illasta taas PELIN ääreen ja sain pelattua sen läpi - olen sanaton... olen tässä ja juuri pelin pelanneena. Janoan lisää enkä saa sitä pois mielestäni. En ole elämässäni kokenut mitään näin helvetin upeaa peliä kuin Assassin's Creed 2...

Olen joskus Facebookissa laskenut leikkiä pelin nimestä kuin kapinen ala-asteelainen ja hykertelin kuin idiootti, että nytpäs keksin loistavan läpän. "Ass-ass-in's Creed 2"... Heh-vitun-heh! Voi luoja, että osaan olla joskus helvetin idiootti. En anna itselleni ikinä anteeksi noin säälittävää läppää tämän jälkeen minkälaisen elämyksen koinkaan pelin parissa. Ei pelkästään pelattavuus, ei pelkästään hahmot, ei musiikki tai äänimaailma vaan myös tarina, jota ylistän viimeiseen asti. En ryhdy arvostelemaan peliä vaan peli synnyttää päähäni päällimmäisen kysymyksen mikä on hyvä tarina?

Tarinoita olemme nähneet, lukeneet ja kuulleet lapsuudestamme asti. Aikaisimmat tarinat tulivat iltasatuina vanhempiemme ja iso-vanhempiemme suusta, piirretyistä, lasten elokuvista ja peleistä... Aikuisena formaatti on lähes sama vaikka olemme päässeet yli lasten elokuvista mutta tarinat ovat yleensä niitä, jotka meitä aikuisia kiinnostaa ja joskus ne voivat olla vielä jopa piirrettymuotoon tehtyjä. Se vain riippuu miten hyviä ne tarinat on. Jos lasten elokuvat eivät pidä lapsia idiootteina, on todennäköistä että vanhemmatkin tykkäävät tarinoista, kuten esimerkkinä mainittakoon Studio Ghiblin animaatiot. Toisena loistavana esimerkkinä haluan mainita M. Night Shyamalanin elokuvan "Lady in the Water", joka on tehty perustuen itse ohjaajaherran tekemään iltasatuun, jota kertoili omille lapsilleen. Kyseisten esimerkkien tarinat ovat lumoavia ja hienosti kerrottuja, joista ei voi kuin nauttia. Näitä ominaisuuksia vaadimme kaikilta kirjoilta, elokuvilta kuin myös peleiltä. On tyypillistä nähdä kuinka nykypäivänäkin elokuva- ja peliteollisuus osaa pitää katsojaansa tyhmänä kuin pientä lasta. Tarinat ovat yleensä keskivertoa ja monesti surkeita ja juonen käänteet arvattavissa sadan kilometrin päästä ja pintaa syvemmälle on turha tarinan kuvitella menevän. Harva onnistuu ja menestyy, ja jotkut vaan odottavat löytäjäänsä, kuten itselleni kävi Mass Effect -pelin kanssa. Mass Effect oli huonosti markkinoitu peli, josta sain kuulla vain ohimennen. Kokeilin peliä ja rakastuin ensisilmäyksellä... samaa en voi sanoa ensimmäisestä Assassin's Creedistä, joka oli puuduttava ja itseään toistava teknologiademo uudesta Ubisoftin kehittämästä sulavasta hahmon liikkumisesta ja kiipeilystä, jossa ei ollut tarinaa tai oikein mitään nimeksikään.

Jos puhutaan vielä harvoista onnistuneista tarinallisista peleistä, Assassin's Creed 2 on sitä mitä voi luonnehtia sellaiseksi. Se on yksi niistä ainutlaatuisista timanteista, joita voi suositella kaikille, joille tarina on kaikki kaikessa ja kelleppä ei olisi. Kukapa haluaisi saada naamalleen apinan heittämää ulostetta; en minä ainakaan vaikka koen omaavani tietynlaisen perversion kuin dyykata kaikki paskaelokuvat ja -pelit läpi vain sen takia että voisin vittuuntua normaalia enemmän. AC2:n parissa ei kiehumista näkynyt ja vastatakseni omaan kysymykseeni, mikä on hyvä tarina, sen kertoo tämä peli. Tarina on hyvä kun se on monitasoinen, huolella suunniteltu monisäikeinen oveluuden harmonia, joka kiusaa katsojaa antamalla vihjeitä, mutta osaa olla paljastamatta liikaa ennen aikojaan. Se syventyy hahmoihin ja maailmoihin, omaa historiaa ja paljon taustaa ja ennen kaikkea se pitää katsojan koukussa. Hyvä tarina on oma maailmansa; kertoo kaiken tarpeellisen ja paljon enemmän, hillityllä tahdilla, selkeästi sekä ovelasti. Hyvä tarina on yllättävä ja se iskee tajuntaan kuin Zeuksen salama velttoon kulliin. Jos kaikki elokuvien ja pelien tekijät käyttäisivät ammattitaitoisia ja todellakin lahjakkaita ja nerokkaita käsikirjoittajia teoksissaan, viihteen maailma olisi paljon parempi ja alentaisi vitutustasoani huomattavasti... mutta mikä minä olisinkaan jos minua ei enää vituttaisi? Se olisi varmaa etten olisi ainakaan tyypillinen suomalainen mies...