Istun tässä hiljaa ja yritän käydä sisälläni läpi mitä juuri koin. Viime yönä nukkumaan mennessäni pyöri vain ajatus päässäni miten loistavaa elämystä koinkaan. Heti herätessäni muistin elämyksen uudelleen... ja kun pääsin myöhään illasta taas PELIN ääreen ja sain pelattua sen läpi - olen sanaton... olen tässä ja juuri pelin pelanneena. Janoan lisää enkä saa sitä pois mielestäni. En ole elämässäni kokenut mitään näin helvetin upeaa peliä kuin Assassin's Creed 2...
Olen joskus Facebookissa laskenut leikkiä pelin nimestä kuin kapinen ala-asteelainen ja hykertelin kuin idiootti, että nytpäs keksin loistavan läpän. "Ass-ass-in's Creed 2"... Heh-vitun-heh! Voi luoja, että osaan olla joskus helvetin idiootti. En anna itselleni ikinä anteeksi noin säälittävää läppää tämän jälkeen minkälaisen elämyksen koinkaan pelin parissa. Ei pelkästään pelattavuus, ei pelkästään hahmot, ei musiikki tai äänimaailma vaan myös tarina, jota ylistän viimeiseen asti. En ryhdy arvostelemaan peliä vaan peli synnyttää päähäni päällimmäisen kysymyksen mikä on hyvä tarina?
Tarinoita olemme nähneet, lukeneet ja kuulleet lapsuudestamme asti. Aikaisimmat tarinat tulivat iltasatuina vanhempiemme ja iso-vanhempiemme suusta, piirretyistä, lasten elokuvista ja peleistä... Aikuisena formaatti on lähes sama vaikka olemme päässeet yli lasten elokuvista mutta tarinat ovat yleensä niitä, jotka meitä aikuisia kiinnostaa ja joskus ne voivat olla vielä jopa piirrettymuotoon tehtyjä. Se vain riippuu miten hyviä ne tarinat on. Jos lasten elokuvat eivät pidä lapsia idiootteina, on todennäköistä että vanhemmatkin tykkäävät tarinoista, kuten esimerkkinä mainittakoon Studio Ghiblin animaatiot. Toisena loistavana esimerkkinä haluan mainita M. Night Shyamalanin elokuvan "Lady in the Water", joka on tehty perustuen itse ohjaajaherran tekemään iltasatuun, jota kertoili omille lapsilleen. Kyseisten esimerkkien tarinat ovat lumoavia ja hienosti kerrottuja, joista ei voi kuin nauttia. Näitä ominaisuuksia vaadimme kaikilta kirjoilta, elokuvilta kuin myös peleiltä. On tyypillistä nähdä kuinka nykypäivänäkin elokuva- ja peliteollisuus osaa pitää katsojaansa tyhmänä kuin pientä lasta. Tarinat ovat yleensä keskivertoa ja monesti surkeita ja juonen käänteet arvattavissa sadan kilometrin päästä ja pintaa syvemmälle on turha tarinan kuvitella menevän. Harva onnistuu ja menestyy, ja jotkut vaan odottavat löytäjäänsä, kuten itselleni kävi Mass Effect -pelin kanssa. Mass Effect oli huonosti markkinoitu peli, josta sain kuulla vain ohimennen. Kokeilin peliä ja rakastuin ensisilmäyksellä... samaa en voi sanoa ensimmäisestä Assassin's Creedistä, joka oli puuduttava ja itseään toistava teknologiademo uudesta Ubisoftin kehittämästä sulavasta hahmon liikkumisesta ja kiipeilystä, jossa ei ollut tarinaa tai oikein mitään nimeksikään.
Jos puhutaan vielä harvoista onnistuneista tarinallisista peleistä, Assassin's Creed 2 on sitä mitä voi luonnehtia sellaiseksi. Se on yksi niistä ainutlaatuisista timanteista, joita voi suositella kaikille, joille tarina on kaikki kaikessa ja kelleppä ei olisi. Kukapa haluaisi saada naamalleen apinan heittämää ulostetta; en minä ainakaan vaikka koen omaavani tietynlaisen perversion kuin dyykata kaikki paskaelokuvat ja -pelit läpi vain sen takia että voisin vittuuntua normaalia enemmän. AC2:n parissa ei kiehumista näkynyt ja vastatakseni omaan kysymykseeni, mikä on hyvä tarina, sen kertoo tämä peli. Tarina on hyvä kun se on monitasoinen, huolella suunniteltu monisäikeinen oveluuden harmonia, joka kiusaa katsojaa antamalla vihjeitä, mutta osaa olla paljastamatta liikaa ennen aikojaan. Se syventyy hahmoihin ja maailmoihin, omaa historiaa ja paljon taustaa ja ennen kaikkea se pitää katsojan koukussa. Hyvä tarina on oma maailmansa; kertoo kaiken tarpeellisen ja paljon enemmän, hillityllä tahdilla, selkeästi sekä ovelasti. Hyvä tarina on yllättävä ja se iskee tajuntaan kuin Zeuksen salama velttoon kulliin. Jos kaikki elokuvien ja pelien tekijät käyttäisivät ammattitaitoisia ja todellakin lahjakkaita ja nerokkaita käsikirjoittajia teoksissaan, viihteen maailma olisi paljon parempi ja alentaisi vitutustasoani huomattavasti... mutta mikä minä olisinkaan jos minua ei enää vituttaisi? Se olisi varmaa etten olisi ainakaan tyypillinen suomalainen mies...
Olen joskus Facebookissa laskenut leikkiä pelin nimestä kuin kapinen ala-asteelainen ja hykertelin kuin idiootti, että nytpäs keksin loistavan läpän. "Ass-ass-in's Creed 2"... Heh-vitun-heh! Voi luoja, että osaan olla joskus helvetin idiootti. En anna itselleni ikinä anteeksi noin säälittävää läppää tämän jälkeen minkälaisen elämyksen koinkaan pelin parissa. Ei pelkästään pelattavuus, ei pelkästään hahmot, ei musiikki tai äänimaailma vaan myös tarina, jota ylistän viimeiseen asti. En ryhdy arvostelemaan peliä vaan peli synnyttää päähäni päällimmäisen kysymyksen mikä on hyvä tarina?
Tarinoita olemme nähneet, lukeneet ja kuulleet lapsuudestamme asti. Aikaisimmat tarinat tulivat iltasatuina vanhempiemme ja iso-vanhempiemme suusta, piirretyistä, lasten elokuvista ja peleistä... Aikuisena formaatti on lähes sama vaikka olemme päässeet yli lasten elokuvista mutta tarinat ovat yleensä niitä, jotka meitä aikuisia kiinnostaa ja joskus ne voivat olla vielä jopa piirrettymuotoon tehtyjä. Se vain riippuu miten hyviä ne tarinat on. Jos lasten elokuvat eivät pidä lapsia idiootteina, on todennäköistä että vanhemmatkin tykkäävät tarinoista, kuten esimerkkinä mainittakoon Studio Ghiblin animaatiot. Toisena loistavana esimerkkinä haluan mainita M. Night Shyamalanin elokuvan "Lady in the Water", joka on tehty perustuen itse ohjaajaherran tekemään iltasatuun, jota kertoili omille lapsilleen. Kyseisten esimerkkien tarinat ovat lumoavia ja hienosti kerrottuja, joista ei voi kuin nauttia. Näitä ominaisuuksia vaadimme kaikilta kirjoilta, elokuvilta kuin myös peleiltä. On tyypillistä nähdä kuinka nykypäivänäkin elokuva- ja peliteollisuus osaa pitää katsojaansa tyhmänä kuin pientä lasta. Tarinat ovat yleensä keskivertoa ja monesti surkeita ja juonen käänteet arvattavissa sadan kilometrin päästä ja pintaa syvemmälle on turha tarinan kuvitella menevän. Harva onnistuu ja menestyy, ja jotkut vaan odottavat löytäjäänsä, kuten itselleni kävi Mass Effect -pelin kanssa. Mass Effect oli huonosti markkinoitu peli, josta sain kuulla vain ohimennen. Kokeilin peliä ja rakastuin ensisilmäyksellä... samaa en voi sanoa ensimmäisestä Assassin's Creedistä, joka oli puuduttava ja itseään toistava teknologiademo uudesta Ubisoftin kehittämästä sulavasta hahmon liikkumisesta ja kiipeilystä, jossa ei ollut tarinaa tai oikein mitään nimeksikään.
Jos puhutaan vielä harvoista onnistuneista tarinallisista peleistä, Assassin's Creed 2 on sitä mitä voi luonnehtia sellaiseksi. Se on yksi niistä ainutlaatuisista timanteista, joita voi suositella kaikille, joille tarina on kaikki kaikessa ja kelleppä ei olisi. Kukapa haluaisi saada naamalleen apinan heittämää ulostetta; en minä ainakaan vaikka koen omaavani tietynlaisen perversion kuin dyykata kaikki paskaelokuvat ja -pelit läpi vain sen takia että voisin vittuuntua normaalia enemmän. AC2:n parissa ei kiehumista näkynyt ja vastatakseni omaan kysymykseeni, mikä on hyvä tarina, sen kertoo tämä peli. Tarina on hyvä kun se on monitasoinen, huolella suunniteltu monisäikeinen oveluuden harmonia, joka kiusaa katsojaa antamalla vihjeitä, mutta osaa olla paljastamatta liikaa ennen aikojaan. Se syventyy hahmoihin ja maailmoihin, omaa historiaa ja paljon taustaa ja ennen kaikkea se pitää katsojan koukussa. Hyvä tarina on oma maailmansa; kertoo kaiken tarpeellisen ja paljon enemmän, hillityllä tahdilla, selkeästi sekä ovelasti. Hyvä tarina on yllättävä ja se iskee tajuntaan kuin Zeuksen salama velttoon kulliin. Jos kaikki elokuvien ja pelien tekijät käyttäisivät ammattitaitoisia ja todellakin lahjakkaita ja nerokkaita käsikirjoittajia teoksissaan, viihteen maailma olisi paljon parempi ja alentaisi vitutustasoani huomattavasti... mutta mikä minä olisinkaan jos minua ei enää vituttaisi? Se olisi varmaa etten olisi ainakaan tyypillinen suomalainen mies...
RSS Feed