Peligenre: Toiminta
Julkaisija: THQ
Kehittäjä: Vigil Games
Kotisivut: http://www.darksiders.com
Julkaisupäivä: 24.01.2010
Muut alustat: Playstation 3, Xbox 360
Pelaajamäärä: 1
Ikäsuositus (PEGI): 18
Arvostelija: Jussi Väinölä
Julkaisija: THQ
Kehittäjä: Vigil Games
Kotisivut: http://www.darksiders.com
Julkaisupäivä: 24.01.2010
Muut alustat: Playstation 3, Xbox 360
Pelaajamäärä: 1
Ikäsuositus (PEGI): 18
Arvostelija: Jussi Väinölä
Modernit autot, aseet ja konfliktit kiehtovat monia pelitaloja, jotka pystyvät luomaan interaktiivisia adrenaliinimyllyjä kuten Call of Duty ja Medal of Honor -sarjat. Mutta kun pelit kerran ovat pohjimmiltaan fiktiota kaikkine polygonihahmoineen ja ympäristöineen, on taustalla kuitenkin elävä ihmisryhmä, joka luo tarinan ja tekee siitä viihdettä peliyleisölle. Parhaimmillaan hyvään peliin voi yhdistää muutakin kuin peliä varten käsikirjoitettua tarinaa kuten Dante’s Inferno -pelissä, jossa käytetään hyväksi Dante Alighierin 1300-luvun runoa luomaan hornan ympäristöjä. Samanlainen kehitys liittyy Darksidersiin, johon liitetään Raamatun Uuden Testamentin viimeisestä kirjasta, Ilmestyskirjasta, maailmanlopun neljä ratsumiestä sekä monia muita hahmoja. Vaikkei Darksiders koitakkaan tosissaan noudattaa yksi yhteen Raamatun kertomuksia, Vigil Games tarjoaa oman visionsa Hack ’n’ Slash -pelien ystäville siinä missä Dante’s Infernokin, mutta eri aikakaudella ja sarjakuvamaisella tyylillään, gorea unohtamatta.
Tuomiopäivän ratsumies
Ikuisuuksien jälkeen sota taivaan ja helvetin välillä saatettiin päätökseen tuomiopäivän ratsastajien avulla jolloin tasapaino maailmaamme saatiin muodostettua. Historialla on kuitenkin paha tapa toistaa itseään, kuten nytkin, kun uusi taistelu syttyy demonien ja enkelien välillä, mutta tällä kertaa nykyhetkessä. Meteorit tippuvat taivaalla ja maan alta kumpuaa mitä erikoisempia örvelöitä tappamaan ihmisiä ja aiheuttamaan kaaosta maan päälle. On tullut aika rikkoa seitsemäs sinetti, joka laukaisee neljän ratsastajan tulon maan päälle.
Pelaajalla on tehtävänä astua yhden ratsumiehen, Warin saappaisiin ja tuoda tasapaino kavereidensa kanssa maapallolle. War kuitenkin saapuu yksin kaiken kaaoksen keskelle ja ihmettelee missä muut ratsastajat ovat. Alku menee pelin alkeiden oppimisessa ja kaaoksen tapahtumien ihmettelyyn. Taistelun keskellä War kuulee taivaan sotilaskaartin johtajalta, Abaddonilta, ettei seitsemättä sinettiä koskaan rikottukaan ja Warin ei pitäisi edes olla tässä maailmassa. Muita ratsumiehiä ei myöskään ole täten havaittavissa. Sekavan juonen aloituksen temmellyksessä War saa pahasti turpiin ja lopulta kuoleekin. Tasapainoa säätelevä Charred Council kuitenkin pelastaa Warin lopulliselta kuolemalta ja syyttää Waria maailmanlopun aloittamisesta, tähänhän sankarimme ei ole syyllistynyt vaan War saa luvan neuvostolta löytää sotakirveen ylöskaivajan. War palautetaan romuttuneeseen kaupunkiin ja varsinainen peli alkaa.
Maailmanlopusta on kerinnyt kulumaan vuosikymmen ja samalla ovat Warin sotataidotkin ruostuneet, jolloin jopa zombeiksi muuttuneet ihmiset voivat koitua ongelmaksi. Koska ratsumiehet eivät olleet palauttamassa järjestystä maailmaan, ihmiskunta on kadonnut sukupuuttoon maan päältä ja sitä kansoittavat demonit. Ensimmäiset tunnit kuluvat perusvihollisten niittämisessä ja välttämättömien esineiden tai aseiden etsinnässä. Darksiders muistuttaakin monella tavalla roolipelien lippulaivasarjaa Zeldaa. War ei pääse tietyille alueille kunnes hän on saanut käsiinsä esimerkiksi kaukaisia mekanismeja laukaisevan jättiheittotähden tai heilumiseen käytettävän piikkiketjun. Zeldasta Darksiders lainaa myös lisäenergiapalkit, joita lisää saa etsimällä ympäristöistä tai päihittämällä aluepomon. Lainatut ominaisuudet eivät ole mitenkään turhia vaan sopivat pelin etenemistyyliin, joka koostuu niin taistelusta vihollisjoukkoja vastaan kuin puzzleistakin. Romuttunut kaupunki on jaettu pieniin sektoreihin, joissa War vierailee vuorotellen aina kun taitoa ja kestävyyttä karttuu lisää. Suurin osa pelistä meneekin neljän valitun demonin listimisessä, jotta War pääsisi lähes tavoittamattomissa sijaitsevaan jättimäiseen kivitorniin, jossa loppupomo sijaitsee.
Tuomiopäivän ratsumies
Ikuisuuksien jälkeen sota taivaan ja helvetin välillä saatettiin päätökseen tuomiopäivän ratsastajien avulla jolloin tasapaino maailmaamme saatiin muodostettua. Historialla on kuitenkin paha tapa toistaa itseään, kuten nytkin, kun uusi taistelu syttyy demonien ja enkelien välillä, mutta tällä kertaa nykyhetkessä. Meteorit tippuvat taivaalla ja maan alta kumpuaa mitä erikoisempia örvelöitä tappamaan ihmisiä ja aiheuttamaan kaaosta maan päälle. On tullut aika rikkoa seitsemäs sinetti, joka laukaisee neljän ratsastajan tulon maan päälle.
Pelaajalla on tehtävänä astua yhden ratsumiehen, Warin saappaisiin ja tuoda tasapaino kavereidensa kanssa maapallolle. War kuitenkin saapuu yksin kaiken kaaoksen keskelle ja ihmettelee missä muut ratsastajat ovat. Alku menee pelin alkeiden oppimisessa ja kaaoksen tapahtumien ihmettelyyn. Taistelun keskellä War kuulee taivaan sotilaskaartin johtajalta, Abaddonilta, ettei seitsemättä sinettiä koskaan rikottukaan ja Warin ei pitäisi edes olla tässä maailmassa. Muita ratsumiehiä ei myöskään ole täten havaittavissa. Sekavan juonen aloituksen temmellyksessä War saa pahasti turpiin ja lopulta kuoleekin. Tasapainoa säätelevä Charred Council kuitenkin pelastaa Warin lopulliselta kuolemalta ja syyttää Waria maailmanlopun aloittamisesta, tähänhän sankarimme ei ole syyllistynyt vaan War saa luvan neuvostolta löytää sotakirveen ylöskaivajan. War palautetaan romuttuneeseen kaupunkiin ja varsinainen peli alkaa.
Maailmanlopusta on kerinnyt kulumaan vuosikymmen ja samalla ovat Warin sotataidotkin ruostuneet, jolloin jopa zombeiksi muuttuneet ihmiset voivat koitua ongelmaksi. Koska ratsumiehet eivät olleet palauttamassa järjestystä maailmaan, ihmiskunta on kadonnut sukupuuttoon maan päältä ja sitä kansoittavat demonit. Ensimmäiset tunnit kuluvat perusvihollisten niittämisessä ja välttämättömien esineiden tai aseiden etsinnässä. Darksiders muistuttaakin monella tavalla roolipelien lippulaivasarjaa Zeldaa. War ei pääse tietyille alueille kunnes hän on saanut käsiinsä esimerkiksi kaukaisia mekanismeja laukaisevan jättiheittotähden tai heilumiseen käytettävän piikkiketjun. Zeldasta Darksiders lainaa myös lisäenergiapalkit, joita lisää saa etsimällä ympäristöistä tai päihittämällä aluepomon. Lainatut ominaisuudet eivät ole mitenkään turhia vaan sopivat pelin etenemistyyliin, joka koostuu niin taistelusta vihollisjoukkoja vastaan kuin puzzleistakin. Romuttunut kaupunki on jaettu pieniin sektoreihin, joissa War vierailee vuorotellen aina kun taitoa ja kestävyyttä karttuu lisää. Suurin osa pelistä meneekin neljän valitun demonin listimisessä, jotta War pääsisi lähes tavoittamattomissa sijaitsevaan jättimäiseen kivitorniin, jossa loppupomo sijaitsee.
Demonin sydäntä mä metsästän
Pääjuonen suorittaminen ei sinänsä herätä kauheita innostuksia, koska sodan alussa kohdattu Straga-jättidemoni kohdataan oletettavasti tornissa uudestaan. Vaikka valitut demonit sijaitsevat eri puolilla karttaa ovat ympäristöt harmittavan yksitoikkoisia suurimman osan ajasta painottuen ihmisajan urbaanisiin ja paremmat aikansa nähneisiin betoniviidakkoihin. Vaikka kartat ovat auttamattoman harmaita ja kolkkoja löytyy niistä kuitenkin sopivan erilaisia aivopähkinöitä, tasohyppelyosuuksia ja uusia vihollisia. Muutama tunti hurahtaakin oikein rytmitetyn tappamisen ja vähän haastavampien puzzleiden parissa. Vaikka valittujen demonien sydänten repiminen on paikoitellen itseään toistavaa leipätyötä, uudet aseet ja erilaiset etenemistavat kuten raideammuskeluosuus lentokotkan päällä tuovat omat mausteensa estämään toistumisen tunnetta. Tekijät ovat myös ymmärtäneet missä vaiheessa tietyntapaiset tasohyppelyosuudet alkavat ärsyttämään jolloin hyppimisen sijaan on välillä uimista tai seinillä kiipeämistä.
War on sukkela tyyppi, melkein parin metrin hartialeveydestä huolimatta, ja osaa hyppiä sekä heilua sulavasti kenttäsuunnittelun vaativien puitteiden mukaan. Välillä pitää kiipeillä kudosseinää pitkin taikka hivuttautua köyden varassa puolelta toiselle kuin Tarzan mangrovepuiden seassa. Pelin loppupuolella War pääsee tuliheppansa, Ruinin satulaan, joka tuo vaihtelua etenemiseen ja nopeuttaa paikkojen tutkimista suurilla alueilla. Vaikka nelijalkaisen menopelin ohjaaminen on hupaisaa, kyseinen koni tekee ihmeellisiä pysähdyksiä kesken jyrkkien käännöksien, joilla on koitettu saada realistisuutta ”hevonen ei ole auto”, mutta näinkin sarjakuvatyylisessä pelissä ei tarvitsisi olla näin herkkiä kontrolleja, varsinkin kun perässä kaahaa yli 30 metrinen jättimato. Warilla on myös vähän ongelmia ampuessaan hevosen selästä taaksepäin, jolloin asekäsi jää väärälle puolelle ja luodit lentävät minne sattuvat. Suurimman osan ajasta ratsumies tottelee käskyä tarpeeksi nopeasti ja viiveettä, mutta ajoitellen lattian loppuessa kesken, toivottua hyppyä ei tapahdukaan vaan War hupaisasti, kuin pahaisen lagin takia, päättömästi tipahtaa pohjattomiin kuiluihin. Joskus Warilla on myös tapana suunnata hypyt 45 astetta väärään suuntaan, jolloin suora hyppy taaksepäin päätyykin oikealle tai vasemmalle, pohjattomaan kuiluun. Tämä harvoin koituu ongelmaksi, koska kuiluun tippumisesta rangaistaan vain sellaisella 10 prosentin tiputuksella HP-palkissa ja War palautetaan automaattisesti hyppypaikalle odottamaan uutta yritystä.
Taistelu on yhtä hyvällä tolalla kuin tasohyppelykin. War heiluttelee miehenpituista jättimiekkaa sulavasti ja perusvihollisetkin kaatuvat sopivaan tahtiin. Pahaisiin pikkudemoneihin ei tarvitse välttämättä tuhlata kuin napautus toimintanäppäintä, jolloin War suorittaa automaattisen kerrasta poikki -iskun. Aina ei tarvitse tahkota iskunäppäintä vaan myös oikealla hetkellä torjuttu perusisku voidaan kääntää vihollista vastaan, jolloin normaali rivisotilaspiruparka kaatuu yhdestä vastaiskusta loppupeleissä. Ongelmana paikoitellen on kuitenkin suojauksen ajoittaminen, jolloin isku joko torjutaan tavalliseen tapaan tai isku kerkeää perille ennen suojausta. Jollei torjuminen ole omaan mieleen niin väistely on enemmän kuin elinehto, koska normaalien vihollistenkin iskut rokottavat elämän vihreää nestettä nopeasti, jolloin suurten mörköjen kombojen alle jääminen voi kostautua ikävästi pidemmän taistelun aikana. Onneksi pikkusotien päätteeksi suurimman osan energiasta saa takaisin sieluarkusta tai jopa taistelun aikana, riippuen miten pärjää. Pelkällä miekallakin etenee, mutta ajoittain War pystyy työntämään ympärille keräytyneitä vihollisia etäämmälle supernyrkkiaseella tai voi muuttaa muotoaan jättitulimöröksi, jonka aikana saa suurimman osan kestävimmistäkin vihollisista matalaksi. Tankkimuotoa kannattaa kuitenkin säästellä vaarallisempien väijytysten varalle. Vaikka taistelu sujuu usein kuin vettä vain, turhan usein normaali vasen-vasen-vasen hiirenkorva -kombo tuo voiton. Mikä tuntuu helpolta ja käy myös loppujen lopuksi turruttavaksi. Onneksi vastaan tulee vihollisia, joihin normi-iskusarja ei pure tai kannattaa käyttää muitakin aseita jos halajaa suoriutua ilman suurempia kiroiluja ja pöydän hakkauksia. Eeppiset taistelut lopetetaan usein tyylikkäillä lopetusliikkeillä, jotka ovat kaikessa verisyydessään huvittavia varsinkin loppupomojen kohdalla, joiden aikana allekirjoittanut ei voinut olla pärskähtämättä hekotukseen E-napin painamisen jälkeen. Eri viimeistelyliikkeitä saisi kuitenkin olla vähän enemmän varsinkin perusdemonien kohdalla, koska jalkojen leikkaaminen viidesti putkeen täysin samalla tavalla käy nopeasti vanhaksi. Harmi vaan, ettei Waria tarvitse useinkaan avustaa lopetusliikkeissä vaan pelaaja voi käydä hakemassa toimintanapin näpäytyksen jälkeen kylmäkaapista huurteisen sillä välin kun antisankarimme repii kerrostalon kokoiselta pomolta sydämen rintakehästä.
Pääjuonen suorittaminen ei sinänsä herätä kauheita innostuksia, koska sodan alussa kohdattu Straga-jättidemoni kohdataan oletettavasti tornissa uudestaan. Vaikka valitut demonit sijaitsevat eri puolilla karttaa ovat ympäristöt harmittavan yksitoikkoisia suurimman osan ajasta painottuen ihmisajan urbaanisiin ja paremmat aikansa nähneisiin betoniviidakkoihin. Vaikka kartat ovat auttamattoman harmaita ja kolkkoja löytyy niistä kuitenkin sopivan erilaisia aivopähkinöitä, tasohyppelyosuuksia ja uusia vihollisia. Muutama tunti hurahtaakin oikein rytmitetyn tappamisen ja vähän haastavampien puzzleiden parissa. Vaikka valittujen demonien sydänten repiminen on paikoitellen itseään toistavaa leipätyötä, uudet aseet ja erilaiset etenemistavat kuten raideammuskeluosuus lentokotkan päällä tuovat omat mausteensa estämään toistumisen tunnetta. Tekijät ovat myös ymmärtäneet missä vaiheessa tietyntapaiset tasohyppelyosuudet alkavat ärsyttämään jolloin hyppimisen sijaan on välillä uimista tai seinillä kiipeämistä.
War on sukkela tyyppi, melkein parin metrin hartialeveydestä huolimatta, ja osaa hyppiä sekä heilua sulavasti kenttäsuunnittelun vaativien puitteiden mukaan. Välillä pitää kiipeillä kudosseinää pitkin taikka hivuttautua köyden varassa puolelta toiselle kuin Tarzan mangrovepuiden seassa. Pelin loppupuolella War pääsee tuliheppansa, Ruinin satulaan, joka tuo vaihtelua etenemiseen ja nopeuttaa paikkojen tutkimista suurilla alueilla. Vaikka nelijalkaisen menopelin ohjaaminen on hupaisaa, kyseinen koni tekee ihmeellisiä pysähdyksiä kesken jyrkkien käännöksien, joilla on koitettu saada realistisuutta ”hevonen ei ole auto”, mutta näinkin sarjakuvatyylisessä pelissä ei tarvitsisi olla näin herkkiä kontrolleja, varsinkin kun perässä kaahaa yli 30 metrinen jättimato. Warilla on myös vähän ongelmia ampuessaan hevosen selästä taaksepäin, jolloin asekäsi jää väärälle puolelle ja luodit lentävät minne sattuvat. Suurimman osan ajasta ratsumies tottelee käskyä tarpeeksi nopeasti ja viiveettä, mutta ajoitellen lattian loppuessa kesken, toivottua hyppyä ei tapahdukaan vaan War hupaisasti, kuin pahaisen lagin takia, päättömästi tipahtaa pohjattomiin kuiluihin. Joskus Warilla on myös tapana suunnata hypyt 45 astetta väärään suuntaan, jolloin suora hyppy taaksepäin päätyykin oikealle tai vasemmalle, pohjattomaan kuiluun. Tämä harvoin koituu ongelmaksi, koska kuiluun tippumisesta rangaistaan vain sellaisella 10 prosentin tiputuksella HP-palkissa ja War palautetaan automaattisesti hyppypaikalle odottamaan uutta yritystä.
Taistelu on yhtä hyvällä tolalla kuin tasohyppelykin. War heiluttelee miehenpituista jättimiekkaa sulavasti ja perusvihollisetkin kaatuvat sopivaan tahtiin. Pahaisiin pikkudemoneihin ei tarvitse välttämättä tuhlata kuin napautus toimintanäppäintä, jolloin War suorittaa automaattisen kerrasta poikki -iskun. Aina ei tarvitse tahkota iskunäppäintä vaan myös oikealla hetkellä torjuttu perusisku voidaan kääntää vihollista vastaan, jolloin normaali rivisotilaspiruparka kaatuu yhdestä vastaiskusta loppupeleissä. Ongelmana paikoitellen on kuitenkin suojauksen ajoittaminen, jolloin isku joko torjutaan tavalliseen tapaan tai isku kerkeää perille ennen suojausta. Jollei torjuminen ole omaan mieleen niin väistely on enemmän kuin elinehto, koska normaalien vihollistenkin iskut rokottavat elämän vihreää nestettä nopeasti, jolloin suurten mörköjen kombojen alle jääminen voi kostautua ikävästi pidemmän taistelun aikana. Onneksi pikkusotien päätteeksi suurimman osan energiasta saa takaisin sieluarkusta tai jopa taistelun aikana, riippuen miten pärjää. Pelkällä miekallakin etenee, mutta ajoittain War pystyy työntämään ympärille keräytyneitä vihollisia etäämmälle supernyrkkiaseella tai voi muuttaa muotoaan jättitulimöröksi, jonka aikana saa suurimman osan kestävimmistäkin vihollisista matalaksi. Tankkimuotoa kannattaa kuitenkin säästellä vaarallisempien väijytysten varalle. Vaikka taistelu sujuu usein kuin vettä vain, turhan usein normaali vasen-vasen-vasen hiirenkorva -kombo tuo voiton. Mikä tuntuu helpolta ja käy myös loppujen lopuksi turruttavaksi. Onneksi vastaan tulee vihollisia, joihin normi-iskusarja ei pure tai kannattaa käyttää muitakin aseita jos halajaa suoriutua ilman suurempia kiroiluja ja pöydän hakkauksia. Eeppiset taistelut lopetetaan usein tyylikkäillä lopetusliikkeillä, jotka ovat kaikessa verisyydessään huvittavia varsinkin loppupomojen kohdalla, joiden aikana allekirjoittanut ei voinut olla pärskähtämättä hekotukseen E-napin painamisen jälkeen. Eri viimeistelyliikkeitä saisi kuitenkin olla vähän enemmän varsinkin perusdemonien kohdalla, koska jalkojen leikkaaminen viidesti putkeen täysin samalla tavalla käy nopeasti vanhaksi. Harmi vaan, ettei Waria tarvitse useinkaan avustaa lopetusliikkeissä vaan pelaaja voi käydä hakemassa toimintanapin näpäytyksen jälkeen kylmäkaapista huurteisen sillä välin kun antisankarimme repii kerrostalon kokoiselta pomolta sydämen rintakehästä.
Sielusäteitä ja mekanismeja
Taistelua siivittävät onnistuneesti suunnitellut aivopähkinät, joiden ratkaisemiseen menee jonkin verran aikaa. Aivosolujen käydessä kuumana taisteluhuuma kerkeää saamaan uuden vireen kun viimeinenkin sielusäde on saatu ohjattua onnistuneesti useiden peilien kautta hallin toiselle puolelle. Vaikka tavaroiden liikuttelu ja vipujen vääntö onkin hauskaa puuhaa, käy pelin loppupuolen sielusädemaraton naurettavan mutkikkaaksi ja pilkun viilaamiseksi, jonka suorittamiseen meni ainakin neljäsosa pelin kokonaissuoritusajasta. Ilman puzzleja Darksiders olisi kuitenkin paljon yksinkertaisempi ja puuduttavampi peli, jolloin vähän pidempää jatkuva aivoriihiputki ei ollut loppujen lopuksi pahitteeksi pienien taukojen jälkeen. Jos vähänkään jaksaa tehdä myös vapaaehtoisia tutkimusretkiä ja suorittaa lisäpulmia, War saattaa törmätä erilaisiin esineisiin, joita voi vaihdella sieluiksi kauppiaan roolissa toimivan Vulgrimin kanssa. Vulgrimille kelpaavat sielut, joita saa sinisistä arkuista ja vihollisten teurastamisesta, joka tuo mieleen Devil May Cryn orbit. Valikoidenkin äänet kuulostavat hyvin samantapaisilta. Vulgrimin kaupasta saa uusia iskuja kombofriikeille ja tehosteita aseille. Hyllystä löytyy myös elämäpalkkia täyttäviä juomia, joita voi nauttia vähän hankalampien taisteluiden ohessa.
Jos Darksiders on vähän vanhentuneen näköinen muovisine ja karkeine hahmoineen, sen musiikki on ehdottomasti hienoa kuultavaa. Goottimainen kuoromusiikki orkestereineen nostattaa taisteluilmapiiriä ja luo maailmanlopun tunnelmaa. Vaikkei Darksiders kaikkein komeimpiin taistelupeleihin kuulu, sitä kuitenkin katsoo ilokseen, koska ruudunpäivityskään ei hiekkadyyni-kenttää lukuun ottamatta tipu edes jättimäisissä pomotappeluissa. Viimeistelyliikkeet ovat hyvällä tyylitajulla toteutettuja ja hahmojenkin animaatiot ovat mallikkaasti toteutettuja. Pientä laiskuutta on kuitenkin tekijätiimillä havaittavissa muutamien vihollistyyppien kohdalla, joille tehdään pieniä ulkoisia muutoksia pitkin peliä, mutta harjaantunut pelaaja huomaa samantyyliset hahmomodellit vaikka vastarannalta.
Onnistunut esikoinen
Darksiders on Vigil Gamesin ensimmäiseksi peliksi erittäin onnistunut vaikka se lainaakin ominaisuuksia monista saman lajityypin edustajista. Darksiders on viihdyttävä hack 'n' slash, jossa taistelu on hauskaa, haastavaa ja helposti opittavissa, jota onnistunut kenttäsuunnittelu ja puzzlet kuorruttavat. Peliä kuitenkin vaivaa sen vähäinen omaperäisyys kuten vihollisten kohdalla, joita on peruskentissä variaatioiltaan vähän ja möröt ovat osittain turhan kiltinnäköisiä tai monesti nähty joko valkokankaalla tai muissa länsimaisten saman lajityypin pelin edustajissa. Välillä, mutta kuitenkin harvoin tappelu tuntuu itseään toistavalta ja juonen junnaavan paikoillaan samankaltaisten tehtävien takia. Pientä hiomista kaipaisivat myös kontrollit.
Vaikkei Darksiders ole genrensä uusi merkkipaalu sillä on vankka peruspohja ja ”sitä jotain”, joka tekee tästä mielenkiintoisen ja nautittavan tapauksen muiden tusinamäiskintöjen seassa. Darksidersille luvataan jatkoa vuonna 2013. Jatko-osa voi olla jopa parempikin, koska juonellinen lähtökohta on erittäin kiinnostava (ehkä 4 pelaajan Co-Op OMG!!) ja pienillä teknisillä viilailuilla jo hyvästä taistelumoottorista saataisiin erinomainen.
Lyhyesti:
Onnistunut Hack 'n' Slash post-apokalypsin, enkelien ja demonien kera.
Arvosana: 86/100
Taivaasta:
+ Taistelu toimii
+ Kiinnostavia sivuhahmoja
+ Onnistuneet aivopähkinät
+ Massiiviset välipomo-/pomotaistelut
Hornasta:
- Omaperäisyyden puute
- Toistaa itseään paikoitellen
- Kontrollit tarvitsevat pienoista hienosäätöä
Taistelua siivittävät onnistuneesti suunnitellut aivopähkinät, joiden ratkaisemiseen menee jonkin verran aikaa. Aivosolujen käydessä kuumana taisteluhuuma kerkeää saamaan uuden vireen kun viimeinenkin sielusäde on saatu ohjattua onnistuneesti useiden peilien kautta hallin toiselle puolelle. Vaikka tavaroiden liikuttelu ja vipujen vääntö onkin hauskaa puuhaa, käy pelin loppupuolen sielusädemaraton naurettavan mutkikkaaksi ja pilkun viilaamiseksi, jonka suorittamiseen meni ainakin neljäsosa pelin kokonaissuoritusajasta. Ilman puzzleja Darksiders olisi kuitenkin paljon yksinkertaisempi ja puuduttavampi peli, jolloin vähän pidempää jatkuva aivoriihiputki ei ollut loppujen lopuksi pahitteeksi pienien taukojen jälkeen. Jos vähänkään jaksaa tehdä myös vapaaehtoisia tutkimusretkiä ja suorittaa lisäpulmia, War saattaa törmätä erilaisiin esineisiin, joita voi vaihdella sieluiksi kauppiaan roolissa toimivan Vulgrimin kanssa. Vulgrimille kelpaavat sielut, joita saa sinisistä arkuista ja vihollisten teurastamisesta, joka tuo mieleen Devil May Cryn orbit. Valikoidenkin äänet kuulostavat hyvin samantapaisilta. Vulgrimin kaupasta saa uusia iskuja kombofriikeille ja tehosteita aseille. Hyllystä löytyy myös elämäpalkkia täyttäviä juomia, joita voi nauttia vähän hankalampien taisteluiden ohessa.
Jos Darksiders on vähän vanhentuneen näköinen muovisine ja karkeine hahmoineen, sen musiikki on ehdottomasti hienoa kuultavaa. Goottimainen kuoromusiikki orkestereineen nostattaa taisteluilmapiiriä ja luo maailmanlopun tunnelmaa. Vaikkei Darksiders kaikkein komeimpiin taistelupeleihin kuulu, sitä kuitenkin katsoo ilokseen, koska ruudunpäivityskään ei hiekkadyyni-kenttää lukuun ottamatta tipu edes jättimäisissä pomotappeluissa. Viimeistelyliikkeet ovat hyvällä tyylitajulla toteutettuja ja hahmojenkin animaatiot ovat mallikkaasti toteutettuja. Pientä laiskuutta on kuitenkin tekijätiimillä havaittavissa muutamien vihollistyyppien kohdalla, joille tehdään pieniä ulkoisia muutoksia pitkin peliä, mutta harjaantunut pelaaja huomaa samantyyliset hahmomodellit vaikka vastarannalta.
Onnistunut esikoinen
Darksiders on Vigil Gamesin ensimmäiseksi peliksi erittäin onnistunut vaikka se lainaakin ominaisuuksia monista saman lajityypin edustajista. Darksiders on viihdyttävä hack 'n' slash, jossa taistelu on hauskaa, haastavaa ja helposti opittavissa, jota onnistunut kenttäsuunnittelu ja puzzlet kuorruttavat. Peliä kuitenkin vaivaa sen vähäinen omaperäisyys kuten vihollisten kohdalla, joita on peruskentissä variaatioiltaan vähän ja möröt ovat osittain turhan kiltinnäköisiä tai monesti nähty joko valkokankaalla tai muissa länsimaisten saman lajityypin pelin edustajissa. Välillä, mutta kuitenkin harvoin tappelu tuntuu itseään toistavalta ja juonen junnaavan paikoillaan samankaltaisten tehtävien takia. Pientä hiomista kaipaisivat myös kontrollit.
Vaikkei Darksiders ole genrensä uusi merkkipaalu sillä on vankka peruspohja ja ”sitä jotain”, joka tekee tästä mielenkiintoisen ja nautittavan tapauksen muiden tusinamäiskintöjen seassa. Darksidersille luvataan jatkoa vuonna 2013. Jatko-osa voi olla jopa parempikin, koska juonellinen lähtökohta on erittäin kiinnostava (ehkä 4 pelaajan Co-Op OMG!!) ja pienillä teknisillä viilailuilla jo hyvästä taistelumoottorista saataisiin erinomainen.
Lyhyesti:
Onnistunut Hack 'n' Slash post-apokalypsin, enkelien ja demonien kera.
Arvosana: 86/100
Taivaasta:
+ Taistelu toimii
+ Kiinnostavia sivuhahmoja
+ Onnistuneet aivopähkinät
+ Massiiviset välipomo-/pomotaistelut
Hornasta:
- Omaperäisyyden puute
- Toistaa itseään paikoitellen
- Kontrollit tarvitsevat pienoista hienosäätöä
RSS Feed