Peligenre: First person -räiskintä
Julkaisija: Bethesda Softworks
Kehittäjä: Rebellion
Kotisivut: Rogue Warrior
Julkaisupäivä: 1.12.2009
Muut alustat: Xbox 360, PlayStation 3
Pelaajamäärä: 1-8
Ikäsuositus (PEGI): +18
Arvostelija: Jussi Väinölä
Julkaisija: Bethesda Softworks
Kehittäjä: Rebellion
Kotisivut: Rogue Warrior
Julkaisupäivä: 1.12.2009
Muut alustat: Xbox 360, PlayStation 3
Pelaajamäärä: 1-8
Ikäsuositus (PEGI): +18
Arvostelija: Jussi Väinölä
Kun lähdetään tekemään jotain tämän tasoista peliä kuin Rogue Warrior, pitäisi kehittäjien tai edes tuottajien päässä alkaa hälytyskellojen soida jos peli aiotaan laittaa täyshintaisten videopelien hyllyyn tällaisessa kunnossa. Sillä Rogue Warrior on kieltämättä yksi surkuhupaisimpia esityksiä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Pelaajana en voi mitenkään ymmärtää, että The Elder Scrolls -pelisarjasta tunnettu Bethesda-pelitalo ottaisi tällaisen projektin tuotantoon, taikka tarjoaisi sitä eteenpäin kun aikaisempi tiimi ei päässyt puusta pidemmälle. Mutta kyllä kait se pitää uskoa kun kahdella eurolla tällaisen hankin pelihyllyyni, ilmiselvistä varoituksista huolimatta.
Rääväsuinen muskelipartaveikko Pohjois-Koreassa
Vaikkei Rogue Warrior -peli perustukkaan samannimiseen bestselleriin, novellin pituisessa räiskintäpelissä seikkailee samanniminen tosielämän Navy SEAL -komentaja kuin kirjassa eli Richard Marcinko, josta päätetään pelissä käyttää hänen yhtä lempinimeään: Dick, kuinka sopivaa. Loput pelin tapahtumista ovatkin sitten revitty tietolähteiden mukaan kehittäjien omista päiväunista, joten hatara perustuminen oikean maailman henkilöihin ja tapahtumiin on sankarimme nimeä ja ajankohtaa lukuun ottamatta täysin tarpeetonta. Rogue Warriorin värittyneet tapahtumat sijoittuvat kylmän sodan kiihkeimpiin vaiheisiin 1960-luvun loppupuolella kun Neuvostoliitolla ja Yhdysvalloilla olivat näpit vastakkain milloin missäkin päin maapalloa. Kaverimme Dick viedään kommunistisen Pohjois-Korean rajojen sisälle mukanaan kaksi muuta hiljaisen tappamisen ammattilaista, mutta heti ensimmäisessä välivideossa kaksi urheaa Navy SEAL -erikoisjoukon sotilasta pääse hengestään, varsin hölmöllä tavalla (katso 1. kuva). Päähenkilömme toteaa tähän vain, että ”Voihan kilin vittu…”, ja jatkaa tehtävää yksin.
Hiustakin ohuemmassa juonessa Dick selvittää onko Pohjois-Korealla mahdollisia massatuhoaseita ja mistä se niitä mahdollisesti saa, ei kai vain neukuilta. Pelaaja ohjastetaan geneerisen harmaiden Pohjois-Korean armeija-alueiden ja betonikompleksien läpi. Matkalla tulee vastaan yleensä pelaajan tulosuuntaan selkänsä kääntäneitä, hitsauskypärään sonnustautuneita sotilaita ja konepistoolilla koneita korjaavia mekaanikkoja. Suurin osan pelin etenemisestä menee siihen, että pelaaja näppäilee jokaisen vähänkin yksinäisen vihun kohdalla pikatapponäppäintä, ja sitten siirrytään seuraavan tekoälyn ohjaaman tollon taakse tai eteen ja suoritetaan sama juttu uudestaan kunnes esikäsikirjoitetut vihollisryhmät huomaavat kentän loppupuolella, että joku partaveikko puukottelee aseveljiä kuin liukuhihnalla.
Jos parin eri esinauhoitetun ja kankeasti toteutetun tappoliikkeen katsominen käy tylsäksi, niin onhan pelissä tarjolla suppea määrä munattomia sarjatuliaseita, joihin kuuluvat peruskonepistooli MP5, edellä mainittuun aseeseen verrattuna yhtä tehoton RPK-konekivääri. Sitten löytyy myös Dragunov SVD -tarkkuuskivääri, jolla ei tee käytännössä kerta kaikkiaan mitään koska välimatkat vihollisten välillä venyvät korkeintaan sadan metrin pituisiksi, sitten on vielä pari turhaa hernepyssyä, joita en raaskinut kokeilla aikaisempien tuttavuuksien perusteella. Mutta uskokaa tai älkää, Dickin perusase eli 9-millinen pistooli saa vihollisten listimisen tuntumaan ylihelpolta, ja täten hyperpistoolimme tekee muiden aseiden käytöstä turhanpäiväistä. Suurimpana osasyynä siihen on, että Rogue Warrior kärsii samasta superpistooliongelmasta kuin Medal of Honor: Airborne, sillä pistoolissa on loputtomat panokset ja tämä pikkukäsiase on yhtä tehokas/tehoton kuin konekivääri. Koska vastustajien tekoäly on ennalta arvattavimmasta päästä, ei pelaajan tarvitse kuin ahdistaa vihollinen nurkan tai laatikon taakse ja naputella kulman takaa pilkistävään jalkaan tai olkapäähän pikkuluotikuuron, niin johan on päivä paketissa.
Näiden yksittäisten syiden takia taistelu käy pelin lyhyestä pituudesta huolimatta äärimmäisen itseään toistavaksi ja haasteettomaksi, koska juoksentelin suurin piirtein huoneesta toiseen naputellen puolikkaan lipasta tyhmänä toljottaviin solttuihin ja suorittaen saman yllätyksettömän rutiinin ties kuinka monta kymmentä kertaa. Eli ei hyvää päivää jos nipin napin kahden tunnin kestoon yltävän pelin sisältö alkaa toistaa itseään.
Rääväsuinen muskelipartaveikko Pohjois-Koreassa
Vaikkei Rogue Warrior -peli perustukkaan samannimiseen bestselleriin, novellin pituisessa räiskintäpelissä seikkailee samanniminen tosielämän Navy SEAL -komentaja kuin kirjassa eli Richard Marcinko, josta päätetään pelissä käyttää hänen yhtä lempinimeään: Dick, kuinka sopivaa. Loput pelin tapahtumista ovatkin sitten revitty tietolähteiden mukaan kehittäjien omista päiväunista, joten hatara perustuminen oikean maailman henkilöihin ja tapahtumiin on sankarimme nimeä ja ajankohtaa lukuun ottamatta täysin tarpeetonta. Rogue Warriorin värittyneet tapahtumat sijoittuvat kylmän sodan kiihkeimpiin vaiheisiin 1960-luvun loppupuolella kun Neuvostoliitolla ja Yhdysvalloilla olivat näpit vastakkain milloin missäkin päin maapalloa. Kaverimme Dick viedään kommunistisen Pohjois-Korean rajojen sisälle mukanaan kaksi muuta hiljaisen tappamisen ammattilaista, mutta heti ensimmäisessä välivideossa kaksi urheaa Navy SEAL -erikoisjoukon sotilasta pääse hengestään, varsin hölmöllä tavalla (katso 1. kuva). Päähenkilömme toteaa tähän vain, että ”Voihan kilin vittu…”, ja jatkaa tehtävää yksin.
Hiustakin ohuemmassa juonessa Dick selvittää onko Pohjois-Korealla mahdollisia massatuhoaseita ja mistä se niitä mahdollisesti saa, ei kai vain neukuilta. Pelaaja ohjastetaan geneerisen harmaiden Pohjois-Korean armeija-alueiden ja betonikompleksien läpi. Matkalla tulee vastaan yleensä pelaajan tulosuuntaan selkänsä kääntäneitä, hitsauskypärään sonnustautuneita sotilaita ja konepistoolilla koneita korjaavia mekaanikkoja. Suurin osan pelin etenemisestä menee siihen, että pelaaja näppäilee jokaisen vähänkin yksinäisen vihun kohdalla pikatapponäppäintä, ja sitten siirrytään seuraavan tekoälyn ohjaaman tollon taakse tai eteen ja suoritetaan sama juttu uudestaan kunnes esikäsikirjoitetut vihollisryhmät huomaavat kentän loppupuolella, että joku partaveikko puukottelee aseveljiä kuin liukuhihnalla.
Jos parin eri esinauhoitetun ja kankeasti toteutetun tappoliikkeen katsominen käy tylsäksi, niin onhan pelissä tarjolla suppea määrä munattomia sarjatuliaseita, joihin kuuluvat peruskonepistooli MP5, edellä mainittuun aseeseen verrattuna yhtä tehoton RPK-konekivääri. Sitten löytyy myös Dragunov SVD -tarkkuuskivääri, jolla ei tee käytännössä kerta kaikkiaan mitään koska välimatkat vihollisten välillä venyvät korkeintaan sadan metrin pituisiksi, sitten on vielä pari turhaa hernepyssyä, joita en raaskinut kokeilla aikaisempien tuttavuuksien perusteella. Mutta uskokaa tai älkää, Dickin perusase eli 9-millinen pistooli saa vihollisten listimisen tuntumaan ylihelpolta, ja täten hyperpistoolimme tekee muiden aseiden käytöstä turhanpäiväistä. Suurimpana osasyynä siihen on, että Rogue Warrior kärsii samasta superpistooliongelmasta kuin Medal of Honor: Airborne, sillä pistoolissa on loputtomat panokset ja tämä pikkukäsiase on yhtä tehokas/tehoton kuin konekivääri. Koska vastustajien tekoäly on ennalta arvattavimmasta päästä, ei pelaajan tarvitse kuin ahdistaa vihollinen nurkan tai laatikon taakse ja naputella kulman takaa pilkistävään jalkaan tai olkapäähän pikkuluotikuuron, niin johan on päivä paketissa.
Näiden yksittäisten syiden takia taistelu käy pelin lyhyestä pituudesta huolimatta äärimmäisen itseään toistavaksi ja haasteettomaksi, koska juoksentelin suurin piirtein huoneesta toiseen naputellen puolikkaan lipasta tyhmänä toljottaviin solttuihin ja suorittaen saman yllätyksettömän rutiinin ties kuinka monta kymmentä kertaa. Eli ei hyvää päivää jos nipin napin kahden tunnin kestoon yltävän pelin sisältö alkaa toistaa itseään.
Voihan vee sitä ja vee tätä
Jos pelimekaniikka on hyvinkin kehnoa tämän aikakauden peliksi, Mickey Rourken ääninäyttely tekee Rogue Warriorin pelaamisesta myös hirveää kuultavaa korvien kannalta. En sano, että Rourke olisi huono valinta Dickin rooliin, koska miehellä on tarpeeksi möreä ja ukkomainen ääni pelin hahmolle, mutta se mitä ääninäyttelijälle on päätetty kirjoittaa sanottavaksi, on jotain aivan käsittämätöntä. Jos kerran peli ei niinkään tarinallisesti ja tyylillisesti ole aivan kieliposkella tehty, niin miksi, miksi helvetissä päähenkilömme pitää suoltaa jenkkien niin kauheasti pelkäämää fuck-sanaa kuin mikäkin ala-astelainen, joka on ymmärtänyt kyseisen sanan yksinkertaisimman merkityksen? Tämän takia Arskamaisen tosissaan otettava Dick kuulostaa enemmänkin netissä uhoavalta teiniltä, joka ei osaa muuta kuin heittää f-sanan perään kasan muita kirosanoja ja yrittäen kuvailla näkemyksiään muka hauskalla tavalla. Ja herran paratkoon minkälaisen hirvityksen joku on mennyt luomaan pelin lopputeksteihin, joiden aikana esitetään Rourken epäkypsät heitot raastavan rap-jumputuksen tahdissa yhteen perkeleen putkeen.
Kiroilu voi toki olla oikein käytettynä hauskaakin kuultavaa, mutta Rogue Warrior -pelin käsikirjoittajat eivät ole ymmärtäneet, että emättimen alatyylisen nimityksen hokeminen jokaisen tapon, välivideon, latauskuvan ja vahingon ottamisen kohdalla ei ole kerta kaikkiaan hauskaa vaan ärsyttävää ja itseään toistavaa, ihan kuin toistoa ei olisi jo tarpeeksi tässä pelissä. Ja mitä tulee pelin muuhun äänimaailmaan; koska pelasin pelin käyttämällä äänenvaimennettua pistoolia, kuulin suurimman osan tsut-tsut-ääniä, mutta kokeiltuani konetuliaseita ne osoittautuivat laukomaan munattomia pat-pat ja rät-rät-röyhtäyksiä. Käsikranaattienkin räjähdykset kuulostivat varsin lussuilta ja eipä näiden räjähteiden tuhovoima vedä vertoja kuin parin euron ilotulitteille. Mark Rutherfordin musiikki on toisaalla hieman mielenkiintoisempaa kuunneltavaa. Elokuvamainen rymistely saa välillä jopa pelin tuntumaan silloin tällöin sadasosasekunnin ajan viihdyttävältä, mutta miksi näinkin tasokasta musiikkia pitää esiintyä Rogue Warriorin tasoisessa teoksessa.
Äänipuolella oli sentään muutama valopilkahdus, mutta graafisessa esityksessä Rogue Warrior kompastelee pahemmin kuin tasapainohäiriöinen, umpikännissä oleva kirahvi. Parhaimmillakin asetuksilla peli näyttää hirveältä, objektien laidat piirtyvät hirvittävän sahalaitaisesti, hahmojen tekstuurit ovat epätarkkoja, tilojen valotus takkuilee, erinäiset räjähdys- ja savuefektit menevät toistensa päälle rumasti ja parissa lumisadetta omaavassa kentässä lumen sataminen on saatu näyttämään tökerömmältä kuin Hollywood-rainojen pakkaskohtaukset; sillä lumikuurot nykivät sateen aikana. Sadeilmiön uskottavuutta syö myös suuresti se, että hiutaleet liikkuvat pelaajan mukana eivätkä ole pelaajasta riippumattomia tehosteita. Eli toisin sanoen peli ei tasan tarkkaa kerää pisteen pistettä näyttävyydellään. Surullisen graafisen esityksen sinetöi buginen ja päin seiniä säädetty fysiikkamoottori, joka saa vihollisruumiit lentelemään pitkin seiniä pistoolin ammuksistakin. Rikkinäinen ja viimeistelemätön räsynukkegeneraattori saa huvittavasti Dickin päänkin heilumaan holtittomasti suojien takana. Tämä ”pää tärisee niin julmetusti, että aivot räjähtävät kohta seinille” -tilanne on niinkin huvittava, että toimintakohtaukset ovat astetta viihdyttävämpiä, kun työntää sankarin rintakehänkorkuisen esteen taakse tärisemään.
Jos pelimekaniikka on hyvinkin kehnoa tämän aikakauden peliksi, Mickey Rourken ääninäyttely tekee Rogue Warriorin pelaamisesta myös hirveää kuultavaa korvien kannalta. En sano, että Rourke olisi huono valinta Dickin rooliin, koska miehellä on tarpeeksi möreä ja ukkomainen ääni pelin hahmolle, mutta se mitä ääninäyttelijälle on päätetty kirjoittaa sanottavaksi, on jotain aivan käsittämätöntä. Jos kerran peli ei niinkään tarinallisesti ja tyylillisesti ole aivan kieliposkella tehty, niin miksi, miksi helvetissä päähenkilömme pitää suoltaa jenkkien niin kauheasti pelkäämää fuck-sanaa kuin mikäkin ala-astelainen, joka on ymmärtänyt kyseisen sanan yksinkertaisimman merkityksen? Tämän takia Arskamaisen tosissaan otettava Dick kuulostaa enemmänkin netissä uhoavalta teiniltä, joka ei osaa muuta kuin heittää f-sanan perään kasan muita kirosanoja ja yrittäen kuvailla näkemyksiään muka hauskalla tavalla. Ja herran paratkoon minkälaisen hirvityksen joku on mennyt luomaan pelin lopputeksteihin, joiden aikana esitetään Rourken epäkypsät heitot raastavan rap-jumputuksen tahdissa yhteen perkeleen putkeen.
Kiroilu voi toki olla oikein käytettynä hauskaakin kuultavaa, mutta Rogue Warrior -pelin käsikirjoittajat eivät ole ymmärtäneet, että emättimen alatyylisen nimityksen hokeminen jokaisen tapon, välivideon, latauskuvan ja vahingon ottamisen kohdalla ei ole kerta kaikkiaan hauskaa vaan ärsyttävää ja itseään toistavaa, ihan kuin toistoa ei olisi jo tarpeeksi tässä pelissä. Ja mitä tulee pelin muuhun äänimaailmaan; koska pelasin pelin käyttämällä äänenvaimennettua pistoolia, kuulin suurimman osan tsut-tsut-ääniä, mutta kokeiltuani konetuliaseita ne osoittautuivat laukomaan munattomia pat-pat ja rät-rät-röyhtäyksiä. Käsikranaattienkin räjähdykset kuulostivat varsin lussuilta ja eipä näiden räjähteiden tuhovoima vedä vertoja kuin parin euron ilotulitteille. Mark Rutherfordin musiikki on toisaalla hieman mielenkiintoisempaa kuunneltavaa. Elokuvamainen rymistely saa välillä jopa pelin tuntumaan silloin tällöin sadasosasekunnin ajan viihdyttävältä, mutta miksi näinkin tasokasta musiikkia pitää esiintyä Rogue Warriorin tasoisessa teoksessa.
Äänipuolella oli sentään muutama valopilkahdus, mutta graafisessa esityksessä Rogue Warrior kompastelee pahemmin kuin tasapainohäiriöinen, umpikännissä oleva kirahvi. Parhaimmillakin asetuksilla peli näyttää hirveältä, objektien laidat piirtyvät hirvittävän sahalaitaisesti, hahmojen tekstuurit ovat epätarkkoja, tilojen valotus takkuilee, erinäiset räjähdys- ja savuefektit menevät toistensa päälle rumasti ja parissa lumisadetta omaavassa kentässä lumen sataminen on saatu näyttämään tökerömmältä kuin Hollywood-rainojen pakkaskohtaukset; sillä lumikuurot nykivät sateen aikana. Sadeilmiön uskottavuutta syö myös suuresti se, että hiutaleet liikkuvat pelaajan mukana eivätkä ole pelaajasta riippumattomia tehosteita. Eli toisin sanoen peli ei tasan tarkkaa kerää pisteen pistettä näyttävyydellään. Surullisen graafisen esityksen sinetöi buginen ja päin seiniä säädetty fysiikkamoottori, joka saa vihollisruumiit lentelemään pitkin seiniä pistoolin ammuksistakin. Rikkinäinen ja viimeistelemätön räsynukkegeneraattori saa huvittavasti Dickin päänkin heilumaan holtittomasti suojien takana. Tämä ”pää tärisee niin julmetusti, että aivot räjähtävät kohta seinille” -tilanne on niinkin huvittava, että toimintakohtaukset ovat astetta viihdyttävämpiä, kun työntää sankarin rintakehänkorkuisen esteen taakse tärisemään.
Seitsemänkympin leffalippu
Kuten alussa kerroin, Rogue Warrior kehdattiin julkaista täyshintaisena pelinä muiden laadukkaampien teosten joukossa joulun alla 2009, mikä tämänkaltaiselta keskeneräiseltä projektilta on käsittämätön valinta hinta/-laatusuhteen kannalta. Tosin kukaan ei varmasti maksaisi tästä pelistä kaksinumeroista lukua, jos tietää mitä levy pitää sisällään.
Yllätyksetön, helpohko ja ääninäyttelyn takia ärsyttäväkin yksinpelikampanja kestää hädin tuskin sen nykyleffan verran, joten vastinetta rahoille ei heru näillä kellotuksilla. Toki peli tarjoaa räiskintää netin välityksellä, mutta näin vuonna 2012 serverit kaikuvat tyhjyyttä kuin opiskelijakorttelit vappuna. Tuskin mistään jäin paitsi, sillä peli tarjoaisi kilpaa tappamista vain kahdessa eri pelitilassa: kaikki vastaan kaikki tai kaksi joukkuetta vastakkain. Toki ihmisistä olisi varmasti parempaa vastusta kuin yksinpelin tahvoista, jotka pahimmillaan viskasivat olan yli tarkoitetun kranaatin omaan suojansa seinään ja täten tapattivat itsensä. Mutta jo vuonna 2009 oli lukemattomia paljon kehittyneempiä ja laajempia moninpeliräiskintöjä, joten innokkaimmatkin pelaajat poistuivat luultavasti Rogue Warriorin ääreltä siinä vuodenvaihteen paikkeilla.
Peli tarjoaa ehkä parit naurut, vääristä syistä, silloin tällöin, mutta täysihintaisena tekeleenä Rogue Warriorilla ei ole mitään oikeutta olla olemassa. Luulenpa, ettei Marcinkokaan olisi ylpeä jos näkisi itsensä kuvattavan näin halvasti ja yksipuolisesti.
Lyhyesti:
Alle kahdessa tunnissa läpäisty sieluton turhake, jota voi pitää helposti yhtenä surkeimpana FPS-pelinä viime vuosikymmeneltä.
Hyvää:
+ Tahattoman hupaisa
+ Ajoittain mukaansatempaava musiikki
Huonoa, huonoa, huonoa:
- Törkeän lyhyt
- Mickey Rourken ääninäyttely
- Ala-arvoinen toteutus ja viimeistely
- Moottorisahalla veistetyt grafiikat
- Itseään toistava lyhyestä pituudestaan huolimatta
Arvosana: 22/100
Kuten alussa kerroin, Rogue Warrior kehdattiin julkaista täyshintaisena pelinä muiden laadukkaampien teosten joukossa joulun alla 2009, mikä tämänkaltaiselta keskeneräiseltä projektilta on käsittämätön valinta hinta/-laatusuhteen kannalta. Tosin kukaan ei varmasti maksaisi tästä pelistä kaksinumeroista lukua, jos tietää mitä levy pitää sisällään.
Yllätyksetön, helpohko ja ääninäyttelyn takia ärsyttäväkin yksinpelikampanja kestää hädin tuskin sen nykyleffan verran, joten vastinetta rahoille ei heru näillä kellotuksilla. Toki peli tarjoaa räiskintää netin välityksellä, mutta näin vuonna 2012 serverit kaikuvat tyhjyyttä kuin opiskelijakorttelit vappuna. Tuskin mistään jäin paitsi, sillä peli tarjoaisi kilpaa tappamista vain kahdessa eri pelitilassa: kaikki vastaan kaikki tai kaksi joukkuetta vastakkain. Toki ihmisistä olisi varmasti parempaa vastusta kuin yksinpelin tahvoista, jotka pahimmillaan viskasivat olan yli tarkoitetun kranaatin omaan suojansa seinään ja täten tapattivat itsensä. Mutta jo vuonna 2009 oli lukemattomia paljon kehittyneempiä ja laajempia moninpeliräiskintöjä, joten innokkaimmatkin pelaajat poistuivat luultavasti Rogue Warriorin ääreltä siinä vuodenvaihteen paikkeilla.
Peli tarjoaa ehkä parit naurut, vääristä syistä, silloin tällöin, mutta täysihintaisena tekeleenä Rogue Warriorilla ei ole mitään oikeutta olla olemassa. Luulenpa, ettei Marcinkokaan olisi ylpeä jos näkisi itsensä kuvattavan näin halvasti ja yksipuolisesti.
Lyhyesti:
Alle kahdessa tunnissa läpäisty sieluton turhake, jota voi pitää helposti yhtenä surkeimpana FPS-pelinä viime vuosikymmeneltä.
Hyvää:
+ Tahattoman hupaisa
+ Ajoittain mukaansatempaava musiikki
Huonoa, huonoa, huonoa:
- Törkeän lyhyt
- Mickey Rourken ääninäyttely
- Ala-arvoinen toteutus ja viimeistely
- Moottorisahalla veistetyt grafiikat
- Itseään toistava lyhyestä pituudestaan huolimatta
Arvosana: 22/100
RSS Feed