Peligenre: Toiminta
Julkaisija: Plan 1 / Meridian4 / LGP
Kehittäjä: Frozenbyte
Kotisivut: http://shadowgroundsgame.com
Julkaisupäivä: 11.11.2005
Muut alustat: Linux
Pelaajamäärä: 1-4 (samalla koneella)
Ikäraja: K-15
Arvostelija: Miikka Juomoja
Julkaisija: Plan 1 / Meridian4 / LGP
Kehittäjä: Frozenbyte
Kotisivut: http://shadowgroundsgame.com
Julkaisupäivä: 11.11.2005
Muut alustat: Linux
Pelaajamäärä: 1-4 (samalla koneella)
Ikäraja: K-15
Arvostelija: Miikka Juomoja
Vuonna 2005 Suomi oli ottanut jo suuren harppauksen pelirintamalla. Remedy Entertainment oli julkaissut jo toisen osansa yhdestä aikamme kulttisensaatiosta eli Max Paynestä, sekä toinen suuri suomalainen eli Bugbear Entertainment viimeisteli seuraavaa FlatOut peliään. Tämä vuosi oli tärkeä vuonna 2001 perustetulle Frozenbyte Inc:lle, sillä heidän esikoispelinsä Shadowgrounds julkaistiin markkinoille. Valitettavasti peli ei myynyt niinkun oli odotettu.
Rumaa kauneutta
Todella pitkä tai ainakin pitkästyttävä alkutarina ei pisteitä anna. Pelasin pelin läpi kahden ystäväni kanssa, jotka vinkuivat koko alkutarinan keskeyttämistä, mutta haukotellen mentiin loppuun. Valitettavasti tämän vuoksi alkutarina jäi tosi heikosti päähän. Onneksi tekijät ovat laittaneet mahdollisuuden hypätä tarinan yli. Pelin tarina on muutenkin erittäin kehno. Peli sijoittuu avaruuden siirtomaahan Ganymedelle, jossa pelaaja ohjaa mekaanikko Wesley Tyleriä. Alussa sähköt katkeaa, jotka pelaajan pitää korjata. Yllättäen vartijat tapetaan ja avaruuden oliot hyökkäävät kimppuun. Näin alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta. Tarina ei muutenkaan hetkauta pelin edetessä vaan pahenee kliseissään ja kliseisissä hahmoissaan.
Peliin on ripoteltu tietokoneita ja dokumentteja, joista saa lisää syvyyttä tarinaan; ne ovat paremmin tehty kuin itse tarina. Kauhisteltuani tarinan alun heikkoutta aloin empimään uskaltaako tekstejä lukea, mutta onneksi sieltä löytyikin silkkaa kultaa sisältä. Tekstit on kirjoitettu todella Resident Evil tyylisesti ja vaikka ne eivät samalle tasolle yllä, niin kumminkin suosittelen ne lukemaan pikaisesti lävitse. Pelin tarina etenee tehtävä kerrallaan. Tehtävät eivät tosin yllätä, ne ovat samanlaisia kuin muissakin saman genren peleissä: pakokapselit puuttuu, virrat pois, sateliitti ei toimi, generaattori rikkoontunut, ihmisiä jumissa ja niin edelleen.
Vaikka tarina ei kovin kiehdo pelaajaa, niin viehätys piilee itse pelissä. Peliin päästessä kaikki ennakkoluulot peliä kohtaan katoavat. Se näyttää paremmalta kuin kuvittelin! Valaisu effektit näyttävät todella komeilta, pimeä ja valo on hyvin tasapainotettu ja vaikka huoneessa olisikin valoisaa pimeät nurkat saattavat olla hyvinkin vaarallisia. Efektit näkyvät myös ampuessa, effectit luovat tosi hyvän tunnelman siitä, että aseissa todellakin on tehoa. Ympäristän grafiikat ovat myös vertaansa vailla, siirtokunta ja alukset näyttävät hyviltä. Maastoa elävöittää viellä se, että maastossa on asioita joita voi tuhota. Valitettavasti myös grafiikan taso on erittäin vaihtelevaa. Hahmot näyttävät paikoittain todella huonoilta. Niiden tylsä ulkonäkö ja muuhun grafiikkaan verrattuna huono sulautuvuus, saa hahmot näyttämään todella rumilta. Myös vihollisten ulkonäkö saa hieman kummastelemaan. Osa vihollisista on todella hienosti mallinnettu, mutta esimerkiksi kahta minigunia käsissään pitävää alienia ei voi kehua, sillä vaikka se näyttäisi saavan vaikutteita Doomin vastaavasta, mutta se on rumempi kuin doomissa. Yhden vihollisen kuminen ulkonäkö antaa kuvan, että peli olisi julkaistu markkinoilla liian aikaisin.
Äänimaailma on keskivertoa ja loistavaa. Henkilöiden keskustelu on laadukasta, mutta ei mitenkään erikoista. Ääniefektit toimivat loistavasti, poisluettuna vihollisten kummallinen äänähtely. Sitten on viellä pelin musiikit. No suurinpiirtein pelin puolenvälin disko-kohtauksen jälkeen musiikkia ei voi olla rakastamatta. Kun mitään ei tapahdu äänet kuullostavat rauhallisilta ja hieman odottelevilta, mutta kun kunnon tappokohtaus iskee päälle, iskee myös musiikitkin. Pelin musiikkiraita vaihtelee kunnon äijä rokista tappamista tehostavaan loistavaan diskoraitaan asti.
Verta ja suolia
Vaikeustasoja on kolme ja jokaisessa pelin kentässä on tietty määrä elämiä ja kun ne loppuvat on kenttä otettava alusta. Onneksi kentän läpäistyään elämät palaavat täyteen. Testattuani vaihtoehtoja päädyin normaaliin vaikeustasoon. Helppo vaikutti sopivan helpolta ensikertalaiselle, mutta koska olen kokenut konkari ja mukana oli kaksi kaveria, niin totesin tämän tason olevan liian helppo. Normaali osoittautui oikeaksi valinnaksi, sillä pelin alun helppouden jälkeen loppu olikin yllättävän vaikea. Vaikeinta moodia kokeiltuamme totesimme, että se tosiaan on vaikea ja puolivälissä peliä totesimme, että kentän uusiminen alusta ei enää oikein innosta neljän aikaan aamuyöstä. Moninpelissä on myös muutamalla yksinkertaisella keinolla saatu tehtyä todella osuvasti tasapaino vaikeustasoihin. Jos yksi kuolee, niin on aloitettava lähimmästä tallennuspisteestä. Myös luodit jakaantuvat nyt pelaajien kesken, joten pistooli tulee moninpelissä tuttuakin tutummaksi. Ylänurkassa olevan kartan olisi voinut jättää pois, sillä se näyttää kaiken mikä liikkuu. No viholliset ei sekuntia kauempaa ole paikallaan, niin tämä helpottaa aivan liikaa peliä. Taskulamppu on ainoa oikein iso ongelma pelissä. Se kuluu ja latautuu todella nopeasti ja on näin ollen erittäin ärsyttävä, sillä joka kerta pitää painaa nappia, jotta se menee päälle. Itsi pidin sitä koko ajan päällä ja silloin kun sitä tarvitsi, niin ei akku riittänyt mihinkään.
Tekoäly ei Shadowgroundsissa loista. Omat vain seuraavat perässä ja ampuvat. Sinänsä ongelmaa ei olisi, mutta ystävät jumittavat kulmiin ja laatikoihin. Joskus kun hakee tavaraa nurkasta tai pienestä käytävästä, saattaa omat tulla jumittamaan viereen. Tällöin paras vaihtoehto on ampua granaatinheittimen myrkkypilvi jalkoihin ja tappaa itsensä, muuten joutuu ottamaan koko kentän alusta. Myös viholliset ovat huonosti skriptattu. Harva vihollinen vaan on paikallaan, jotta se ei tutkassa näkyisi. Laatikot koituvat myös vihollisille yleisiksi esteiksi, joten niiden jumittaminen aseenvaihdon ajaksi ei ole mitään rakettitiedettä. Viholliset eivät myöskään reagoi taskulampun valoon, mikä on sääli.
Aseet ovat Shadowgroundsin parasta antia. Aseita on yksitoista ja ne näyttävät ja tuntuvat erittäin hyviltä. Hyvän lisä saadaan kun jokainen ase omaa kolme eri päivitystä. Ne tuovat tulivoimaa ja panoskapasiteettia, sekä jokaiselle aseelle on mahdollista ostaa toissijainen tulimuoto. On se sitten kaasukranaatista ydinkärkeen. Ainoastaan Railgun oli pettymys, sitä ei kukaan käyttänyt eikä kukaan halunnut parannella. Myös ydinkärki oli pienoinen pettymys, sillä se ei räjäyttänyt isoakaan aluetta, mutta ei kannata valittaa, vahva se siltikin on. Oma suosikki oli kumminkin haulikko, se niitti kuolemaa jos vain panokset antoivat myöden.
Viholliset olivat pienoinen pettymys. Vaihtelevuutta on todella vähän ja ensimmäiset viholliset niitataan liian helposti verrattuna suuren tulivoiman omaaviin minigun alieneihin. Onneksi peliä hieman pelastaa kenttään jätetyt ansat kuten laaserit. Silti pelin viholliset voidaan laskea loppuvastusten kanssa sormilla. Omakohtainen inhokkini olivat ravulta näyttävät tarkka-ampujat, joita ei edes ehdi näkemään ennen kuin päästävät kunnon tulihelvetin irti. Loppuvastukset eivät onneksi ole helppoja. Ulkomuodoltaan hienot vastukset vaativat kukistuakseen hieman tarkkaavaisuutta ja älyä. Iso ongelma on kuitenkin niiden vähyys. Pelin yhteentoista kenttään mahtuu noin kolmekappaletta näitä eeppisiä taisteluita. Minusta se on aivan liian vähän.
Kulttimaineeseen päässyt
Kenttäsuunnittelu pelissä on todella laadukasta. Vaikka on yksi tehtävä ja yleensä vain yksi reitti sinne, niin peli ei ihan täysin putkijuoksua ole. Aina on vaihtoehtoisia reittejä vaikka ne eivät pitkältä koukkaa, niin antaa se hieman pelivaraa. Valoja on aseteltu peliin sopivasti ja tuhoutuvaa maastoa on myös hyvin laitettu piristämään kenttiä. Erityiskiitos lopun liiketaitoa vaativille kohdille, sekä hauskalle siirtomaa-diskolle, jossa musiikki raikaa ja verta lentää.
Moninpeli on tämän pelin suola. Yksinpelillä tein testattuani peliä totesin, että potentiaalia on ja hauska pelihän tämä on, mutta yksin helposti toivoisi koukuttavaa tarinaa ja muuta. Moninpelissä tarina ja kaikki muu unohtuu, ainoa määränpää on tappaa. No sehän toimii! Ongelmia se tuo itse peliinkin, panokset jakaantuvat, kuvaruutua ei voi kääntää, jos yksi kuolee, niin kaikki kuolee. Mutta mikään niistä ei haittaa kun hauskuus tuplaantuu kavereiden kanssa sohvalla istuskellessa. Parhaiten peli pyöri Dual Shock 3 -ohjaimella ja pelituntuma tuntui ainakin itsellä paljon paremmalta kun ohjaimella pelasi. Moninpeli tuo omat haasteensa mm. näytön suhteen, mutta jos on mahdollist saada peli isolta ruudulta pyörimään niin peli kannattaa ostaa.
Peli omaa erittäin helppokäyttöisen ja tehokkaan työkalun, jonka avulla voidaan muokata mitä tahansa valikoista lähtien. Valitettavasti työkalun saa enää Steamin kautta ostaneet henkilöt. Vaikka peliä on kehuttu kulttimaineeseen päässeeksi peliksi varsinkin modaus piireissä, niin ei tälle pelille modeja löydä. Peliin oltiin tekemässä monia modeja, mutta pelin jatko-osa keskeytti ne kaikki, sillä modaavat ryhmät keskittyivät heti Shadowgrounds: Survivorin modaamiseen. Itse testasin modaustyökaluja ja tulin siihen tulokseen, että laadukkas on ja helppo on tehdä. Tosin itse en ole innostunut modaamisesta.
Lyhyesti:
Shadowgrounds on suomalaista huippuosaamista ja erittäin loistava alku Frozenbyten historiassa. Peli maistuu mansikalta kavereiden kanssa, mutta yksin siitä riittää viihdettä vain vanhan Alien Breed –tyylisten pelien ystäville.
Arvosana: 82/100
Hyvää:
+ Kunnon Co-op
+ Hauska pelata
+ Osuvat vaikeustasot
+ Hienot efektit
+ Helppo käyttöiset modaustyökalut
Huonoa:
- Heikko tarina
- Paikoittain todella rumat grafiikat
- Hahmot ovat yksi iso klisee
- Taskulamppu pelleily ärsyttää
- Loppuvastukset harvassa
Rumaa kauneutta
Todella pitkä tai ainakin pitkästyttävä alkutarina ei pisteitä anna. Pelasin pelin läpi kahden ystäväni kanssa, jotka vinkuivat koko alkutarinan keskeyttämistä, mutta haukotellen mentiin loppuun. Valitettavasti tämän vuoksi alkutarina jäi tosi heikosti päähän. Onneksi tekijät ovat laittaneet mahdollisuuden hypätä tarinan yli. Pelin tarina on muutenkin erittäin kehno. Peli sijoittuu avaruuden siirtomaahan Ganymedelle, jossa pelaaja ohjaa mekaanikko Wesley Tyleriä. Alussa sähköt katkeaa, jotka pelaajan pitää korjata. Yllättäen vartijat tapetaan ja avaruuden oliot hyökkäävät kimppuun. Näin alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta. Tarina ei muutenkaan hetkauta pelin edetessä vaan pahenee kliseissään ja kliseisissä hahmoissaan.
Peliin on ripoteltu tietokoneita ja dokumentteja, joista saa lisää syvyyttä tarinaan; ne ovat paremmin tehty kuin itse tarina. Kauhisteltuani tarinan alun heikkoutta aloin empimään uskaltaako tekstejä lukea, mutta onneksi sieltä löytyikin silkkaa kultaa sisältä. Tekstit on kirjoitettu todella Resident Evil tyylisesti ja vaikka ne eivät samalle tasolle yllä, niin kumminkin suosittelen ne lukemaan pikaisesti lävitse. Pelin tarina etenee tehtävä kerrallaan. Tehtävät eivät tosin yllätä, ne ovat samanlaisia kuin muissakin saman genren peleissä: pakokapselit puuttuu, virrat pois, sateliitti ei toimi, generaattori rikkoontunut, ihmisiä jumissa ja niin edelleen.
Vaikka tarina ei kovin kiehdo pelaajaa, niin viehätys piilee itse pelissä. Peliin päästessä kaikki ennakkoluulot peliä kohtaan katoavat. Se näyttää paremmalta kuin kuvittelin! Valaisu effektit näyttävät todella komeilta, pimeä ja valo on hyvin tasapainotettu ja vaikka huoneessa olisikin valoisaa pimeät nurkat saattavat olla hyvinkin vaarallisia. Efektit näkyvät myös ampuessa, effectit luovat tosi hyvän tunnelman siitä, että aseissa todellakin on tehoa. Ympäristän grafiikat ovat myös vertaansa vailla, siirtokunta ja alukset näyttävät hyviltä. Maastoa elävöittää viellä se, että maastossa on asioita joita voi tuhota. Valitettavasti myös grafiikan taso on erittäin vaihtelevaa. Hahmot näyttävät paikoittain todella huonoilta. Niiden tylsä ulkonäkö ja muuhun grafiikkaan verrattuna huono sulautuvuus, saa hahmot näyttämään todella rumilta. Myös vihollisten ulkonäkö saa hieman kummastelemaan. Osa vihollisista on todella hienosti mallinnettu, mutta esimerkiksi kahta minigunia käsissään pitävää alienia ei voi kehua, sillä vaikka se näyttäisi saavan vaikutteita Doomin vastaavasta, mutta se on rumempi kuin doomissa. Yhden vihollisen kuminen ulkonäkö antaa kuvan, että peli olisi julkaistu markkinoilla liian aikaisin.
Äänimaailma on keskivertoa ja loistavaa. Henkilöiden keskustelu on laadukasta, mutta ei mitenkään erikoista. Ääniefektit toimivat loistavasti, poisluettuna vihollisten kummallinen äänähtely. Sitten on viellä pelin musiikit. No suurinpiirtein pelin puolenvälin disko-kohtauksen jälkeen musiikkia ei voi olla rakastamatta. Kun mitään ei tapahdu äänet kuullostavat rauhallisilta ja hieman odottelevilta, mutta kun kunnon tappokohtaus iskee päälle, iskee myös musiikitkin. Pelin musiikkiraita vaihtelee kunnon äijä rokista tappamista tehostavaan loistavaan diskoraitaan asti.
Verta ja suolia
Vaikeustasoja on kolme ja jokaisessa pelin kentässä on tietty määrä elämiä ja kun ne loppuvat on kenttä otettava alusta. Onneksi kentän läpäistyään elämät palaavat täyteen. Testattuani vaihtoehtoja päädyin normaaliin vaikeustasoon. Helppo vaikutti sopivan helpolta ensikertalaiselle, mutta koska olen kokenut konkari ja mukana oli kaksi kaveria, niin totesin tämän tason olevan liian helppo. Normaali osoittautui oikeaksi valinnaksi, sillä pelin alun helppouden jälkeen loppu olikin yllättävän vaikea. Vaikeinta moodia kokeiltuamme totesimme, että se tosiaan on vaikea ja puolivälissä peliä totesimme, että kentän uusiminen alusta ei enää oikein innosta neljän aikaan aamuyöstä. Moninpelissä on myös muutamalla yksinkertaisella keinolla saatu tehtyä todella osuvasti tasapaino vaikeustasoihin. Jos yksi kuolee, niin on aloitettava lähimmästä tallennuspisteestä. Myös luodit jakaantuvat nyt pelaajien kesken, joten pistooli tulee moninpelissä tuttuakin tutummaksi. Ylänurkassa olevan kartan olisi voinut jättää pois, sillä se näyttää kaiken mikä liikkuu. No viholliset ei sekuntia kauempaa ole paikallaan, niin tämä helpottaa aivan liikaa peliä. Taskulamppu on ainoa oikein iso ongelma pelissä. Se kuluu ja latautuu todella nopeasti ja on näin ollen erittäin ärsyttävä, sillä joka kerta pitää painaa nappia, jotta se menee päälle. Itsi pidin sitä koko ajan päällä ja silloin kun sitä tarvitsi, niin ei akku riittänyt mihinkään.
Tekoäly ei Shadowgroundsissa loista. Omat vain seuraavat perässä ja ampuvat. Sinänsä ongelmaa ei olisi, mutta ystävät jumittavat kulmiin ja laatikoihin. Joskus kun hakee tavaraa nurkasta tai pienestä käytävästä, saattaa omat tulla jumittamaan viereen. Tällöin paras vaihtoehto on ampua granaatinheittimen myrkkypilvi jalkoihin ja tappaa itsensä, muuten joutuu ottamaan koko kentän alusta. Myös viholliset ovat huonosti skriptattu. Harva vihollinen vaan on paikallaan, jotta se ei tutkassa näkyisi. Laatikot koituvat myös vihollisille yleisiksi esteiksi, joten niiden jumittaminen aseenvaihdon ajaksi ei ole mitään rakettitiedettä. Viholliset eivät myöskään reagoi taskulampun valoon, mikä on sääli.
Aseet ovat Shadowgroundsin parasta antia. Aseita on yksitoista ja ne näyttävät ja tuntuvat erittäin hyviltä. Hyvän lisä saadaan kun jokainen ase omaa kolme eri päivitystä. Ne tuovat tulivoimaa ja panoskapasiteettia, sekä jokaiselle aseelle on mahdollista ostaa toissijainen tulimuoto. On se sitten kaasukranaatista ydinkärkeen. Ainoastaan Railgun oli pettymys, sitä ei kukaan käyttänyt eikä kukaan halunnut parannella. Myös ydinkärki oli pienoinen pettymys, sillä se ei räjäyttänyt isoakaan aluetta, mutta ei kannata valittaa, vahva se siltikin on. Oma suosikki oli kumminkin haulikko, se niitti kuolemaa jos vain panokset antoivat myöden.
Viholliset olivat pienoinen pettymys. Vaihtelevuutta on todella vähän ja ensimmäiset viholliset niitataan liian helposti verrattuna suuren tulivoiman omaaviin minigun alieneihin. Onneksi peliä hieman pelastaa kenttään jätetyt ansat kuten laaserit. Silti pelin viholliset voidaan laskea loppuvastusten kanssa sormilla. Omakohtainen inhokkini olivat ravulta näyttävät tarkka-ampujat, joita ei edes ehdi näkemään ennen kuin päästävät kunnon tulihelvetin irti. Loppuvastukset eivät onneksi ole helppoja. Ulkomuodoltaan hienot vastukset vaativat kukistuakseen hieman tarkkaavaisuutta ja älyä. Iso ongelma on kuitenkin niiden vähyys. Pelin yhteentoista kenttään mahtuu noin kolmekappaletta näitä eeppisiä taisteluita. Minusta se on aivan liian vähän.
Kulttimaineeseen päässyt
Kenttäsuunnittelu pelissä on todella laadukasta. Vaikka on yksi tehtävä ja yleensä vain yksi reitti sinne, niin peli ei ihan täysin putkijuoksua ole. Aina on vaihtoehtoisia reittejä vaikka ne eivät pitkältä koukkaa, niin antaa se hieman pelivaraa. Valoja on aseteltu peliin sopivasti ja tuhoutuvaa maastoa on myös hyvin laitettu piristämään kenttiä. Erityiskiitos lopun liiketaitoa vaativille kohdille, sekä hauskalle siirtomaa-diskolle, jossa musiikki raikaa ja verta lentää.
Moninpeli on tämän pelin suola. Yksinpelillä tein testattuani peliä totesin, että potentiaalia on ja hauska pelihän tämä on, mutta yksin helposti toivoisi koukuttavaa tarinaa ja muuta. Moninpelissä tarina ja kaikki muu unohtuu, ainoa määränpää on tappaa. No sehän toimii! Ongelmia se tuo itse peliinkin, panokset jakaantuvat, kuvaruutua ei voi kääntää, jos yksi kuolee, niin kaikki kuolee. Mutta mikään niistä ei haittaa kun hauskuus tuplaantuu kavereiden kanssa sohvalla istuskellessa. Parhaiten peli pyöri Dual Shock 3 -ohjaimella ja pelituntuma tuntui ainakin itsellä paljon paremmalta kun ohjaimella pelasi. Moninpeli tuo omat haasteensa mm. näytön suhteen, mutta jos on mahdollist saada peli isolta ruudulta pyörimään niin peli kannattaa ostaa.
Peli omaa erittäin helppokäyttöisen ja tehokkaan työkalun, jonka avulla voidaan muokata mitä tahansa valikoista lähtien. Valitettavasti työkalun saa enää Steamin kautta ostaneet henkilöt. Vaikka peliä on kehuttu kulttimaineeseen päässeeksi peliksi varsinkin modaus piireissä, niin ei tälle pelille modeja löydä. Peliin oltiin tekemässä monia modeja, mutta pelin jatko-osa keskeytti ne kaikki, sillä modaavat ryhmät keskittyivät heti Shadowgrounds: Survivorin modaamiseen. Itse testasin modaustyökaluja ja tulin siihen tulokseen, että laadukkas on ja helppo on tehdä. Tosin itse en ole innostunut modaamisesta.
Lyhyesti:
Shadowgrounds on suomalaista huippuosaamista ja erittäin loistava alku Frozenbyten historiassa. Peli maistuu mansikalta kavereiden kanssa, mutta yksin siitä riittää viihdettä vain vanhan Alien Breed –tyylisten pelien ystäville.
Arvosana: 82/100
Hyvää:
+ Kunnon Co-op
+ Hauska pelata
+ Osuvat vaikeustasot
+ Hienot efektit
+ Helppo käyttöiset modaustyökalut
Huonoa:
- Heikko tarina
- Paikoittain todella rumat grafiikat
- Hahmot ovat yksi iso klisee
- Taskulamppu pelleily ärsyttää
- Loppuvastukset harvassa
RSS Feed