Peligenre: Toiminta
Julkaisija: Activision
Kehittäjä: Cauldron HQ
Kotisivut: http://www.cauldron.sk/
Julkaisupäivä: 27.02.2008
Muut alustat: Xbox 360, PS3
Pelaajamäärä: 1 (moninpelissä max. 14)
Ikäraja: K-18
Kirjoittanut: Jussi Väinölä
Julkaisija: Activision
Kehittäjä: Cauldron HQ
Kotisivut: http://www.cauldron.sk/
Julkaisupäivä: 27.02.2008
Muut alustat: Xbox 360, PS3
Pelaajamäärä: 1 (moninpelissä max. 14)
Ikäraja: K-18
Kirjoittanut: Jussi Väinölä
Ympäri pelimaailmaa kuohui vuonna 1993 kun ensimmäinen Doom-peli valloitti FPS-markkinat. Positiivisten arvioiden mukana monet senaikaiset ikärajajärjestöt repivät pelihousujaan tämän ”tapposimulaattorin” peittelemättömän väkivallan takia. Siihen mennessä monet pelit olivat olleet yhtä verettömiä kuin mustavalkoiset kauhuelokuvat, mutta jo Wolfenstein 3D aikoinaan viittoi nykyajan pelaajien joukossa kytevän halu nähdä ja kokea Rooman valtakunnan Colosseumin veriset, sensuroimattomat taistelut.
Ja eipä aikaakaan kun digitaalisen pelimaailman estoja rikottiin nopeampaa tahtia kuin VET kerkisi leikkaamaan Suomessa elokuvia siistimpään kuntoon elokuvateattereihin. Duke Nukem 3D:ssä näkyivät pikselipuskurit, puhuttiin tuhmia ja käytiin kakkosella alienpomon kurkussa. Verisyys ja gore kuitenkin pysyivät vain yhtenä osana pelien ominaisuuksia kunnes Raven Softwaren kehittämä Soldier of Fortune markkinoi itseään yhtenä realistisimman vahingonmallinnuksen omaavana ammuskelupelinä; eikä syyttä, vihollisiin ilmestyi aseen kaliperin perusteella reikiä, raajat irtoilivat ja gangsterien verikurlaamisetkin pystyi kuulemaan erilaisten kuolonanimaatioiden saattamina. Kuitenkin vasta vuonna 2002, SoF 2: Double Helixin saattelemana haulikko jätti leukarustot paikalleen ja mahalaukun sisälle pääsi kurkistamaan. Vielä tähänkin päivään mennessä Soldier of Fortune 2 on pysynyt yhtenä, vahingonmallinnukselta ihmisruumista kohtaan, tarkimmin mallinnetuista räiskintäpeleistä. Tekniikka on ottanut taas suuria harppauksia sitten SoF 2:en ja luulisi jollakin pelitalolla olevan kiinnostusta kehittää seuraava lihamylly, mikä tapahtuikin vuonna 2007 Cauldron HQ:n toimesta, hirvittävin seurauksin.
Kosto, verukkeista tehokkain
Pelin päähahmo on muuttunut kehittäjän mukana John Mullinsista sata askia tupakkaa nauttineeksi, kasvottomaksi palkkasotilaaksi. Payback alkaa nopeatempoisesti jossain päin maailmaa, kun pahat terroristit ovat surmaamassa tärkeän diplomaatin. Viholliset laitetaan palasiksi ruumiinosan mukaan ja huomataan, että päähenkilön mukana toiminut kaveri tekee selkään puukotuksen ja ilmoittaa kuuluvansa nyt pahisten puolelle. Eipä aikaakaan kun petturi makaa omissa nesteissään ja sankarimme lähtee viisituntiselle tapporeissulle tuhoamaan multikansallisen terroristijärjestön, läpi Lähi-idän aavikkokylien, luolien, trooppisten sademetsien ja lopulta itäeurooppalaiseen hotelliin ja yökerhoon.
Juoni on kaikin puolin tylsä, niin sisällöltään kuin hahmoilta. Tätä kaikkea sekamelskaa yhdistävät liukuhihnatuotantovihollissotilaat, panssarivaunun kestävyyden omaavat pääpomot ja kymmenet, halvat äkkikuolemat. Mitään jännitettä taikka kiinnostusta ei pelaajassa herää juonenkehitystä kohtaan. Välikohtauksissa esiintyvät hahmot eivät jää mieliin, koska heidät yleensä laitetaan ruumispussiin muutaman minuutin kuluttua. Tosin, ei hahmoihin oikein kerkeäkään kiintymään koska tahti on nopeampaa kuin Concorde-yliäänikoneella. Tehtävästä edetään toiseen ja ympäristö vaihtuu ilman sen kummempia selityksiä kuin ”Nyt sun täytyy tappaa tää toinen heebo, koska se on pahempi kuin toi äskönen.”
Aina tehtävän alussa pääsee aseistamaan pelaajan kahden pääaseen voimin, joihin kannattaa valita ne nopeimmat aseet niin latausnopeudelta kuin tulitahdilta, pikkuaseella esim. pistooli ja kranaatilla. Vaikka kevytkonekiväärissä on iso rumpulipas, sen vaihtamiseen menee arvokasta aikaa ja ehkä henkikin. Aseisiin voi asentaa tarvittaessa eri lisäyksiä kuten tähtäimiä, kranaatinheittimen ja turhan äänenvaimentimen. Aseita kiistämättä mukava määrä, mutta hyödyllisten aseiden määrä on siinä yhdellä kädellä laskettavissa.
Tekotyhmyyttä
Jos on sattunut pelaamaan Cauldronin aikaisempaa teosta Battle for Pacificia, voi huomata monia yhtäläisyyksiä Paybackin ja Pacificin välillä. Vihollisia tulee jatkuvalla syötöllä tykinruoaksi ja uutta pukkaa kuin missäkin ampumaradalla. Tutusti Pacificin kaltaiset viholliset juoksevat useasti ennalta määrätyille puolustuspaikoille pelaajasta välittämättä vaikka tämä nitoisi luoteja rinnuksiin koko matkan. Harvemmin viholliset kerkeävät ampumaan ammustakaan pelaajaa kohti koska nämä useammin turvautuvat Tyynen meren japanilaisten banzai-taktiikkaan, jolloin osa (lue useat) sotilaista hyökkäävät tukki tanassa pelaajan kimppuun. Yleensä tämä epäonnistuu surkeasti koska vihollinen lähtee melee-hyökkäykseen kymmenien metrien päästä. Hakkaaminen ei kuitenkaan tunnu juuri missään, jolloin takaa tuleviakaan niskaan mätkijöitä ei tarvitse kummemmin pelätä, kiitos kameran, joka kääntyy automaattisesti hyökkääjän suuntaan kun isku tymähtää takaraivoon.
Viholliset osoittautuvat harvemmin konetuliaseiden kanssa suureksi uhaksi, koska vihujen luodit viuhtovat enemmin palmujen lehtiä kuin pelaajan hiuksia. Kuitenkin jostain syystä pelinkehittäjillä on ollut pakkomielteenä aseistaa joka kolmas terroristi revolverilippaallisella kranaatinheittimellä tai singolla, jolloin ensimmäiset kerrat paikkojen tutkailemiseen menee näiden halpojen kuolemien etsimiseen. Osa vihollisesta on myös sijoiteltu raukkamaisiin paikkoihin kuten sisäänkäyntien viereen. Toisinaan tekoälykavereiden reaktioaika on joitakin millisekunteja jolloin kranaatti napsahtaa naamaan ennen kuin sankarimme on kerinnyt edes kääntymään piippua kohti.
Tekoälyn tykinkuulan kokoisia reikiä on pyritty korjaamaan antamalla kenttien pääpomoille satakertaisen määrän terveyttä tavallisiin rivisotilaisiin verrattuna. Tämän ei luulisi kuin hidastavan etenemistä, mutta kun pomolle annetaan vielä kranaatinheitin ja taistelu järjestetään ahtaassa varastossa ei voi kun toivoa, että vihollinen mokaa jollain tavalla kuten minulle kävi. Kyseisen varastobossin kaatamiseen ei riittänyt edes yksi lipas M249:stä, joka aiheutti ärsyttäviä checkpoint latauksia koska pomo ei välittänyt metrin välimatkasta vaan tyhjensi lippaansa kranaatinheittimestä pelaajaan. Taistelusta selvisin kuitenkin tuurin avulla kun pomo ampui ansiokkaasti kranaattinsa tolppaan, räjäyttäen C4:lla pakatun palosammuttimen, tappaen itsensä. Huokasin helpotuksesta ja löin pääni pöytään myötähäpeästä. Toisinaan pääbossit jumittavat itsensä suojan taakse, josta he eivät kykene osumaan pelaajaan, jolloin ”parhaimmassa” tapauksessa ei tarvitse kuin 5 suoraa lipasta konekivääristä pomoparan, betoniporsaan takaa pilkistävään takalistoon.
Norsu posliinikaupassa
Soldier of Fortune: Paybackissa on käytetty Battle for the Pacificista tuttua CloakNT-pelimoottorin kolmatta versiota, joka ei sinänsä ole rumimmasta päästä, mutta ei vaikuta näyttävyydellään taikka Helsingin metrokartan monimutkaisuuden tasoisilla kentillä. Aseet ovat mallinnettu tarkasti ja tekstuureitakin jaksaa katsella, mutta CloakistaNT3:sta ei ole haastetta aikaisemmalle Ravenin modatulle id Tech 3:lle ja erilliselle vahingonmallinnusmoottorille, GHOUL 2.0:lle. Paybackin takakannessa kuitenkin röyhkeästi väitetään pelin omaavan ”järkyttävimmän vahingonmallinnuksen koskaan”. Järkyttävän siinä mielessä, että nämä viholliset kärsivät pahasta osteoporoosista tai päähahmomme käyttää räjähdeluoteja aseissaan. Yksi normi-AK-47:an luotikin saa pahiksen käden repeytymään totaalisesti irti, joka herättää enemmänkin hupaisuutta ruudun toisella puolella kuin kunnioitusta realistisuuden puolesta. Useimmiten viholliset hajoavat kirjaimellisesti moneksi palaseksi yleensä ilman käsiä, jalkoja ja päätä. Erilaisia kuolonanimaatioitakin on harmittavan vähän koska saman taistelun aikana näin kolmen eri vihollisen raahautuvan ilman jalkoja johonkin suuntaan ja kahden pitelevän kurkustaan kiinni ja tuupertuvan maahan yhtä aikaa. Joten tämä SoF:lle ominainen gorefestivaali jää auttamattoman pieneksi, ketsuppitahroista huolimatta joita kertyy varsinkin pääpomojen ympärille kymmenien litrojen edestä.
Äänipuolella SoF: Payback suoriutuu tyydyttävästi. Sen soundtrack ei ole mitään kuulohermoja hivelevää tai erillistä CD:tä kaipaavaa Hans Zimmeriä, John Williamsia tai John Carpenteriä. Kun suurimmaksi osaksi liikutaan viidakossa ja Lähi-idässä, on musiikkikin sen sorttista, tiivistunnelmaista ja ympäristöön sopivaa, mutta samalla turhan geneeristä ja yllätyksetöntä. Parempi se kuitenkin on kuin syvä hiljaisuus kaiken taistelun keskellä, mutta harvemmassa oikeassa taistelussa sotilaat tökkäävät napit korviin ja MP3-soittimen päälle taikka mankan olalle. Aseiden äänetkin ovat kohdillaan, mitä isompi tykki sitä isompi ääni. Saman kategorian aseiden tussahteluissa ei kuitenkaan ole havaittavissa suuria eroja, joka on sinänsä harmittavaa. Toivomisen varaa jättävät myös kumeat ja ihmeellisen vaimeilta kuulostavat räjähdykset. Dialogi on yhtä kuivaa kuin kamelin hiekkapuhallettu peräsuolen ulkoaukko. Tehtävien alussa maailmanpelastajamme vaihtaa muutaman hupaisan sanan sinänsä samantekevää lisäinformaatiota antavan naikkosen kanssa ja viimeistään kentän lopussa uhitellaan puolin ja toisin kuinka vääräuskoisia jenkit ovat ja miten sankarimme kohta laittaa lisää tyyppejä kylmäksi. Korni dialogi on kuunneltavaa, mutta niin kliseistä, ettei sitä yhtä välinäytöstä enempää kuuntelisi.
Kun pelin lupaavimmatkin ominaisuudet lopahtavat ensimmäisten parin kentän aikana, alkaa peli kaatumaan onnettomaan tekoälyynsä, putkimaiseen kenttäsuunnitteluun, tylsiin aseisiin ja armottomaan vaikeustason vaihteluun jolloin pelin pelaaminen alkaa varsinkin loppukentissä tuntumaan suolentyhjennysnesteen juomiselta.
Takaisinmaksua kehittäjiltä
Soldier of Fortune: Paybackia voi kuvailla yhdellä ydinsanalla, ärsyttävä. Sen pelaaminen alkaa ärsyttää yhä enemmän mitä edemmäs harmaissa ja staattisissa ympäristöissä etenee. Viholliset saavat liian usein ärsyttävän tehokkaita aseita (kranaatinheitin, sinko, haulikko sisätiloissa), joihin pelaaja ei kerkeä kuin muistipelin taikka tuurin tavoin varautumaan. Pääpomot kestävät ärsyttävän paljon ja ovat yhden tempun vastuksia ”yksi-osuma-ja-olet-kuollut” -aseineen. Nopeinten ampuvalla ja latautuvalla aseella peli on ohi yhdessä tai kahdessa istunnossa jos pää kestää ärsyttävän epäreiluja vihollisia. Gorefanaatikoillekaan SoF: Payback ei juuri tarjoa mitään kummoisempaa vahingonmallinnuksen ollessa naurettavan epärealistista katsottavaa ja maastossa väriseville kumisille tekoraajoille ei voi kun röhöttää itsensä uneen.
Moninpelikin Paybackista löytyy, mutta se on tylsää pelattavaa kenttien mielikuvituksettomuudesta johtuen eikä pelimuotojakaan ole deathmatcheja ja lipunryöstelyä enempää. Hahmon aseetkin joutuu vaihtamaan, kesken pelin ja alkeellisesti, valikon kautta. Enteriäkin pitää painaa, jos haluaa nopeasti takaisin peliin eikä hitaan auto-spawnin perusteella. Netissä pelaaminen on lagialtista ja eikä ilmeisesti niitä aimboteja käyttäviä pelaajiakaan ole harvassa. Moninpeliä kuitenkin pelaisi enemmin kuin yksinpeliä, mutta koska löytyy sellaisia nimikkeitä kuten Battlefield 2 ja Call of Duty 4, niin pyssyhippa muiden ihmisten kanssa jää varsin turhaksi hackereiden temmellyskentäksi.
Ehkä uusi 3D-tekniikka ja HD-grafiikat tuovat markkinoille seuraavan Soldier of Fortunen, mutta siinä vaiheessa luultavasti Saksan USK ja Australian OFLC eivät ole ainoita, jotka bannaavat kyseisen pelin…
Lyhyesti:
Turha, naurettavan epärealistinen ja ärsyttävän vaikea jatko-osa hyvälle räiskintäsarjalle.
Arvosana: 30/100
Lyijyvaippaluoteja:
+ Paljon erilaisia aseita ja niiden modausmahdollisuudet
+ Kelvollisen näköinen ja kuuloinen musiikillisesti
+ Tallentaa tarpeeksi usein… onneksi
Muovikuulia:
- Idioottimainen ja paikoitellen huijaava tekoäly
- Naurettavan epärealistinen vahingonmallinnus
- Mitätön juoni ja yhdentekevät hahmot
- Itseään toistavat, putkimaiset kenttäkaaviot
- Pidemmän päälle tylsät ja monotoniset aseiden äänet
Ja eipä aikaakaan kun digitaalisen pelimaailman estoja rikottiin nopeampaa tahtia kuin VET kerkisi leikkaamaan Suomessa elokuvia siistimpään kuntoon elokuvateattereihin. Duke Nukem 3D:ssä näkyivät pikselipuskurit, puhuttiin tuhmia ja käytiin kakkosella alienpomon kurkussa. Verisyys ja gore kuitenkin pysyivät vain yhtenä osana pelien ominaisuuksia kunnes Raven Softwaren kehittämä Soldier of Fortune markkinoi itseään yhtenä realistisimman vahingonmallinnuksen omaavana ammuskelupelinä; eikä syyttä, vihollisiin ilmestyi aseen kaliperin perusteella reikiä, raajat irtoilivat ja gangsterien verikurlaamisetkin pystyi kuulemaan erilaisten kuolonanimaatioiden saattamina. Kuitenkin vasta vuonna 2002, SoF 2: Double Helixin saattelemana haulikko jätti leukarustot paikalleen ja mahalaukun sisälle pääsi kurkistamaan. Vielä tähänkin päivään mennessä Soldier of Fortune 2 on pysynyt yhtenä, vahingonmallinnukselta ihmisruumista kohtaan, tarkimmin mallinnetuista räiskintäpeleistä. Tekniikka on ottanut taas suuria harppauksia sitten SoF 2:en ja luulisi jollakin pelitalolla olevan kiinnostusta kehittää seuraava lihamylly, mikä tapahtuikin vuonna 2007 Cauldron HQ:n toimesta, hirvittävin seurauksin.
Kosto, verukkeista tehokkain
Pelin päähahmo on muuttunut kehittäjän mukana John Mullinsista sata askia tupakkaa nauttineeksi, kasvottomaksi palkkasotilaaksi. Payback alkaa nopeatempoisesti jossain päin maailmaa, kun pahat terroristit ovat surmaamassa tärkeän diplomaatin. Viholliset laitetaan palasiksi ruumiinosan mukaan ja huomataan, että päähenkilön mukana toiminut kaveri tekee selkään puukotuksen ja ilmoittaa kuuluvansa nyt pahisten puolelle. Eipä aikaakaan kun petturi makaa omissa nesteissään ja sankarimme lähtee viisituntiselle tapporeissulle tuhoamaan multikansallisen terroristijärjestön, läpi Lähi-idän aavikkokylien, luolien, trooppisten sademetsien ja lopulta itäeurooppalaiseen hotelliin ja yökerhoon.
Juoni on kaikin puolin tylsä, niin sisällöltään kuin hahmoilta. Tätä kaikkea sekamelskaa yhdistävät liukuhihnatuotantovihollissotilaat, panssarivaunun kestävyyden omaavat pääpomot ja kymmenet, halvat äkkikuolemat. Mitään jännitettä taikka kiinnostusta ei pelaajassa herää juonenkehitystä kohtaan. Välikohtauksissa esiintyvät hahmot eivät jää mieliin, koska heidät yleensä laitetaan ruumispussiin muutaman minuutin kuluttua. Tosin, ei hahmoihin oikein kerkeäkään kiintymään koska tahti on nopeampaa kuin Concorde-yliäänikoneella. Tehtävästä edetään toiseen ja ympäristö vaihtuu ilman sen kummempia selityksiä kuin ”Nyt sun täytyy tappaa tää toinen heebo, koska se on pahempi kuin toi äskönen.”
Aina tehtävän alussa pääsee aseistamaan pelaajan kahden pääaseen voimin, joihin kannattaa valita ne nopeimmat aseet niin latausnopeudelta kuin tulitahdilta, pikkuaseella esim. pistooli ja kranaatilla. Vaikka kevytkonekiväärissä on iso rumpulipas, sen vaihtamiseen menee arvokasta aikaa ja ehkä henkikin. Aseisiin voi asentaa tarvittaessa eri lisäyksiä kuten tähtäimiä, kranaatinheittimen ja turhan äänenvaimentimen. Aseita kiistämättä mukava määrä, mutta hyödyllisten aseiden määrä on siinä yhdellä kädellä laskettavissa.
Tekotyhmyyttä
Jos on sattunut pelaamaan Cauldronin aikaisempaa teosta Battle for Pacificia, voi huomata monia yhtäläisyyksiä Paybackin ja Pacificin välillä. Vihollisia tulee jatkuvalla syötöllä tykinruoaksi ja uutta pukkaa kuin missäkin ampumaradalla. Tutusti Pacificin kaltaiset viholliset juoksevat useasti ennalta määrätyille puolustuspaikoille pelaajasta välittämättä vaikka tämä nitoisi luoteja rinnuksiin koko matkan. Harvemmin viholliset kerkeävät ampumaan ammustakaan pelaajaa kohti koska nämä useammin turvautuvat Tyynen meren japanilaisten banzai-taktiikkaan, jolloin osa (lue useat) sotilaista hyökkäävät tukki tanassa pelaajan kimppuun. Yleensä tämä epäonnistuu surkeasti koska vihollinen lähtee melee-hyökkäykseen kymmenien metrien päästä. Hakkaaminen ei kuitenkaan tunnu juuri missään, jolloin takaa tuleviakaan niskaan mätkijöitä ei tarvitse kummemmin pelätä, kiitos kameran, joka kääntyy automaattisesti hyökkääjän suuntaan kun isku tymähtää takaraivoon.
Viholliset osoittautuvat harvemmin konetuliaseiden kanssa suureksi uhaksi, koska vihujen luodit viuhtovat enemmin palmujen lehtiä kuin pelaajan hiuksia. Kuitenkin jostain syystä pelinkehittäjillä on ollut pakkomielteenä aseistaa joka kolmas terroristi revolverilippaallisella kranaatinheittimellä tai singolla, jolloin ensimmäiset kerrat paikkojen tutkailemiseen menee näiden halpojen kuolemien etsimiseen. Osa vihollisesta on myös sijoiteltu raukkamaisiin paikkoihin kuten sisäänkäyntien viereen. Toisinaan tekoälykavereiden reaktioaika on joitakin millisekunteja jolloin kranaatti napsahtaa naamaan ennen kuin sankarimme on kerinnyt edes kääntymään piippua kohti.
Tekoälyn tykinkuulan kokoisia reikiä on pyritty korjaamaan antamalla kenttien pääpomoille satakertaisen määrän terveyttä tavallisiin rivisotilaisiin verrattuna. Tämän ei luulisi kuin hidastavan etenemistä, mutta kun pomolle annetaan vielä kranaatinheitin ja taistelu järjestetään ahtaassa varastossa ei voi kun toivoa, että vihollinen mokaa jollain tavalla kuten minulle kävi. Kyseisen varastobossin kaatamiseen ei riittänyt edes yksi lipas M249:stä, joka aiheutti ärsyttäviä checkpoint latauksia koska pomo ei välittänyt metrin välimatkasta vaan tyhjensi lippaansa kranaatinheittimestä pelaajaan. Taistelusta selvisin kuitenkin tuurin avulla kun pomo ampui ansiokkaasti kranaattinsa tolppaan, räjäyttäen C4:lla pakatun palosammuttimen, tappaen itsensä. Huokasin helpotuksesta ja löin pääni pöytään myötähäpeästä. Toisinaan pääbossit jumittavat itsensä suojan taakse, josta he eivät kykene osumaan pelaajaan, jolloin ”parhaimmassa” tapauksessa ei tarvitse kuin 5 suoraa lipasta konekivääristä pomoparan, betoniporsaan takaa pilkistävään takalistoon.
Norsu posliinikaupassa
Soldier of Fortune: Paybackissa on käytetty Battle for the Pacificista tuttua CloakNT-pelimoottorin kolmatta versiota, joka ei sinänsä ole rumimmasta päästä, mutta ei vaikuta näyttävyydellään taikka Helsingin metrokartan monimutkaisuuden tasoisilla kentillä. Aseet ovat mallinnettu tarkasti ja tekstuureitakin jaksaa katsella, mutta CloakistaNT3:sta ei ole haastetta aikaisemmalle Ravenin modatulle id Tech 3:lle ja erilliselle vahingonmallinnusmoottorille, GHOUL 2.0:lle. Paybackin takakannessa kuitenkin röyhkeästi väitetään pelin omaavan ”järkyttävimmän vahingonmallinnuksen koskaan”. Järkyttävän siinä mielessä, että nämä viholliset kärsivät pahasta osteoporoosista tai päähahmomme käyttää räjähdeluoteja aseissaan. Yksi normi-AK-47:an luotikin saa pahiksen käden repeytymään totaalisesti irti, joka herättää enemmänkin hupaisuutta ruudun toisella puolella kuin kunnioitusta realistisuuden puolesta. Useimmiten viholliset hajoavat kirjaimellisesti moneksi palaseksi yleensä ilman käsiä, jalkoja ja päätä. Erilaisia kuolonanimaatioitakin on harmittavan vähän koska saman taistelun aikana näin kolmen eri vihollisen raahautuvan ilman jalkoja johonkin suuntaan ja kahden pitelevän kurkustaan kiinni ja tuupertuvan maahan yhtä aikaa. Joten tämä SoF:lle ominainen gorefestivaali jää auttamattoman pieneksi, ketsuppitahroista huolimatta joita kertyy varsinkin pääpomojen ympärille kymmenien litrojen edestä.
Äänipuolella SoF: Payback suoriutuu tyydyttävästi. Sen soundtrack ei ole mitään kuulohermoja hivelevää tai erillistä CD:tä kaipaavaa Hans Zimmeriä, John Williamsia tai John Carpenteriä. Kun suurimmaksi osaksi liikutaan viidakossa ja Lähi-idässä, on musiikkikin sen sorttista, tiivistunnelmaista ja ympäristöön sopivaa, mutta samalla turhan geneeristä ja yllätyksetöntä. Parempi se kuitenkin on kuin syvä hiljaisuus kaiken taistelun keskellä, mutta harvemmassa oikeassa taistelussa sotilaat tökkäävät napit korviin ja MP3-soittimen päälle taikka mankan olalle. Aseiden äänetkin ovat kohdillaan, mitä isompi tykki sitä isompi ääni. Saman kategorian aseiden tussahteluissa ei kuitenkaan ole havaittavissa suuria eroja, joka on sinänsä harmittavaa. Toivomisen varaa jättävät myös kumeat ja ihmeellisen vaimeilta kuulostavat räjähdykset. Dialogi on yhtä kuivaa kuin kamelin hiekkapuhallettu peräsuolen ulkoaukko. Tehtävien alussa maailmanpelastajamme vaihtaa muutaman hupaisan sanan sinänsä samantekevää lisäinformaatiota antavan naikkosen kanssa ja viimeistään kentän lopussa uhitellaan puolin ja toisin kuinka vääräuskoisia jenkit ovat ja miten sankarimme kohta laittaa lisää tyyppejä kylmäksi. Korni dialogi on kuunneltavaa, mutta niin kliseistä, ettei sitä yhtä välinäytöstä enempää kuuntelisi.
Kun pelin lupaavimmatkin ominaisuudet lopahtavat ensimmäisten parin kentän aikana, alkaa peli kaatumaan onnettomaan tekoälyynsä, putkimaiseen kenttäsuunnitteluun, tylsiin aseisiin ja armottomaan vaikeustason vaihteluun jolloin pelin pelaaminen alkaa varsinkin loppukentissä tuntumaan suolentyhjennysnesteen juomiselta.
Takaisinmaksua kehittäjiltä
Soldier of Fortune: Paybackia voi kuvailla yhdellä ydinsanalla, ärsyttävä. Sen pelaaminen alkaa ärsyttää yhä enemmän mitä edemmäs harmaissa ja staattisissa ympäristöissä etenee. Viholliset saavat liian usein ärsyttävän tehokkaita aseita (kranaatinheitin, sinko, haulikko sisätiloissa), joihin pelaaja ei kerkeä kuin muistipelin taikka tuurin tavoin varautumaan. Pääpomot kestävät ärsyttävän paljon ja ovat yhden tempun vastuksia ”yksi-osuma-ja-olet-kuollut” -aseineen. Nopeinten ampuvalla ja latautuvalla aseella peli on ohi yhdessä tai kahdessa istunnossa jos pää kestää ärsyttävän epäreiluja vihollisia. Gorefanaatikoillekaan SoF: Payback ei juuri tarjoa mitään kummoisempaa vahingonmallinnuksen ollessa naurettavan epärealistista katsottavaa ja maastossa väriseville kumisille tekoraajoille ei voi kun röhöttää itsensä uneen.
Moninpelikin Paybackista löytyy, mutta se on tylsää pelattavaa kenttien mielikuvituksettomuudesta johtuen eikä pelimuotojakaan ole deathmatcheja ja lipunryöstelyä enempää. Hahmon aseetkin joutuu vaihtamaan, kesken pelin ja alkeellisesti, valikon kautta. Enteriäkin pitää painaa, jos haluaa nopeasti takaisin peliin eikä hitaan auto-spawnin perusteella. Netissä pelaaminen on lagialtista ja eikä ilmeisesti niitä aimboteja käyttäviä pelaajiakaan ole harvassa. Moninpeliä kuitenkin pelaisi enemmin kuin yksinpeliä, mutta koska löytyy sellaisia nimikkeitä kuten Battlefield 2 ja Call of Duty 4, niin pyssyhippa muiden ihmisten kanssa jää varsin turhaksi hackereiden temmellyskentäksi.
Ehkä uusi 3D-tekniikka ja HD-grafiikat tuovat markkinoille seuraavan Soldier of Fortunen, mutta siinä vaiheessa luultavasti Saksan USK ja Australian OFLC eivät ole ainoita, jotka bannaavat kyseisen pelin…
Lyhyesti:
Turha, naurettavan epärealistinen ja ärsyttävän vaikea jatko-osa hyvälle räiskintäsarjalle.
Arvosana: 30/100
Lyijyvaippaluoteja:
+ Paljon erilaisia aseita ja niiden modausmahdollisuudet
+ Kelvollisen näköinen ja kuuloinen musiikillisesti
+ Tallentaa tarpeeksi usein… onneksi
Muovikuulia:
- Idioottimainen ja paikoitellen huijaava tekoäly
- Naurettavan epärealistinen vahingonmallinnus
- Mitätön juoni ja yhdentekevät hahmot
- Itseään toistavat, putkimaiset kenttäkaaviot
- Pidemmän päälle tylsät ja monotoniset aseiden äänet
RSS Feed