Alkukirjoitus: sori ihmiset. Ollu vähä kiirettä tässä syksyllä niin ei oo oikeen kerenny kirjottamaan blogia. Opiskelua, viinaa ja alastomia naisia. Kyllä te tiiätte.
Viisi vuotta odotin uutta Elder Scrollssia kuin teinipoika ensimmäistä kertaa pukille pääsyä. TES III: Morrowindin oltua mm. paras-peli-ikinä ja TES IV: Oblivionin oltua taas Himalajan kokoinen pettymys, olivat odotukseni sarjan viidettä osaa kohtaan suorastaan yliluonnollisen korkealla. Vuosien odotus palkittiin niin laadukkaalla viihteellä, että ensimmäisenä vuorokautena tahkosin Skyrimiä noin 18 tuntia ja seuraavina päivinä unohdin silloin tällöin mm. sydänsuruni, syömisen ja molempien sukkien jalkaan laittamisen. Bethesda on siis selvästi tehnyt jotain Oikein.
Isänmaa, lohikärmes ja routainen peruna
Lyhyesti ja ytimekkäästi pelin juoni menee jokseenkin näin: Tamrielin pohjoisosassa sijaitsevaa Skyrimin provinssia raastaa Keisarikunnan ja Skyrimin paikallisten asukkaiden, nordien, sisällissota. Keisarikunnan mielestä Skyrim on osa keisarin hallintoaluetta ja näin velvollinen kuntaliitokseen, kun taas nordien mielestä kenelläkään muulla kuin nordeilla itsellään ei saa olla päätösvaltaa heidän asioistaan. Ja jotta kaikilla olisi varmasti tasapuolisesti oikein mukavaa, muinainen lohikäärme Alduin on tullut tuhoamaan koko maailman ja tuo koko kansan riemuksi mukanaan tolkuttoman määrän muita lohikäärmeitä. Kaikkea tätä ja enemmän lähtee selvittämään legendoista tuttu Dovahkiin, "lohikäärmesyntyinen", joka pystyy muun muuassa imemään lohikäärmeiden sielut itseensä, käyttämään jedivoimia, kukistamaan Alduinin ja kantamaan laukussaan lähes loputtoman määrän kaalia. Tai sitten viitata kintaalla kaikelle tällä ja tehdä jotain aivan muuta.
TES-sarjan nakki-ja-perunamuusi on aina ollut valtaisa avoin maailma, jossa saa seikkailla juuri niin kuin huvittaa. Kun ensimmäisten kuuden tunnin jälkeen tajusin käyneeni vasta yhdessä kylässä ja vähän suuremmassa kaupungissa sekä muutamassa luolastossa, oli tajunnanräjäyttävää hoksata, että tuolla odottaa vielä kokonainen maailma. Ja perhanan kaunis maailma se onkin, nimittäin paikoitellen Skyrim tarjoaa sellaisia maisemia, että Oikea Elämä näyttää Doom ykköseltä. Löytyy niin kuusimetsää, vuoristoa, tasankoa, raunioita ja ties mitä. Matkalla paikasta toiseen vastaan tulee enemmän tai vähemmän satunnaisia kohtaamisia (mm. vartioita kierroksellaan, maanviljelijöitä, M'aiq, trubaduureja, varkaita, yms. yms. yms.) jotka tuovat vihdoinkin sitä kauan kaivattua immersiota. Kerrankin tuntuu, että maan pinnalla liikkuu joku muukin kuin minä ja paikallinen fauna.
Tottakai vastaan tulee myös tolkuton määrä erilaisia kaivoksia, luolastoja ja linnoituksia joihin voi uteliaisuuttaan työntää nokkansa pois purtavaksi. Niiden sisältöön on vihdoinkin panostettu (vert. Oblivionin umpitylsät ja tyhjät tusinaluolastot jotka olivat kaikki täysin samantyylisiä) kunnolla: luonnon muovaamat luolastot näyttävät vihdoinkin ihan oikeasti luonnon muokkaamilta epämääräisen kokoisine onkaloineen ja käytävineen, kryptat ovat täynnä ansoja, kaivoksissa on oikeasti jotain kaivettavaa yms.. Lisäksi jokaisella paikalla tuntuu olevan edes jonkinlainen merkitys pelin maailmassa. Useammastakin luolastosta löytyy jonkinlainen kaivosmiehen/seikkailijan/yms. päiväkirja, joka kertoo ties minkälaista taustatietoa kyseisestä paikasta. Bonuksena jokaisesta luolastosta ei löydy mitään superaseita ja -haarniskoja, esimerkiksi kaivoksesta on melko turhaa odottaa löytävänsä mitään rautasuonta maagisempaa eikä jokaisella bandiitilla ole päällään lasihaarniskaa vaikka korkealla tasolla olisitkin. Onpahan sitä kerran tultu mentyä yhteenkin onkaloon "katsomaan äkkiä jos sisältä löytyisi jotain jännää ja sitten jatkan tehtävääni" -asenteella, kunnes kahden tunnin(!) luolastokomppaamisen jälkeen tavalliselta vaikuttava onkalo onkin levittäytynyt noin kolme kilometriä maan alle ja saan tietää, että kääpi-- Dwemerit kaivoivat liian syvälle. Taas. Eivätkö ne ikinä opi?
Vaimo, asuntolaina ja kultainennoutaja
Okei, pelimaailma on siis ihan nätin näköinen ja tutkittavaa riittää mutta miten on sen ihan oikean sisällön laita? Omalla kohdallani Skyrimin (lohikäärmeisiin liittyvä) pääjuoni onnistui tekemään jotain ennennäkemätöntä: se oli alusta alkaen kiinnostava ja siihen jaksoi panostaa. Yleensä olen tämänkaltaisissa peleissä piiskannut sivujuonia useita satoja tunteja, kunnes lopulta aloitan pääjuonen ja vihdoinkin ymmärrän mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Skyrimissä nakkina ovat toki erilaiset dragon shoutit (=jedivoimat) joita ei saa käyttöönsä ellei pääjuonta pelaa muutamaa tuntia pidemmälle, joskin myös tarinallisesti oli mielenkiintoista selvittää miksi ihmeessä ne lentävät sisiliskot ovat tulleet
takaisin. Sisällissotaan liittyvään juoneen en niin hirveästi jaksanut paneutua, tosin siihen puuttuminen vaikuttaa oleellisesti myös varsinaiseen pääjuoneen joten mikäli asia kiinnostaa, kannattaa politiikka hoitaa ennen lohikäärmeiden metsästämistä.
Jos ja kun meno käy liian eeppiseksi, löytyy tekemistä myös tavallisille arjen sankareille. Pienempiä tehtäviä löytyy aina parisuhdedraamojen selvittämisestä ja koirien etsimisestä jumalten antamiin ristiretkiin ja vaikka purjojen keräämisen. Toki tehtäviä tarjoavat myös vanhoista sarjoista tutut killat ja muut järjestöt kuten The Thieves Guild, The College of Winterhold (vert. edellisten osien The Mages Guild), The Companions (vert. The Fighters Guild) sekä The Dark Brotherhood. Jokaisen porukan tehtäväsarjat ovat mielenkiintoisia eikä yllättäviä juonenkäänteitä puutu yhdestäkään. Tarpeeksi rahaa kerättyään voi vaikka ostaa oman talon ja käydä vaikka pokaamassa paikallisesta tavernasta itselleen vaimon/aviomiehen. Onpahan pelissä myös tuttuun tapaan mahdollista muuttua vaikka ihmissudeksi tai vampyyriksi.
Ja jos tehtävien tekeminen ei kiinnosta, voi vain yksinkertaisesti seikkailla pitkin Skyrimin provinssia ja katsoa mitä vastaan tulee. Itseasiassa satunnainen palloilu pitkin maailmaa kannattaa, sillä uskaltaisin väittää, että lähes puolet pelin hienouksista on koodattu tapahtumaan juuri siellä missä sen vähiten luulisi tapahtuvan. Kannattaa tosiaan lyödä pelin vaikeustaso suoraan masterilla ja olla käyttämättä fast travellia, maailmasta saa siten huomattavasti enemmän irti. Lisäksi oppii kunnioittamaan sapelihammastiikereitäkin ihan uudella tavalla.
Otetaanpa tähän väliin pari esimerkkiä: Kerran kohtasin tiellä maanviljelijän, joka oli viemässä maalattua lehmäänsä uhrilahjaksi jättiläisille. Vaikka heppu kovasti vakuutti pärjäävänsä yksin, päätin silti lähteä seuraamaan miestä puhtaasta uteliaisuudestani (huom. tässä kohtaa olin siis pelannut peliä noin kaksi tuntia enkä ollut koskaan edes nähnyt jättiläisiä enkä tiennyt mistä niitä löytää). Ikuisuudelta tuntuneen vaeltamisen aikana teitä pitkin kohtasimme matkalla varmaan kymmenen sutta, Khajitien karavaanin, vanhan örkin joka halusi kokea arvokkaan kuoleman sekä jokusen keisarillisen vartijan. Kun lopulta saavuimme jättiläisten luokse, luulin kaiken menevän suunnitelmien mukaan. Ilmeeni oli sanoinkuvaamaton, kun yllättäen sekä maanviljelijä että minä saimmekin lähes välittömästi ulkohuussin kokoisesta nuijasta sellaisen iskun että lensin kuolleena noin kahdensadan metrin päähän leiristä. Toisella kerralla samassa kohtaa vastaan tuli keisarillisten sotilaiden saattue, jotka olivat kuljettamassa vankiaan teloitettavaksi. Olisin voinut jatkaa matkaani ja jättää asian sikseen, mutta päätinkin antaa vangille tehokkaimmat aseeni sekä parhaimmat haarniskani ja sitten vapauttaa tämän. Siinä sitten kävimme lyhyen taistelun vangin kanssa sotilaita vastaan, ja tunsin tehneeni päivän hyväntyön kun vanki juoksi onnesta hurraten vapaana auringonnousuun. Kunnes tajusin, että kaikki varusteeni jäivät sille vangille. Perkele.
Ei niin hyvää ettei jotain huonoakin
Toki Skyrimillä on huonotkin hetkensä. Eniten päänvaivaa aiheuttaa aivan uskomattoman kömpelösti ja typerästi tehty inventaario/loitsuvalikko, minkä puolivillaisessa toteutuksessa ei ole mitään järkeä. Ikkunoiden koko on niin päin honkia kuin vain mahdollista, ja esimerkiksi oikean taidon löytäminen on joskus aivan uskomattoman monen napinpainalluksen päässä. Konsolipelaajat hajotkoot siihen, että PC:llä moisen asian modaus ei tuota kuitenkaan kovinkaan suurta ongelmaa. Bethesda olisi kuitenkin saanut ottaa mallia vaikka Morrowindista ja tehdä valikoista huomattavasti loogisempia ja selkeämpiä jo alun alkujaan. Mitään varsinaisesti peliä pilaavaa Skyrimistä ei kuitenkaan löydy (lukuunottamatta PC:llä olevaa aivan uskomattoman järkyttävää bugia, jonka takia erään pääjuoden kannalta hyvinkin oleellisen henkilön dialogitiedosto ei avaudu itse pelissä, jolloin aivan tolkuton määrä juonta menee ohi korvien. Tämäkin kuitenkin
korjattavissa manuaalisesti erittäin helposti, mutta nyt joku roti siihen betatestaukseenkin hei, ei tällainen VOI jäädä huomaamatta), mitä nyt pelin fysiikkamoottori aiheuttaa välillä hulvattomia tilanteita. Vai kuinka monessa pelissä hevosesi saattaa yllättäen nousta kohtisuoraan ilmaan ja sen jälkeen lentää vaakasuorassa kauas taivaanrantaan?
Pikkuvioistaan huolimatta Skyrim on tällä hetkellä minulle ehdottomasti Game of the Year, ja ilman minkäänlaista varteenotettavaa vastustajaa (Dwarf Fortressia ja NetHackia lukuunottamatta) saattaa jopa ryöstää Morrowindilta sen Paras. Peli. Ikinä. -tittelin. Odotan innolla modiskenen aktivoitumista kun Bethesda julkaisee Construction Kitin. Ei sillä että olisin tähän jo päässyt kyllästymään, kolmessa viikossa pelikelloni lähestyy noin 130 tuntia enkä ole vielä käynyt edes puolissa niistä paikoista joita olen löytänyt. Entä mitäpä jos tekisinkin maagin?
PS. Immersioni Parhaasta. Pelistä. Ikinä. saattaa rikkoa uhkakuva siitä, että Bethesda ottaa käyttöön sellaisen pelimaailman syövän kuin DLC. Toivon todella ettei näin käy, vaan lisäykset hoidetaan ihan oikeilla kunnon expansion packeilla joilla saa oikeasti jotain vastinettakin rahoilleen.
Viisi vuotta odotin uutta Elder Scrollssia kuin teinipoika ensimmäistä kertaa pukille pääsyä. TES III: Morrowindin oltua mm. paras-peli-ikinä ja TES IV: Oblivionin oltua taas Himalajan kokoinen pettymys, olivat odotukseni sarjan viidettä osaa kohtaan suorastaan yliluonnollisen korkealla. Vuosien odotus palkittiin niin laadukkaalla viihteellä, että ensimmäisenä vuorokautena tahkosin Skyrimiä noin 18 tuntia ja seuraavina päivinä unohdin silloin tällöin mm. sydänsuruni, syömisen ja molempien sukkien jalkaan laittamisen. Bethesda on siis selvästi tehnyt jotain Oikein.
Isänmaa, lohikärmes ja routainen peruna
Lyhyesti ja ytimekkäästi pelin juoni menee jokseenkin näin: Tamrielin pohjoisosassa sijaitsevaa Skyrimin provinssia raastaa Keisarikunnan ja Skyrimin paikallisten asukkaiden, nordien, sisällissota. Keisarikunnan mielestä Skyrim on osa keisarin hallintoaluetta ja näin velvollinen kuntaliitokseen, kun taas nordien mielestä kenelläkään muulla kuin nordeilla itsellään ei saa olla päätösvaltaa heidän asioistaan. Ja jotta kaikilla olisi varmasti tasapuolisesti oikein mukavaa, muinainen lohikäärme Alduin on tullut tuhoamaan koko maailman ja tuo koko kansan riemuksi mukanaan tolkuttoman määrän muita lohikäärmeitä. Kaikkea tätä ja enemmän lähtee selvittämään legendoista tuttu Dovahkiin, "lohikäärmesyntyinen", joka pystyy muun muuassa imemään lohikäärmeiden sielut itseensä, käyttämään jedivoimia, kukistamaan Alduinin ja kantamaan laukussaan lähes loputtoman määrän kaalia. Tai sitten viitata kintaalla kaikelle tällä ja tehdä jotain aivan muuta.
TES-sarjan nakki-ja-perunamuusi on aina ollut valtaisa avoin maailma, jossa saa seikkailla juuri niin kuin huvittaa. Kun ensimmäisten kuuden tunnin jälkeen tajusin käyneeni vasta yhdessä kylässä ja vähän suuremmassa kaupungissa sekä muutamassa luolastossa, oli tajunnanräjäyttävää hoksata, että tuolla odottaa vielä kokonainen maailma. Ja perhanan kaunis maailma se onkin, nimittäin paikoitellen Skyrim tarjoaa sellaisia maisemia, että Oikea Elämä näyttää Doom ykköseltä. Löytyy niin kuusimetsää, vuoristoa, tasankoa, raunioita ja ties mitä. Matkalla paikasta toiseen vastaan tulee enemmän tai vähemmän satunnaisia kohtaamisia (mm. vartioita kierroksellaan, maanviljelijöitä, M'aiq, trubaduureja, varkaita, yms. yms. yms.) jotka tuovat vihdoinkin sitä kauan kaivattua immersiota. Kerrankin tuntuu, että maan pinnalla liikkuu joku muukin kuin minä ja paikallinen fauna.
Tottakai vastaan tulee myös tolkuton määrä erilaisia kaivoksia, luolastoja ja linnoituksia joihin voi uteliaisuuttaan työntää nokkansa pois purtavaksi. Niiden sisältöön on vihdoinkin panostettu (vert. Oblivionin umpitylsät ja tyhjät tusinaluolastot jotka olivat kaikki täysin samantyylisiä) kunnolla: luonnon muovaamat luolastot näyttävät vihdoinkin ihan oikeasti luonnon muokkaamilta epämääräisen kokoisine onkaloineen ja käytävineen, kryptat ovat täynnä ansoja, kaivoksissa on oikeasti jotain kaivettavaa yms.. Lisäksi jokaisella paikalla tuntuu olevan edes jonkinlainen merkitys pelin maailmassa. Useammastakin luolastosta löytyy jonkinlainen kaivosmiehen/seikkailijan/yms. päiväkirja, joka kertoo ties minkälaista taustatietoa kyseisestä paikasta. Bonuksena jokaisesta luolastosta ei löydy mitään superaseita ja -haarniskoja, esimerkiksi kaivoksesta on melko turhaa odottaa löytävänsä mitään rautasuonta maagisempaa eikä jokaisella bandiitilla ole päällään lasihaarniskaa vaikka korkealla tasolla olisitkin. Onpahan sitä kerran tultu mentyä yhteenkin onkaloon "katsomaan äkkiä jos sisältä löytyisi jotain jännää ja sitten jatkan tehtävääni" -asenteella, kunnes kahden tunnin(!) luolastokomppaamisen jälkeen tavalliselta vaikuttava onkalo onkin levittäytynyt noin kolme kilometriä maan alle ja saan tietää, että kääpi-- Dwemerit kaivoivat liian syvälle. Taas. Eivätkö ne ikinä opi?
Vaimo, asuntolaina ja kultainennoutaja
Okei, pelimaailma on siis ihan nätin näköinen ja tutkittavaa riittää mutta miten on sen ihan oikean sisällön laita? Omalla kohdallani Skyrimin (lohikäärmeisiin liittyvä) pääjuoni onnistui tekemään jotain ennennäkemätöntä: se oli alusta alkaen kiinnostava ja siihen jaksoi panostaa. Yleensä olen tämänkaltaisissa peleissä piiskannut sivujuonia useita satoja tunteja, kunnes lopulta aloitan pääjuonen ja vihdoinkin ymmärrän mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Skyrimissä nakkina ovat toki erilaiset dragon shoutit (=jedivoimat) joita ei saa käyttöönsä ellei pääjuonta pelaa muutamaa tuntia pidemmälle, joskin myös tarinallisesti oli mielenkiintoista selvittää miksi ihmeessä ne lentävät sisiliskot ovat tulleet
takaisin. Sisällissotaan liittyvään juoneen en niin hirveästi jaksanut paneutua, tosin siihen puuttuminen vaikuttaa oleellisesti myös varsinaiseen pääjuoneen joten mikäli asia kiinnostaa, kannattaa politiikka hoitaa ennen lohikäärmeiden metsästämistä.
Jos ja kun meno käy liian eeppiseksi, löytyy tekemistä myös tavallisille arjen sankareille. Pienempiä tehtäviä löytyy aina parisuhdedraamojen selvittämisestä ja koirien etsimisestä jumalten antamiin ristiretkiin ja vaikka purjojen keräämisen. Toki tehtäviä tarjoavat myös vanhoista sarjoista tutut killat ja muut järjestöt kuten The Thieves Guild, The College of Winterhold (vert. edellisten osien The Mages Guild), The Companions (vert. The Fighters Guild) sekä The Dark Brotherhood. Jokaisen porukan tehtäväsarjat ovat mielenkiintoisia eikä yllättäviä juonenkäänteitä puutu yhdestäkään. Tarpeeksi rahaa kerättyään voi vaikka ostaa oman talon ja käydä vaikka pokaamassa paikallisesta tavernasta itselleen vaimon/aviomiehen. Onpahan pelissä myös tuttuun tapaan mahdollista muuttua vaikka ihmissudeksi tai vampyyriksi.
Ja jos tehtävien tekeminen ei kiinnosta, voi vain yksinkertaisesti seikkailla pitkin Skyrimin provinssia ja katsoa mitä vastaan tulee. Itseasiassa satunnainen palloilu pitkin maailmaa kannattaa, sillä uskaltaisin väittää, että lähes puolet pelin hienouksista on koodattu tapahtumaan juuri siellä missä sen vähiten luulisi tapahtuvan. Kannattaa tosiaan lyödä pelin vaikeustaso suoraan masterilla ja olla käyttämättä fast travellia, maailmasta saa siten huomattavasti enemmän irti. Lisäksi oppii kunnioittamaan sapelihammastiikereitäkin ihan uudella tavalla.
Otetaanpa tähän väliin pari esimerkkiä: Kerran kohtasin tiellä maanviljelijän, joka oli viemässä maalattua lehmäänsä uhrilahjaksi jättiläisille. Vaikka heppu kovasti vakuutti pärjäävänsä yksin, päätin silti lähteä seuraamaan miestä puhtaasta uteliaisuudestani (huom. tässä kohtaa olin siis pelannut peliä noin kaksi tuntia enkä ollut koskaan edes nähnyt jättiläisiä enkä tiennyt mistä niitä löytää). Ikuisuudelta tuntuneen vaeltamisen aikana teitä pitkin kohtasimme matkalla varmaan kymmenen sutta, Khajitien karavaanin, vanhan örkin joka halusi kokea arvokkaan kuoleman sekä jokusen keisarillisen vartijan. Kun lopulta saavuimme jättiläisten luokse, luulin kaiken menevän suunnitelmien mukaan. Ilmeeni oli sanoinkuvaamaton, kun yllättäen sekä maanviljelijä että minä saimmekin lähes välittömästi ulkohuussin kokoisesta nuijasta sellaisen iskun että lensin kuolleena noin kahdensadan metrin päähän leiristä. Toisella kerralla samassa kohtaa vastaan tuli keisarillisten sotilaiden saattue, jotka olivat kuljettamassa vankiaan teloitettavaksi. Olisin voinut jatkaa matkaani ja jättää asian sikseen, mutta päätinkin antaa vangille tehokkaimmat aseeni sekä parhaimmat haarniskani ja sitten vapauttaa tämän. Siinä sitten kävimme lyhyen taistelun vangin kanssa sotilaita vastaan, ja tunsin tehneeni päivän hyväntyön kun vanki juoksi onnesta hurraten vapaana auringonnousuun. Kunnes tajusin, että kaikki varusteeni jäivät sille vangille. Perkele.
Ei niin hyvää ettei jotain huonoakin
Toki Skyrimillä on huonotkin hetkensä. Eniten päänvaivaa aiheuttaa aivan uskomattoman kömpelösti ja typerästi tehty inventaario/loitsuvalikko, minkä puolivillaisessa toteutuksessa ei ole mitään järkeä. Ikkunoiden koko on niin päin honkia kuin vain mahdollista, ja esimerkiksi oikean taidon löytäminen on joskus aivan uskomattoman monen napinpainalluksen päässä. Konsolipelaajat hajotkoot siihen, että PC:llä moisen asian modaus ei tuota kuitenkaan kovinkaan suurta ongelmaa. Bethesda olisi kuitenkin saanut ottaa mallia vaikka Morrowindista ja tehdä valikoista huomattavasti loogisempia ja selkeämpiä jo alun alkujaan. Mitään varsinaisesti peliä pilaavaa Skyrimistä ei kuitenkaan löydy (lukuunottamatta PC:llä olevaa aivan uskomattoman järkyttävää bugia, jonka takia erään pääjuoden kannalta hyvinkin oleellisen henkilön dialogitiedosto ei avaudu itse pelissä, jolloin aivan tolkuton määrä juonta menee ohi korvien. Tämäkin kuitenkin
korjattavissa manuaalisesti erittäin helposti, mutta nyt joku roti siihen betatestaukseenkin hei, ei tällainen VOI jäädä huomaamatta), mitä nyt pelin fysiikkamoottori aiheuttaa välillä hulvattomia tilanteita. Vai kuinka monessa pelissä hevosesi saattaa yllättäen nousta kohtisuoraan ilmaan ja sen jälkeen lentää vaakasuorassa kauas taivaanrantaan?
Pikkuvioistaan huolimatta Skyrim on tällä hetkellä minulle ehdottomasti Game of the Year, ja ilman minkäänlaista varteenotettavaa vastustajaa (Dwarf Fortressia ja NetHackia lukuunottamatta) saattaa jopa ryöstää Morrowindilta sen Paras. Peli. Ikinä. -tittelin. Odotan innolla modiskenen aktivoitumista kun Bethesda julkaisee Construction Kitin. Ei sillä että olisin tähän jo päässyt kyllästymään, kolmessa viikossa pelikelloni lähestyy noin 130 tuntia enkä ole vielä käynyt edes puolissa niistä paikoista joita olen löytänyt. Entä mitäpä jos tekisinkin maagin?
PS. Immersioni Parhaasta. Pelistä. Ikinä. saattaa rikkoa uhkakuva siitä, että Bethesda ottaa käyttöön sellaisen pelimaailman syövän kuin DLC. Toivon todella ettei näin käy, vaan lisäykset hoidetaan ihan oikeilla kunnon expansion packeilla joilla saa oikeasti jotain vastinettakin rahoilleen.
RSS Feed