Hei sinä metallimusiikista pitävä ja huumorintajun omaava nainen 18-25v, täällä 21v hevimörkömies etsii Sinua tositarkoituksella. Otathan yhteyt-- no voi helvetti, väärä blogi.

Mutta noin helppoa se seuran löytäminen tosielämässä on. Hiemankin persoonallisempi kirje johonki deittiosastolle ja johan rupeaa yhteydenottoja tulemaan (huom. ei muuten ole omakohtaisia kokemuksia). Eipä paikallisissa drinkkibaareissakaan ole yleensä tarvinnut muuta tehdä kuin sormia napsauttaa niin johan on lauma mustavalkoisilla hiuksilla (ja yleensä aivan liian suurella määrällä kajaalia) varustettuja teinityttöjä pyörimässä ympärillä riesaksi asti.

Mutta annas jumalauta olla kun haluat löytää itsellesi peliseuraa, varsinkin muita kuin videopelejä pelaamaan. Kun vuosi sitten aloitin blogini kirjoittamisen TRMP:hen, oli tarkoituksenani kirjoittaa roolipeleistä (ja varsinkin siis niistä oikeista kynä-ja-paperi -roolipeleistä) mutta mitenkäs kävikään. Itse olin liittyshetkelläni noin 200km päässä peliporukastani suorittaessani velvollisuuksia isänmaata kohtaan, mutta olin varma, että syksyyn mennessä tilanne taas normalisoituisi ja voisin jatkaa roolipelien pelaamista vanhan kaveriporukan kanssa.

Niin kuin näkyy roolipelejä käsittelevien blogitekstieni määrästä, niin eihän siitä tullut yhtään mitään. Yksi toisensa jälkeen vanha peliporukka hajaantui pois lounais-ransikolta. Yksi Otaniemeen, toinen Uuteen-Seelantiin, kolmatta ei enää jaksanut kiinnostaa kun kaksi muuta lähtivät ja lopulta sitä oltiinkin sitten yksin heittämässä noppaa D&D3.5 kirjojen keskellä tai suunnittelemassa uusia anomalioita Stalkeriin. Samalla hävisi peliseura niin Magic: the Gatheringiin, Munchkiniin, Arkham Horroriin ja lukuisiin muihin lautapeleihin.

Eihän siinä sitten muu auttanut kuin lähteä etsimään uutta peliseuraa. Kyllähän sitä sitten tolkuttoman etsimisen jälkeen löysikin, mutta ei aivan toivotuin tuloksin. Alan liikkeistä löytyi tasaisin väliajoin kokoontuvaa porukkaa MtG:tä pelaamaan, mutta sus siunatkoon sitä elitismin määrää. Siinä kohtaa kun minulle ruvetaan whinemään yli kymmenen sekuntia kestävistä vuoroista tai minulle ei edes näytetä jotain minulle entuudestaan tuntematonta korttia mikä pöytään lyödään (”sillä kyllähän tämän nyt jokainen tunnistaa pelkästään nimen perusteella, kuuluu ihan yleissivistykseen tietää koska tämä oli paras kortti vuoden -98 Mansikka ja Kaurapuuro -korttisetissä”) niin koen olevani ehkä hieman väärässä seurassa. Rooli- ja lautapelaajat taas ovat yleensä tottuneet pelaamaan omissa porukoissaan enkä sellaisia pelaavia löytänyt oikein mistään.

Pienen ikuisuuden jälkeen onnistuin sitten lopulta löytämään koulusta mukavaa peliporukkaa niin MtG:hen kuin lautapeleihinkin. Vaan taas kohdattiin toinen ongelma: aika. Yksi käy päivätöissä, toinen iltavuorossa, pari-kolme opiskelee ja taistelee miljoonan kouluprojektin kanssa, jollain on harjoitukset päivinä A B ja C, jollain on muuten vaan jotain muuta menoa silloin kun suurimmalle osalle porukasta sopisi pelata jne. jne. ja kun lopulta kaikille sopiva päivä löytyy, niin silloin on opiskelijabileet X jonne kaikki (minä mukaan lukien) menevät. Mutta mieluummin vain yksi onnistunut kokoontuminen kuukaudessa kuin ei yhtään.

Videopeleihin seuraa on huomattavasti helpompi löytää, mutta sielläkin kärsin samoista ongelmista. Aikaa kunnon moninpelaamisen ei tunnu löytyvän sitten millään, ja kun sitä sitten vihdoinkin löytyy, niin joko muut pelaajat ovat itse kiireisiä eivätkä pääse pelaamaan, tai sitten ne ovat ylimielisiä mulkkuja (”Minä olen lukenut kaiken tarvittavan tiedon tästä bossista Wikipediasta joten Minä tiedän tasan tarkkaan mikä defence-cap tankin pitää täyttää jotta tästä tulisi yhtään mitään ja Minä neuvon nyt miten tämä tankitaan vaikka Minä en ole edes koskaan tankkia pelannut enkä edes tätä bossia kaatanut”).

Lisäksi videopeleissä mukaan tulevat ajan orjien ja mulkvistien mukaan kaksi uutta ryhmää: Teroboy96 sekä Impulssi-Iiro. Ensimmäiseltä kyllä löytyy aikaa pelaamiseen mutta jättää lähes 80% varmuudella matsin/raidin aivan loppusuoralla kesken koska ”mun pitää nyt lopettaa kun oon 15v ja äiti käskee nukkumaan/syömään/viemään roskat”, kun taas jälkimmäinen jaksaa mainostaa koko viikon, että ”päivänä X pelataan sitten porukalla Tiimipeliä Y!!!”, mutta lopettaa itse pelaamisen noin puoli tuntia aloittamisen jälkeen kun ”tää on tylsää, en jaksa enää, meen mieluummin selaamaan kuudeksi tunniksi Reddittiä”.

Toista se oli nuoruusvuosina, kun vapaa-aikaa oli 24*7 tuntia viikossa miinus koulunkäynti. Ehkä se tästä taas iloksi muuttuu, kun parin vuoden päästä valmistun ja siirryn monotoniseen työelämään. Ehkä silloin ehdin vihdoinkin pelaamaan Borderlandsia TRMP:n herrojen ja rouvien kanssa. Tällä hetkellä taidan kuitenkin olla kirotti single-playereiden pelaamiseen. Onneksi on NetHack.

PS. Roolipeliseuraksi olen löytänyt vasta yhden ihmisen, joten tällä hetkellä Hakee rooliaan -blogi kirjaimellisesti hakee rooliaan. Ehkä hamassa tulevaisuudessa pääsen paneutumaan itse asiaan, mutta tällä hetkellä sisältö tulee koskemaan enemmän tai vähemmän satunnaisesti (MMO)RPG-pelejä virtuaalimuodoissaan.

Edellistä blogia kirjottaessani huomasin, että lähes jokaisen pelin yhteydessä mainitsin loistavat musiikit. Ajattelinkin siis listata tähän pelimusiikkia kymmenestä pelistä vuosien varrelta, jotka henkilökohtaisesti koen mainitsemisen arvoiseksi. Ilmiselvät ja aivan varmasti kaikkien tuntemat (Mega Manit, Skyrim jne.) jätin suosiolla pois. Jälleen kerran käyn nämä läpi aakkosjärjestyksessä.

Bastion
Kuten jo aikaisemmassa blogissa mainitsin, Bastionin soundtrack on jo itsessään ostamisen arvoinen teos. Perhanan tunnelmalliset kitarariffit sekä konemusiikkia ja perinteisempiä instrumentteja yhdistävät kappaleet sopivat toistensa lomaan yllättävänkin hyvin. Jäin usein pelissä paikoilleni seisomaan ihan vain kuunnellakseni kappaleen loppuun.

The Binding of Isaac
Myös edellisessä blogissa mainittu TBoI sisältää niin tunnelmallista musiikkia, ettei jokaisen kerroksen lopussa aina halunnut siirtyä seuraavaan, mikäli kerroksen musiikkiraita oli vielä kesken. Pelin tarinaan sopivat ahdistavat kappaleet luovat loistavaa tunnelmaa, ja kerros kerrokselta vaikeustason kanssa kasvavat ahdistavuus ja pakokauhu senkun moninkertaistuvat musiikin mukana.

Deus Ex: Human Revolution
Jos vuodelta 2011 pitäisi mainita jonkin pelin soundtrack, niin ensimmäisenä tulisi mieleen aivan ehdottomasti DE:HR. Jo ensimmäisessä videossa raikaava Icarus saa kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin, ja samaa futuristista tunnelmaa luovat vaikkapa Detroit Cityn taustamusiikit.

Donkey Kong Country
DKC oli ensimmäinen omistamani videopeli, joten ei ihme, että pelin soundtrack on syöpynyt pysyvästi mieleeni. Koska neljävuotias räkänokka ei pelissä kovinkaan pitkälle päässyt, varsinkin ensimmäisen maan viidakkokenttien musiikki on jäänyt mieleen. Myös muuten niin pirullisten vesikenttien ambient-musiikki rauhoitti mieltä, kun yritin uiskennella mustekaloja karkuun.

The Elder Scrolls III: Morrowind
Jeremy Soule tekee sen jälleen. Tunnelmallisten seikkailumusiikkien takia välillä teki mieli kävellä tuntitolkulla ympäri Balmoraa fiilistelemässä, vaikkei taistelumusiikkikaan huonoa ole. Kasa säälittäviä cliff racereita ei kuitenkaan välttämättä sovi yhteen eeppisimpien kappaleiden kanssa.

Final Fantasy X
Muuten niin parjattu FFX (joka on mielestäni ihan pätevä peli, mitä nyt ääninäyttely olisi voitu jättää tekemättä) sisältää perhanan hienoa musiikkia, aina rauhallisista ambienteista todella koskettaviin pianoraitoihin. Tämänkin kanssa olen viettänyt useita tunteja ihan vain musiikkia kuunnellen.

Mass Effect
ME:n erikoisuutena ovat lyhyet musiikkiraidat, joita loopataan niin saumattomasti ettei sitä edes huomaa. Mieleenpainuvien futurististen pimputusten lisäksi peliin mahtuu muutama varsin mahtipontinen sävellys.

Max Payne
Jo päävalikon tunnusmusiikki huokuu film noirea, ja sitäkin olen jäänyt fiilistelemään joskus toviksi jos toiseksikin. Vastapainona pelistä löytyy myös hektisempiä kappaleita toimintakohtauksia siivittämään.

Shadow of the Beast
Listan kummajainen. Tämä oli sitä aikaa kun nykymittapuulla täysin alkeellisilla välineillä pystyttiin tuottamaan aivan helkkarin tunnelmallista musiikkia. Pirullisen vaikeustasonsa ansiosta samoja alueita joutui komppaamaan satoja kertoja, mutta eipä paljoa haitannut, kun jokaisen alueen musiikki oli täyttä timangia.

Super Meat Boy
Kuten edellisessäkin pelissä, myös SMB:ssä järkyttävä vaikeustaso pakottaa pomppimaan samoja kenttiä uudelleen ja uudelleen, mutta loistavat musiikkiraidat pelastavat tilanteen jälleen. Soundtrackista ei löydy oikeastaan yhtään huonoa biisiä, päinvastoin kaikki rallit ovat niin mieleenpainuvia, että pakkohan sekin oli ostaa levyhyllyä täydentämään. Yllätyksekseni huomasin, että Team Meat oli lisännyt erään nuorukaisen cover-biisin viralliselle soundtrackille. Hatunnosto molemmmille osapuolille tästä.

Hellurei ja hellät tunteet! Viime kuukaudet ovat menneet kaikenlaisten koulutehtävien ja itseni koskettelemisen parissa, joten en ole hirveästi kerennyt mitään sen suurempia pelejä pelaamaan. Vähäinen vapaa-aikani on kulunut pääasiassa pienempiä (indie)pelejä pelatessa, varsinkin kun Steamin joulutarjouksissa oli aivan liikaa hyviä pelejä aivan liian halvalla. Päätinkin siis tällä kertaa kirjoittaa lyhyesti useammasta pelistä yhdellä kertaa. Tasapuolisuuden nimissä käyn nämä läpi aakkosjärjestyksessä.

Bastion
Periaatteessa hyvin perinteinen hack-n-slash. Tavoitteena on käydä läpi kasa ilmassa lentäviä saarekkeita ja niistä löytyvillä reliikeillä koota takaisin kasaan Bastionin kylä(?). Matkalla hihaan tarttuu erilaisia aseita aina vasarasta ja jousipyssystä vesuriin ja muskettiin sekä aseiden parantamiseen tarvittavia esineitä, ja näiden lisäksi vielä lukuisia erikoiskykyjä per ase. Sinänsä lyhyeen peliin palaa läpäisynkin jälkeen mielellään uudestaan, sillä erilaiset asekombinaatiot tuntuvat selvästi erilaisilta, ja vihollisten vaikeustasoa voi säätää varsin monipuolisesti suurempien palkkioiden toivossa. Ja vaikka hack-n-slash on pääsääntöisesti tylsä ja todella nopeasti itseään toistava genre, Bastion onnistuu puhaltamaan genreen aivan uutta henkeä TODELLA hienolla piirrosgrafiikallaan sekä niin hyvällä soundtrackilla, että ostan sen fyysisenä levyhyllyäni täydentämään heti kun vain saan aikaiseksi siirtää PayPal-tililleni rahaa.

The Binding of Isaac
Näppärä yhdistelmä roguelikea ja ihka ensimmäistä The Legend of Zeldaa. Tarkoituksena on kompata läpi puolisen tusinaa kerrosta luolastoa, kaataa jokaisen kerroksen välissä pomovastus ja lopulta kukistaa Isaacin äiti. Matkalla voi kerätä jos jonkinlaisia esineitä (korkokengät, kolmas silmä, Shoop-Da-Woop, ämpärillinen laardia, lapamato yms. yms.) jotka parantavat mm. Isaacin kestävyyttä, tulinopeutta tai antavat supervoimia. Yksinkertainen idea yhdistettynä satunnaisluolastoihin, aivan tolkuttomaan esinemäärään, lukuisiin mielikuvituksellisiin vihollisiin sekä aluksi aivan järjettömältä tuntuvaan vaikeustasoon takaavat tekemistä moneksi illaksi. Bonuksena tässäkin pelissä on aivan törkeän hyvä soundtrack.

Dungeons of Dredmor
Perinteistäkin perinteisempi roguelike: komppaa luolastoa kerros kerrokselta alaspäin, kerää matkalla ties millaisia aseita, haarniskoja, sieniä sekä loitsuja, tapa tolkuton kasa toinen toistaan oudompia otuksia (poranokkaisia pingviinejä, anyone?) ja kaada alimmassa kerroksessa odottava pääpaha. Erikoisen tästä tekee alussa valittavat perkit joita löytyy väistökyvystä ja piratismista verimagiaan ja vampyrismiin, loistava huumori, lukuisat sivutehtävät, sitäkin lukuisemmat esineet ja hahmon ominaisuudet sekä, yllätys yllätys, varsin pätevä soundtrack.

Katawa Shoujo
Ei varsinaisesti peli vaan kuvitettu novelli, jossa pelaaja valinnoillaan muuttaa tarinan kulkua suuntaan jos toiseen. Tämä ansaitsee paikan tässä blogissa vähintäänkin siitä syystä, että ”pelasin” tätä heti julkaisemispäivänä noin 13 tuntia putkeen. Lyhyesti ja ytimekkäästi: miespuolinen päähenkilö päätyy sydänkohtauksen jälkeen opiskelemaan erityislukioon, jonka oppilaissa on enemmän tai vähemmän vikaa. Naispuolisista kanssaopiskelijoista valitaan itseään miellyttävä (löytyy kuuroa, sokeaa, kädetöntä, jalatonta ja puoliksi palanutta) henkilö jonka ympärillä tarina tulee pyörimään. Tarinan edetessä ja pelaajan valinnoista riippuen loppu voi olla onnellinen parisuhde, friendzone tai traaginen lemppaus. Vaikka novellin kirjoittajia oli viisi tai kuusi eivätkä kaikkien tuotokset ole yhtä laadukkaita, jaksoin lukea kaikki mahdolliset tarinat läpi. Ja kyllä, pelissä on muutama kohtaus joissa on niitä paljon puhuttuja piirrettyjä tissejä ja ”hentaita” (yeah right, ei ollut edes lonkeroita), jotka saa halutessaan kokonaan pois päältä. Niin, ja tässäkin on vaihteeksi varsin loistava soundtrack. Ja ilmaisuudesta toki plussaa.

PS. helposti liikuttuvat ja herkät ihmiset kuten minä varatkoot koneen viereen nenäliinarasian.

Recettear: An Item Shop’s Tale
Capitalism, ho! Japanin ihmemaa tuottaa ajoittain jos jonkinlaisia kummallisuukia eikä Recettear ole poikkeus. Peli jakautuu kahteen osaan: kaupan ylläpitämiseen ja tavaroiden myymiseen, sekä luolastojen komppaamiseen ja myytävien tavaroiden etsimiseen. Tavoitteena on saada joka viikko kerättyä tarpeeksi fyrkkaa tiettyyn päivään mennessä, jotta Recettearin isän velka saadaan maksettua. Asiaa ei helpota enemmän tai vähemmän hankalat asiakkaat, esineiden hintojen satunnaiset nousut/laskut, eksponentiaalisesti kasvava tulostavoite sekä ajankäytön hallinta. Toki peliä voi myös pelata vapaamuotoisena ilman velkataakkaa. Dialogi on koomisuudessaan paikoitellen puhdasta kultaa ja onpahan musiikeissakin muutama varsin menevä ralli. Ei ehkä täyden hinnan arvoinen ostos (itse voitin tämän Steamin jouluarvonnassa) mutta jos tarjouksessa löytyy ja (vähän erilainen) JRPG on sydäntä lähellä niin Recettear on harkitsemisen arvoinen ostos.

Rock of Ages
Lyhykäisyydessään ideana on kierittää valtavaa kiveä alas mäkeä, murjoa vastustajan puolustukset ja linnan muurit, jonka jälkeen lopulta jyrätään vastustaja linnan sisällä. Ja samalla yritetään tietysti rakentaa omia puolustuksia ja estää vastustajan kiven pääseminen omaan linnaan. Pähkähullun idean kruunaa kuin suoraan Monty Pythonista lainatut piirroshahmot historiallisista henkilöistä. Laatuviihdettä muutaman kentän sessioina, ja lisäksi peliä on mahdollista pelata kaveria vastaan netissä tai hotseattina.

_Alkukirjoitus: sori ihmiset. Ollu vähä kiirettä tässä syksyllä niin ei oo oikeen kerenny kirjottamaan blogia. Opiskelua, viinaa ja alastomia naisia. Kyllä te tiiätte.

Viisi vuotta odotin uutta Elder Scrollssia kuin teinipoika ensimmäistä kertaa pukille pääsyä. TES III: Morrowindin oltua mm. paras-peli-ikinä ja TES IV: Oblivionin oltua taas Himalajan kokoinen pettymys, olivat odotukseni sarjan viidettä osaa kohtaan suorastaan yliluonnollisen korkealla. Vuosien odotus palkittiin niin laadukkaalla viihteellä, että ensimmäisenä vuorokautena tahkosin Skyrimiä noin 18 tuntia ja seuraavina päivinä unohdin silloin tällöin mm. sydänsuruni, syömisen ja molempien sukkien jalkaan laittamisen. Bethesda on siis selvästi tehnyt jotain Oikein.

Isänmaa, lohikärmes ja routainen peruna
Lyhyesti ja ytimekkäästi pelin juoni menee jokseenkin näin: Tamrielin pohjoisosassa sijaitsevaa Skyrimin provinssia raastaa Keisarikunnan ja Skyrimin paikallisten asukkaiden, nordien, sisällissota. Keisarikunnan mielestä Skyrim on osa keisarin hallintoaluetta ja näin velvollinen kuntaliitokseen, kun taas nordien mielestä kenelläkään muulla kuin nordeilla itsellään ei saa olla päätösvaltaa heidän asioistaan. Ja jotta kaikilla olisi varmasti tasapuolisesti oikein mukavaa, muinainen lohikäärme Alduin on tullut tuhoamaan koko maailman ja tuo koko kansan riemuksi mukanaan tolkuttoman määrän muita lohikäärmeitä. Kaikkea tätä ja enemmän lähtee selvittämään legendoista tuttu Dovahkiin, "lohikäärmesyntyinen", joka pystyy muun muuassa imemään lohikäärmeiden sielut itseensä, käyttämään jedivoimia, kukistamaan Alduinin ja kantamaan laukussaan lähes loputtoman määrän kaalia. Tai sitten viitata kintaalla kaikelle tällä ja tehdä jotain aivan muuta.

TES-sarjan nakki-ja-perunamuusi on aina ollut valtaisa avoin maailma, jossa saa seikkailla juuri niin kuin huvittaa. Kun ensimmäisten kuuden tunnin jälkeen tajusin käyneeni vasta yhdessä kylässä ja vähän suuremmassa kaupungissa sekä muutamassa luolastossa, oli tajunnanräjäyttävää hoksata, että tuolla odottaa vielä kokonainen maailma. Ja perhanan kaunis maailma se onkin, nimittäin paikoitellen Skyrim tarjoaa sellaisia maisemia, että Oikea Elämä näyttää Doom ykköseltä. Löytyy niin kuusimetsää, vuoristoa, tasankoa, raunioita ja ties mitä. Matkalla paikasta toiseen vastaan tulee enemmän tai vähemmän satunnaisia kohtaamisia (mm. vartioita kierroksellaan, maanviljelijöitä, M'aiq, trubaduureja, varkaita, yms. yms. yms.) jotka tuovat vihdoinkin sitä kauan kaivattua immersiota. Kerrankin tuntuu, että maan pinnalla liikkuu joku muukin kuin minä ja paikallinen fauna.

Tottakai vastaan tulee myös tolkuton määrä erilaisia kaivoksia, luolastoja ja linnoituksia joihin voi uteliaisuuttaan työntää nokkansa pois purtavaksi. Niiden sisältöön on vihdoinkin panostettu (vert. Oblivionin umpitylsät ja tyhjät tusinaluolastot jotka olivat kaikki täysin samantyylisiä) kunnolla: luonnon muovaamat luolastot näyttävät vihdoinkin ihan oikeasti luonnon muokkaamilta epämääräisen kokoisine onkaloineen ja käytävineen, kryptat ovat täynnä ansoja, kaivoksissa on oikeasti jotain kaivettavaa yms.. Lisäksi jokaisella paikalla tuntuu olevan edes jonkinlainen merkitys pelin maailmassa. Useammastakin luolastosta löytyy jonkinlainen kaivosmiehen/seikkailijan/yms. päiväkirja, joka kertoo ties minkälaista taustatietoa kyseisestä paikasta. Bonuksena jokaisesta luolastosta ei löydy mitään superaseita ja -haarniskoja, esimerkiksi kaivoksesta on melko turhaa odottaa löytävänsä mitään rautasuonta maagisempaa eikä jokaisella bandiitilla ole päällään lasihaarniskaa vaikka korkealla tasolla olisitkin. Onpahan sitä kerran tultu mentyä yhteenkin onkaloon "katsomaan äkkiä jos sisältä löytyisi jotain jännää ja sitten jatkan tehtävääni" -asenteella, kunnes kahden tunnin(!) luolastokomppaamisen jälkeen tavalliselta vaikuttava onkalo onkin levittäytynyt noin kolme kilometriä maan alle ja saan tietää, että kääpi-- Dwemerit kaivoivat liian syvälle. Taas. Eivätkö ne ikinä opi?

Vaimo, asuntolaina ja kultainennoutaja
Okei, pelimaailma on siis ihan nätin näköinen ja tutkittavaa riittää mutta miten on sen ihan oikean sisällön laita? Omalla kohdallani Skyrimin (lohikäärmeisiin liittyvä) pääjuoni onnistui tekemään jotain ennennäkemätöntä: se oli alusta alkaen kiinnostava ja siihen jaksoi panostaa. Yleensä olen tämänkaltaisissa peleissä piiskannut sivujuonia useita satoja tunteja, kunnes lopulta aloitan pääjuonen ja vihdoinkin ymmärrän mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Skyrimissä nakkina ovat toki erilaiset dragon shoutit (=jedivoimat) joita ei saa käyttöönsä ellei pääjuonta pelaa muutamaa tuntia pidemmälle, joskin myös tarinallisesti oli mielenkiintoista selvittää miksi ihmeessä ne lentävät sisiliskot ovat tulleet
takaisin. Sisällissotaan liittyvään juoneen en niin hirveästi jaksanut paneutua, tosin siihen puuttuminen vaikuttaa oleellisesti myös varsinaiseen pääjuoneen joten mikäli asia kiinnostaa, kannattaa politiikka hoitaa ennen lohikäärmeiden metsästämistä.

Jos ja kun meno käy liian eeppiseksi, löytyy tekemistä myös tavallisille arjen sankareille. Pienempiä tehtäviä löytyy aina parisuhdedraamojen selvittämisestä ja koirien etsimisestä jumalten antamiin ristiretkiin ja vaikka purjojen keräämisen. Toki tehtäviä tarjoavat myös vanhoista sarjoista tutut killat ja muut järjestöt kuten The Thieves Guild, The College of Winterhold (vert. edellisten osien The Mages Guild), The Companions (vert. The Fighters Guild) sekä The Dark Brotherhood. Jokaisen porukan tehtäväsarjat ovat mielenkiintoisia eikä yllättäviä juonenkäänteitä puutu yhdestäkään. Tarpeeksi rahaa kerättyään voi vaikka ostaa oman talon ja käydä vaikka pokaamassa paikallisesta tavernasta itselleen vaimon/aviomiehen. Onpahan pelissä myös tuttuun tapaan mahdollista muuttua vaikka ihmissudeksi tai vampyyriksi.

Ja jos tehtävien tekeminen ei kiinnosta, voi vain yksinkertaisesti seikkailla pitkin Skyrimin provinssia ja katsoa mitä vastaan tulee. Itseasiassa satunnainen palloilu pitkin maailmaa kannattaa, sillä uskaltaisin väittää, että lähes puolet pelin hienouksista on koodattu tapahtumaan juuri siellä missä sen vähiten luulisi tapahtuvan. Kannattaa tosiaan lyödä pelin vaikeustaso suoraan masterilla ja olla käyttämättä fast travellia, maailmasta saa siten huomattavasti enemmän irti. Lisäksi oppii kunnioittamaan sapelihammastiikereitäkin ihan uudella tavalla.

Otetaanpa tähän väliin pari esimerkkiä: Kerran kohtasin tiellä maanviljelijän, joka oli viemässä maalattua lehmäänsä uhrilahjaksi jättiläisille. Vaikka heppu kovasti vakuutti pärjäävänsä yksin, päätin silti lähteä seuraamaan miestä puhtaasta uteliaisuudestani (huom. tässä kohtaa olin siis pelannut peliä noin kaksi tuntia enkä ollut koskaan edes nähnyt jättiläisiä enkä tiennyt mistä niitä löytää). Ikuisuudelta tuntuneen vaeltamisen aikana teitä pitkin kohtasimme matkalla varmaan kymmenen sutta, Khajitien karavaanin, vanhan örkin joka halusi kokea arvokkaan kuoleman sekä jokusen keisarillisen vartijan. Kun lopulta saavuimme jättiläisten luokse, luulin kaiken menevän suunnitelmien mukaan. Ilmeeni oli sanoinkuvaamaton, kun yllättäen sekä maanviljelijä että minä saimmekin lähes välittömästi ulkohuussin kokoisesta nuijasta sellaisen iskun että lensin kuolleena noin kahdensadan metrin päähän leiristä. Toisella kerralla samassa kohtaa vastaan tuli keisarillisten sotilaiden saattue, jotka olivat kuljettamassa vankiaan teloitettavaksi. Olisin voinut jatkaa matkaani ja jättää asian sikseen, mutta päätinkin antaa vangille tehokkaimmat aseeni sekä parhaimmat haarniskani ja sitten vapauttaa tämän. Siinä sitten kävimme lyhyen taistelun vangin kanssa sotilaita vastaan, ja tunsin tehneeni päivän hyväntyön kun vanki juoksi onnesta hurraten vapaana auringonnousuun. Kunnes tajusin, että kaikki varusteeni jäivät sille vangille. Perkele.

Ei niin hyvää ettei jotain huonoakin
Toki Skyrimillä on huonotkin hetkensä. Eniten päänvaivaa aiheuttaa aivan uskomattoman kömpelösti ja typerästi tehty inventaario/loitsuvalikko, minkä puolivillaisessa toteutuksessa ei ole mitään järkeä. Ikkunoiden koko on niin päin honkia kuin vain mahdollista, ja esimerkiksi oikean taidon löytäminen on joskus aivan uskomattoman monen napinpainalluksen päässä. Konsolipelaajat hajotkoot siihen, että PC:llä moisen asian modaus ei tuota kuitenkaan kovinkaan suurta ongelmaa. Bethesda olisi kuitenkin saanut ottaa mallia vaikka Morrowindista ja tehdä valikoista huomattavasti loogisempia ja selkeämpiä jo alun alkujaan. Mitään varsinaisesti peliä pilaavaa Skyrimistä ei kuitenkaan löydy (lukuunottamatta PC:llä olevaa aivan uskomattoman järkyttävää bugia, jonka takia erään pääjuoden kannalta hyvinkin oleellisen henkilön dialogitiedosto ei avaudu itse pelissä, jolloin aivan tolkuton määrä juonta menee ohi korvien. Tämäkin kuitenkin
korjattavissa manuaalisesti erittäin helposti, mutta nyt joku roti siihen betatestaukseenkin hei, ei tällainen VOI jäädä huomaamatta), mitä nyt pelin fysiikkamoottori aiheuttaa välillä hulvattomia tilanteita. Vai kuinka monessa pelissä hevosesi saattaa yllättäen nousta kohtisuoraan ilmaan ja sen jälkeen lentää vaakasuorassa kauas taivaanrantaan?

Pikkuvioistaan huolimatta Skyrim on tällä hetkellä minulle ehdottomasti Game of the Year, ja ilman minkäänlaista varteenotettavaa vastustajaa (Dwarf Fortressia ja NetHackia lukuunottamatta) saattaa jopa ryöstää Morrowindilta sen Paras. Peli. Ikinä. -tittelin. Odotan innolla modiskenen aktivoitumista kun Bethesda julkaisee Construction Kitin. Ei sillä että olisin tähän jo päässyt kyllästymään, kolmessa viikossa pelikelloni lähestyy noin 130 tuntia enkä ole vielä käynyt edes puolissa niistä paikoista joita olen löytänyt. Entä mitäpä jos tekisinkin maagin?

PS. Immersioni Parhaasta. Pelistä. Ikinä. saattaa rikkoa uhkakuva siitä, että Bethesda ottaa käyttöön sellaisen pelimaailman syövän kuin DLC. Toivon todella ettei näin käy, vaan lisäykset hoidetaan ihan oikeilla kunnon expansion packeilla joilla saa oikeasti jotain vastinettakin rahoilleen.

Kun illat pimenevät ja lämpötilat käyvät niin kylmiksi, että sepaluksen joutuu napittamaan kiinni kun lähtee ulos, on hyvä linnoittaa itsensä neljän seinän sisälle ja piiskata intensiivisesti jotain roolipeliä. Koska Skyrim ei kuitenkaan ilmesty vielä kuukauteen, on kaamoskausi hyvä aloittaa kaivamalla The Elder Scrolls sarjan edellinen osa naftaliista ja asentamalla siihen saksalaisvalmisteinen total conversion modi nimeltä Nehrim - At Fate's Edge. Kyseessä ei siis ole mikään uusi yksittäinen luolasto tai tehtäväsarja, vaan täysin uusi peli Oblivionin moottorilla. Nehrimin saksalainen tekijätiimi on tehnyt erittäin vakuuttavaa työtä modinsa kanssa, sillä pelistä löytyy ammattitaitoisesti (saksaksi) puhuttua dialogia (joka on toki kirjoitettuna englanniksi) useiden tuntien edestä, erinomaisesti sävellettyä sinfoniamusiikkia, tiettävästi useiden kymmenien tuntien edestä juonta sekä tietysti aivan tolkuttoman kokoinen ja ennenkaikkea täysin käsin tehty pelimaailma. Mutta speksit ja hype sikseen, mitä Nehrim oikeasti sisältää?

Luolasta luolahan
Pelin alussa sankarimme löytää itsensä jonkinlaisesta luolasta kirje taskussaan. Kirjeen mukaan hahmo ja useita muita henkilöitä on kutsuttu hylättyyn kaivokseen salamyhkäiseen ja tärkeään kokoukseen, ja koska kutsusta kieltäytyminen olisi ilmeisesti varsin suuri virhe, on hahmomme fiksusti päättänyt ottaa asiasta selvää. Sillä eihän tuntemattoman henkilön kutsu saapua syrjäiseen kaivokseen voi missään nimessä olla huono tai varsinkaan epäilyttävä asia? Eihän? EIHÄN? Jostain kumman syystä hahmomme on menettänyt muistinsa ja päätynyt jonnekin kaivoksen syövereihin mukanaan vain päiväkirjansa, edellämainittu kirje ja soihtu. Kuinka mukavaa.

Jo ensimmäisellä minuutilla Nehrim yllättää positiivisesti: ensimmäinen roolipeli, jossa maan alla on ihan oikeasti pimeää. Eikä siis mitään "näet vain hämärästi", vaan ihan oikeasti säkkipimeää. Jos katosta ei pääse päivänvaloa sisälle tai seinillä ei ole soihtuja, on parempi ottaa omat valonlähteet mukaan tai housuihin saattaa tulla lusikallinen tai kauhallinenkin, sillä hahmon kädessä oleva soihtukaan ei loppujen lopuksi näytä valoa kuin parin-kolmen metrin päähän, ja lähes kaikki pimestä syöksyvät olennot pistävät aloittelevaa hahmoa turpaan oikein isän kädestä. Heti ensimmäinen luolasto (ja itseasiassa kaikki muutkin luolastot sen jälkeen) tuo etäisesti mieleen Amnesian ahdistavuudellaan. Tunnelmaa luo myös mahtava sinfoniamusiikki, joka haastaa jopa Jeremy Soulen tuotokset.

Varsin nopeasti käy myös selville, että Nehrimissä leveleiden hankkiminen tapahtuukin samalla tavalla kuin vaikka Fallout 3:ssa, eli vihollisia tappamalla ja tehtäviä tekemällä saa kokemuspisteitä, joita tarpeeksi keräämällä sitten nousee seuraavalle tasolle. Skillien kehittäminen taas on samanlaista kuin Oblivionissa, eli miekkailutaito kasvaa miekkailemalla jne.. Näiden lisäksi pelaaja voi ostaa kauppiailta kirjoja, joista voi oppia mm. metsästys- ja rakennustaitoja, joilla saa villieläinten nahat nyljettyä ja omat haarniskat taottua. Pelissä kun on mahdollista myös mainata ja kaivaa maanalaisia aarteita. Kaiken kaikkiaan systeemi on erittäin toimiva ja näkisin mielelläni tällaista "perinteisempää" hahmonkehitystä useamminkin.

Jos metsään haluat mennä nyt
Kun kaivos on vihdoinkin ryönätty läpi ja pelihahmolle selviää, että hänet kutsutaan liittymään jonkinlaiseen maagien kiltaan (en nyt rupea tässä sen enempää kertomaan koska en suoraan sanottuna muista), on aika astua ulos avaraan maailmaan. Ja tässä kohtaa vähät välitin enää pääjuonesta mitään, sillä voi jumangegga, edessä avautuu niin tolkuttoman iso pelimaailma (tekijöiden mukaan Oblivionin kokoinen, minun mielestäni ainakin kaksi kertaa isompi), että pakkohan sitä on lähteä tutkimaan täysin vapaaseen tahtiin. Ainakin melkein. Heti pelin alussa pelaajan on pakko tehdä joitain pieniä tehtäviä päästäkseen pois rajatulta alueelta, ja sekös söi miestä kun jouduin auttamaan uusavuttomia kaivostyöläisiä ja tappamaan kymmeniä rottia sekä etsimään saippuaa yhdelle idiootille joka oli onnistunut jumittamaan kypärän päähänsä kunnes pääsin vihdoinkin rellestämään metsän siimeksiin. Mutta tulipahan opittua, että Nehrimin ongelmanratkaisuun liittyy huomattavan usein pelin alkeellisen fysiikkamoottorin käyttö.

Ja kun pelaaja lopultakin pääsee vapaasti tutkimaan pelimaailmaa, alkaa hektinen paikkojen tutkiminen ja maisemien ihailu. Toisin kuin Oblivionin genetaattoreilla luodut metsät, Nehrim on täysin käsin tehty ja sen kyllä huomaa. Kivimuodostelmia, vesiputouksia, lähteitä, hylättyjä (ja täysin merkityksettömiä) leiripaikkoja ja ties mitä muuta tulee vastaan vähän väliä. Metsien kätköistä löytyy niin sutta, karhua, peuraa kuin kuplavolkkarin kokoista hämähäkkiäkin, sekä tietysti bandiitteja ja metsästäjiä. Kasvillisuus sisältää tietysti jos jonkinlaista kukkaa ja köynnöstä, ja varsin valtavat sienimeret ansaitsevat erikoismaininnan. Noin vartin keräilyn jälkeen repusta voi helposti löytyä parisataa tattia, vahveroa ja kääpää, mikä pistää kyllä miettimään pelintekijöiden mieltymyksiä päihdeaineista. Niin, ja jos joku ei vielä tässä kohtaa ole tajunnut: fast travel -mahdollisuutta pelistä ei löydy, paitsi tietysti erilaisten teleporttaus loitsujen muodossa.

Maan alta taas löytyy jos jonkinlaista kaivosta, katakombia, linnoitusta ja tyrmää. Kuten jo mainitsin, jokaisessa on tietysti aivan hemmetin pimeää, ja voi sitä kauhua kun eksyt massiiviseen katakombiin ja viimeinenkin soihtu palaa loppuun. Mielenkiintoisena yksityiskohtana lähes jokaisesta ihmisen rakentamasta luolastosta löytyy jostain piilosta jonkinlainen kirje tms. joka kertoo paikan alkuperästä. Tai ainakin oletan niin, sillä suurin osa ei-juonellisista lappusista on kirjoitettu saksaksi. Lore sikseen, luolastojen sisältöön on panostettu vähintään yhtä paljon kuin muuhunkin maailmaan, ja lähes jokaisesta luolastosta löytyy pieniä puzzleja, jotka ratkaisemalla voi löytää jotain mielenkiintoista.

Fiksusti peli näyttää alueen arviodun levelimäärän ovesta astuttaessa, esim. ensimmäinen alue on tason 1-7 hahmoille, (juonellisesti) seuraava 7-14 jne., joten pelaajalla on edes jonkinlainen käsitys siitä, minne kannattaa tutkimusretkeään suunnata. Koska viholliset ovat tietyillä alueilla aina saman tasoisia, kannattaa oikeasti miettiä kaksi kertaa, lähteekö väkisin pööpöilemään korkeamman tason alueille ennen aikojaan. Itse päätin mistään piittaamatta jatkaa retkeäni kohti pohjoista, ja noin kymmenen minuutin jälkeen juoksin sieltä aika perhanan lujaa takaisin kolme karhua perässäni.

Juonta vaikka muille jakaa
Koska hiekkalaatikko ei jaksa kiinnostaa loputtomasti, on juonen pariin pakko palata jossain vaiheessa. Pääjuonta en ole niin hirveästi vielä pelannut, joten siitä en sano mitään. Kyse ei toki ole siitä, etteikö pääjuoni olisi kiinnostava, vaan siitä, että pelissä tuntuu olevan tuhansia sivutehtäviä. Niitä tuntuu löytyvän kaikkialta aina satunnaisista matkaajista sattumalta löydettyihin aarrekarttoihin asti. On löytynyt niin kadonneen potionin noutamista talon katolta kuin kaivoksen räjäyttämistä goblinien niskaan, unimaailmassa vierailua kuin rikkoutuneen puukon korjausta. Myös sieltä täältä löytyvät kirjat ja paperinpalat vihjailevat muinaisista artifakteista, jotka odottavat löytäjäänsä ties missä luolastoissa ja puunlatvoissa, joten ei muuta kuin etsimään.

Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna Nehrim - At Fate's Edge on viihdyttävä ja laaja fantasiarope, jota jaksaa tahkoa pidemmissäkin annoksissa joko pelimaailmaa tutkiessa tai monipuolisia tehtäviä suorittaessa. Äänimaailma on puhdasta kultaa niin dialogin (jos siis pitää saksan kauniista kielestä ja siitä jotain ymmärtääkin) kuin musiikinkin osalta, ja käsinkirjoitettukin dialogi on noin tuhat kertaa uskottavampaa kuin Oblivionissa. Ainut miinus tulee suht kovista laitevaatimuksista, sillä ulkoilmassa seikkailu tuppaa rasittamaan konetta todella paljon. Ilmaiseksi modiksi Nehrim on kuitenkin niin taitavasti tehty, että jos sille pitäisi pisteitä antaa, saisi se minulta vähintään 90/100.

Perjantai

Kovan con-huuman aiheuttaman malttamattomuuden takia päätin lähteä reissuun jo aikaisin aamulla, ja jostain kumman syystä löysin itseni tapahtumapaikalta NVA-upseerin tamineissa jo klo 11.30, vaikka conin ovet avattiin vasta 15.00. Sain ajan kulumaan kuitenkin varsin leppoisasti, sillä ihmisiä valui paikalle tasaiseen tahtiin ja näiden joukosta onnistuin löytämään muutaman hepun pelaamaan kanssani Magic: the Gatheringia.

Muutaman tunnin odottelemisen jälkeen pääsin vihdoinkin sisään (olemalla vieläpä ensimmäinen kävijä Ropeconiin 2011 \o/) ja syöksyin lähes välittömästi katsomaan, mitä Kaubamajalla olisi tarjottavana. Huusin ilosta kun olin näkevinäni Fantasiapelien tiskillä punaboksi-D&D:n, mutta iloni muuttui suorastaan raivoon, kun tajusin sen olevan punaboksi-D&D 4.0. Muuta mielenkiintoista roipetta oli tarjolla niin kirjojen, miniatyyrien, pelikorttien, videopelien, vaatteiden ja ties minkä muun tavaran muodossa lukuisilla tiskeillä. Kavereitteni saavuttua paikalle päätimme osallistua perjantain ohjelmista vain yhteen, Magic: the Gatheringin 3-man sealed -turnaukseen. Turnauskorttien ostamisen ja muutaman tunnin jumituksen jälkeen turnaus saatiin lopulta alkaneeksi, jossa itsevarmuuden puutteesta kärsinyt joukkueemme Nådendal Noobs sijoittui seitsemän tunnin pelaamisen jälkeen ilmeisesti sijalle 9/18. Syytän paskoja boostereita, siis millä todennäköisyydellä 12 boosterista viisi rarea on landeja?

Otteluiden väleissä olleiden taukojen aikana kävin etsimässä tuttuja ihmisiä muualta con-alueelta noin muutaman tuhannen muun ropeltajan joukosta, ja tulihan siellä vastaan TRMP:n oma Hasis jossain aulan siimeksissä, ja löysinpä jopa luentoporukan (vähemmän yllättäen) terassilta notkumasta. Ollessani ilmeisesti päivän ainut upseerivaatteisiin sonnustautunut ropeltaja, hämmentävän moni ihminen halusi ottaa minusta kuvia. Terkkuja varsinkin sille söpölle Seras Victoriaa cossanneelle tytölle. Puolenyön jälkeen siirryimme Dipolilta Täffään pelaamaan vielä muutamaksi tunniksi jotain minulle täysin uutta lautapeliä, jossa myydään taidemaalauksia ja yritetään pelin lopussa olla rikkain pelaaja. Johtuen joko uhkarohkeista valinnoistani tai sopivasta maan kaltevuuskulmasta, onnistuin jopa voittamaan.

Uhkaavan väsymisen takia päätimme kieriä lopulta nukkumaan siinä klo 2-3 paikkeilla, kaverini jonnekin opiskelijakämppään sulloutuen ja minä Sali 1:n lattialle käpertyen. Suht tyhjään saliin mennessäni valitsin yksinäisen paikan seinän vierestä, mutta herätessäni noin klo 6 (sen jälkeen, kun jonkun idiootin kännykkä oli huudattanut herätyksenä umpipaskaa grincorea kymmenen minuutin välein noin tunnin ajan TODELLA LUJAA), huomasin, että sali oli pikkutunneilla tullut lähes täyteen ihmisiä, ja jostain kumman syystä molempiin kylkiini oli ryöminyt yön aikana pari varsin pätevän näköistä naista. Hämmentyneenä ja entistäkin väsyneempänä keräsin tavarani kasaan ja lähdin uuteen con-aamuun.

Lauantai

Lauantaiaamu meni enimmäkseen ympäriinsä vaelteluun ja korttia pelatessa satunnaisten ihmisten kanssa, mutta puoleltapäivin alkoi ohjelmista legendaarisin: Munchkinin SM-kisat. Kävin äärimmäisen agressiivista taistoa semifinaalipöydässä ja pitkään olin ennakkosuosikki pöydän voittajaksi, mutta valitettavasti korttituuri ei suonut osakseni helppoa monsteria, joten valitettavasti finaalipaikka meni sivu suun. Taas. Sen sijaan kaksi kaveriani pääsivät molemmat finaaliin. Aikaa tappaaksemme menimme pariksi tunniksi pelaamaan taas lautapelejä, ja tällä kertaa valinnaksi osoittautui Battlestar Galactica. Näin sarjasta yhtään mitään tietämättömälle peliin oli kuitenkin helppo päästä sisään, ja oli oikein mukavaa vaihtelua ylieeppisiin ja monimutkaisiin lautapeleihin ala Arkham Horror.

Lopulta oli aika siirtyä takaisin pelaamaan ja katsomaan Munchkinin finaalia, ja voi jumankauta sitä huudon ja jännityksen määrää finaalipöydässä. Kun äärimmäisen tasaisen pelaamisen jälkeen peli näytti vihdoinkin loppuvan, niin eikös sieltä joku lyö pöytään kortin, jolla pelataankin leveliin 11 saakka. Ropecon-historian pisin Munchkin SM-finaali päättyi lopulta aika pitkälti tasan kolmen tunnin pelaamisen jälkeen. Kaverini lähtivät takaisin pelaamaan Battlestaria, mutta itse etsiydyin TRMP:n porukoihin muutamaksi tunniksi, jonka jälkeen oli aika siirtyä katsomaan luentoa ja osallistumaan kovimmille faneille järjestettyyn nimmarinjakotilaisuuteen, jossa käytössä ollut tussi osoittautui minulle aivan liian tekniseksi laitteeksi. Jonkun ajan päästä miehistömme päätti kuitenkin siirtyä jatkoille, ja lämpimien jäähyväisten jälkeen siirryin takaisin pogoilemaan pitkin con-aluetta. Muutaman korttipelin jälkeen väsymys vei kuitenkin voiton, ja siirryin taas turvalliseen, vetoisaan ja kylmään Sali ykköseen. Jossain kohtaa joku löi saliin valot päälle ja ämyrit huudattamaan Johnnyn Ihanaa aamua. Hämmennyksen, paniikin, vitutuksen ja flunssan saattelemana nousin ylös ja katsoin kelloa. Yhdeksän?! Nukuin conissa kuusi tuntia?!

Sunnuntai

Viimeinen päivä on tunnetustu suurta kulutusjuhlaa, kun Kaubamajasta tulee väkisinkin ostettua kaikki se, jota on edelliset kaksi päivää siellä katsellut. Ihan vain periaatesyistä ostin Pathfinged RPG:n sääntökirjat, nostaessani samalla nyrpeästi nokkaani D&D:n 4.0 kirjoille. Mukaani tarttui myös aivan julmetun kokoinen kasa MtG-boostereita (yhteensä 36 boosteria 2011 core-settiä) ja epämääräinen määrä puoli-ilmaisia irtokortteja. "Muutaman" tunnin kortteillapelaamisen ja vaihtamisen jälkeen huomasin, että päivästä on kulunut jo monta arvokasta tuntia. Carcassonen SM-kisojen aiheuttaman väsymyksen ja yleisen gonahtamisen vuoksi kävin pelaamassa kavereiden kanssa vielä muutaman erän erilaisia lautapelejä, jonka jälkeen oli aika suunnata kotiin.

Jälkimainingit

Vaikkei conista niin hirveästi tekstiä saanutkaan nyt irti, niin kyllä siellä tapahtumaa ja tekemistä riitti. 3500 kävijässä oli mukana jos jonkinlaista pukua ja asustetta, ja tulihan sieltä vastaan niin muita NVA-upseereja kuin nymfiä ja Hellboytakin. Ohjelmaa conissa oli enemmän kuin tarpeeksi, esimerkiksi Munchkinin SM-kisojen kanssa meni päällekäin mm. kivi-paperi-saksien SM-kisat, Hasiksen pöytäroolipeli ja jokunen luentokin, kaikki joihin olisin halunnut osallistua. Ja vaikkei mikään järjestetyistä ohjelmista kiinnostaisikaan, löytyi peliseuraa peliin kuin peliin aivan varmasti, oli kyseessä sitten MtG, lautapelit, roolipelit tai ihmissusipeli. Odotan innolla ensi vuoden conia, jos vaikka sillä kertaa erehtyisi ensimmäistä kertaa elämässään larppaamaan.

Sarjassa seurataan Fleshfountain -nimisen kääpiölinnoituksen nousua, kukoistusta ja toivottavasti näyttävää tuhoa pelissä nimeltä Dwarf Fortress.

(Ja ennen kuin kukaan kysyy että miksi Fleshfountainin tarina saa jatkoa vasta nyt, neljä kuukautta ensimmäisen osan jälkeen, vastaan siihen itse: pelasin ja kirjoitin jatkoa Fleshfountainille jo huhtikuussa, mutta kuten tulet lukiessasi huomaamaan, Fleshfountain kokee varsin yllättäen erittäin monta katastrofaalista ja hämmentävää käännettä, joiden ansiosta tämä kakkososa jäi tekstinä varsin lyhyeksi. Itseasiassa niin lyhyeksi etten tätä alunperin viitsinyt edes julkaista vaan jätin sen arkistoihin pölyttymään. Yleisön [lue: H. G. "Ville" Hilleri] pyynnöstä julkaisen kuitenkin tämän varsin lyhyen kertomuksen, sillä onhan tarinaan saatava loppu. -Durgor, 8.7.2011)

Kevät, vuosi 128
Uudenvuoden reivit olivat ilmeisesti railakkaat, alkoholivarastoni nimittäin näyttää varsin tyhjältä ja tämän seuraksena kääpiöt ovat ruvenneet kiukuttelemaan entistä enemmän. Myös ainut panimotyöntekijäni on tilanteesta tuohtunut eikä näin ollen suostu tekemään töitä eli valmistamaan viiniä. Niinpä tietysti. Muutaman päivän itkupotkukiukuttelun jälkeen viiniteollisuus saadaan kuitenkin takaisin raiteilleen ja elämä Fleshfountainissa jatkuu.

Jokusen päivän jälkeen huomaan jotain perin mielenkiintoista. Linnoitukseni ensimmäiset kääpiöt toivat mukanaan pari kolme kissaa. Kahden vuoden sisällä moisten otusten määrä on räjähtänyt käsistä ja niitä on karkeasti arvioiden lähemmäs kolmekymmentä. Mitä ihmettä näillä karvapalloilla edes tekee? Tekisi mieli pistää osa niistä lihoiksi mutta kääpiöt tuntuvat olevan perin kiintyneitä lemmikkeihinsä. Lihasta puheenollen, pihalle kylvämäni ansat ovat saaneet saaliikseen pari sutta ja jokusen peuran. Lihajuhlat alkakoot!

Viikot kuluvat ja kääpiöni lihovat, ja päätän vihdoinkin tutkia ympäristöäni tarkemmin. Vasta nyt tajuan, että vuoren huipulla on aivan uskomattomat määrät hopeaa ja erilaisia jalokiviä. Käskytän kaivajani välittömästi töihin, sillä hopeasta voi valmistaa todella tehokkaita aseita sekä kallisarvoisia koriste-esineitä. Varsinkin jälkimmäisiä voisin valmistaa varastot täyteen, jolloin hiidet tulisivat todennäköisemmin kylään. Saisinpahan jotain jännitystä elämään.

Keskikeväällä luoksenu saapuu vuoden ensimmäinen muuttoaalto. Vaivaiset 24 kääpiötä majoitettavaksi ja ruokittavaksi, huhhei ja voi jumankauta nyt sentään. Vähemmän yllättäen kukaan näistä kääpiöistä ei osaa yhtään mitään hyödyllistä. Tästä johtuen en jaksa edes käskyttää niitä tekemään töitä, toimikoot vaikka lihamuurina sodan syttyessä. Sodasta tulikin mieleen, voisin ehkä ruveta rakentamaan hautakammiota. Pitkin linnoitusta riehuvat kummitukset ovat nimittäin ehdottomasti viimeinen asia mitä tänne kaipaan.

Varastotilan huvetessa noin miljoonaan kuutioon irtokiviä tulen siihen tulokseen, että ehkä kääpiöt ansaitsevat vähän tyylikkäämmät asuintilat. Siispä päätän rakentaa kivistä lipastoja, asekaappeja, patsaita ynnä muita huonekaluja joita kääpiöt voivat sitten sulloa huoneitansa koristamaa. Loppukevään kuluessa kylään saapuvat yllättäen haltijoiden karavaani. Tylsistyneenä päätän lisätä jännitystä elämääni: mitäpäs jos tarjoan puisia koriste-esineitä suippokorville? Sota on aina hauskaa ja sota viherpiipertäjiä vastaan on vielä hauskempaa. Toki ensin voisin käydä kunnollistakin kauppaa haltioiden kanssa, ties mitä löytöjä sieltä tulisikaan.

Kaupankäynti voisi toki helpottua, jos umpilaiska kauppiaani jaksaisi siirtyä kauppapaikkaan. Mutta ei, sankarimme on jälleen kerran nukkumassa. Nooh, eihän tässä mikään kiire o-- jaah, hiisien yllätyshyökkäys. Piittaamatta siitä kuinka monta kääpiötä ulos on sattunut jäämään, vedän linnoituksen portit välittömästi lukkoon välttääkseni sisällä olevien kääpiöiden päättömän rynnistämisen ulos. Ilmeisesti osa kääpiöistä ymmärsi ovien lukitsemisen väärin, sillä noin viisi sekuntia lukitsemiskäskyn jälkeen ruokasalissa järjestetään juhlat johon osallistuu noin viisitoista kääpiötä. Tämäpä hienoa. Samaan aikaan ulkona olevat hiidet teurastavat muutaman kääpiön, kasan kissoja ja yhden haltiakauppiaan. Arvatkaa vaan kenen syyksi haltiat pistävät kauppiaansa kuoleman? Ja oman lusikkansa soppaan heittää eräs kääpiö joka joutuu henkien valtaan. Muutamaa minuuttia, kiveä, nahkataljaa, puuta ja kangaspalaa myöhemmin kyseinen kääpiö aloittaa raivoisasti artifaktinsa rakentamisen. Normipäivä. Sainpahan jännitystä elämääni.

Kesä, vuosi 128
Kesäkin koittaa muutama päivä invaasion alkamisen jälkeen. Hiidet piirittävät edelleen linnoitustani ja eräänä aamuna possessoitunut kääpiöni saa artifaktinsa valmiiksi. Kääpiö julistaa ylvään pöytänsä nimeksi Lular Gashcoz, The Rooter of Proliferation! Tämä kassiteriitistä valmistettu pöytä on koristeltu pähkinäpuulla ja hämähäkin seitillä, ja sen toiseen päätyyn on kaiverrettu kuva vuorivuohen nahkaan pukeutuneesta hydrasta, joka lyö maassa makaavan miehen kuoliaaksi vuonna 3. Toisessa päässä on kuva uudelleensyntymän, kuoleman, sodan ja linnoitusten jumala Zasit Cradlewhipsistä. Zasit kuvataan mätänevänä miespuolisena kääpiönä joka tekee käsitöitä, ja häntä ympäröi useita muita kääpiöitä. Kuinka söpöä.

Kauniista pöydästä huolimatta eräs kääpiöni masentuu suuresti menetettyään kaksi ystäväänsä ja noin seitsemän kissaansa hiisien suihin. Sen sijaan että kyseinen kääpiö vetäytyisi omaan huoneeseensa, tämä päättää jäädä suremaan keskelle ruokasalia. Näin ollen en voi eristää emotionaalista kääpiötä minnekään ilman, että samaan eristyskoppiin joutuu kasa muitakin kääpiöitä. Laitan sormet ristiin ja toivon kääpiön pääsevän masennuksestaan yli. Muuten Fleshfountain tulee kokemaan jotain varsin mielipuolista...

Viikot kuluvat mutta hiidet eivät lopeta piiritystään sitten millään. Yksikään niistä ei edes yritä tulla sisään luolastooni. Päivät kuluvat ja masentuneiden kääpiöiden määrä kasvaa. Onneksi pormestari ottaa tilanteen haltuunsa ja... määrää teräksen viennin laittomaksi? No kiitos vaan. Toisaalla paikalle saapuu ihmisten karavaani joka pelottaa hiidet tiehensä. Viikkojen odotusten jälkeen pääsen vihdoinkin avaamaan linnoituksen portit, jolloin kääpiöt ryntäävät ulos keräämään kuolleiden tovereidensa jälkeenjättämiä esineitä. Masentunut kääpiöni ei kuitenkaan tilanteesta piristy, päinvastoin masennus leviää kahteen muuhunkin kääpiöön.

Juuri kun kaikki kääpiöt ovat juosseet ulos noutamaan maassa makaavia esineitä ja ties mitä, niin eivätkös hiidet järjestä toisen yllätyshyökkäyksen heti kun edellinen saatiin lopetettua. Mahtavaa. Eli nyt minulla on linnoituksen ulkopuolella ainakin viisikymmentä aseistamantota kääpiötä, jotka juoksevat pitkin pihaa kuin päättömät kanat. Puoliksi panikoiden käskytän kaikki kääpiöni hyökkäämään lähimmän vihamielisen kohteen kimppuun, pistän sormet ristiin ja katson mitä tapahtuu.

Kaikki näyttää menevän lähes hyvin, kun kääpiöni muiluttavat muutaman karavaanin mukana tulleen ritarin kanssa hiisiä turpaan. Joku kääpiö päättää järjestää uudet juhlat ruokasalissa, joskin kyseisen hörhön seuraan ei lähde kuin neljä muuta kääpiötä. Vaikka maan pinnalla käytävä taistelu näyttää kääntyvän voittoon (viitisenkymmentä kääpiötä ja kaksi ritaria vastaan viisi hiittä), hiisien nuolet ovat rei'ittäneet kääpiöitäni kuin Maxim-konekivääri, josta seuraa tietysti se, että ruokasallissa ensimmäisenä masentunut kääpiöni saa raivokohtauksen ja rupeaa teurastamaan muita kääpiöitä. Hienoa. Todella hienoa. Eli otetaanpas nyt tilannekatsaus ja pysäytetään tilanne täysin: maan pinnalla taistelee tällä hetkellä nelisenkymmentä kääpiötä paljain käsin varsin hyvin aseistautuneita hiisiä vastaan. Selvä. Olen menettänyt kuukauden sisällä ainakin kymmenen kääpiötä ja puolisataa kissaa, jonka seuraksena kääpiöistäni kolme on masennuksen kourissa ja istuvat päivästä toiseen ruokasalissa itkien. Selvä. Yksi näistä kolmesta kääpiöstä on juuri noussut ylös tuolistaan ja noin sekunnin päästä rupeaa riehumaan ja tappamaan kaikkea vastaantulevaa. Selvä. Kyseisen kääpiön vieressä on myös tällä hetkellä viiden muun kääpiön järjestämät juhlat. Selvä. Teräksen vienti muihin maihin on edelleen laitonta. Selvä. Kertokaapa, mikä voisi vielä mennä pieleen? Syvän huokauksen saattelemana annan ajan taas kulua ja toivon parasta... reaaliaikaa kuluu noin kolme sekuntia, jonka jälkeen ruutuun pamahtaa A vile force of darkness has arrived! No haistakaa nyt jo v*ttu.

Noniin. Eli nyt minulla on kotiovellani kokonainen hiisien armeija. Suorastaan mahtavaa. Tätä minä todellakin kaipasin. Eli nyt jo ennestään paikalla olleiden hiisien tilalle on tullut kaksikymmentä hiittä lisää ja kaupanpäälle oikein muikean näköinen peikko. Hienoa. Aivan erittäin mahtavaa. Vaikka vetäytyisinkin kääpiöideni kanssa takaisin linnoitukseeni, minulla olisi silti muutama pieni ongelma: ensinnäkin ruokasalissani riehuu mielipuolinen kääpiö, joka teurastaa kaiken vastaantulevan yliluonnollisella raivollaan. Ja vaikka saisinkin moisen sekopään jollain keinolla kuriin, olen menettänyt kääpiöistäni niin suuren osan, että ainakin 1/3 noista tulee masentumaan, joka taas johtaa ainakin muutamaan sekopäiseen raivokohtaukseen. Yksi kääpiöistäni muuten synnytti juuri pojan, onnea vaan hänelle. Ja vaikka jollain aivan uskomattomalla tuurilla saisin tulevatkin mielipuolet kuriin, olen ajautumassa sotaan sekä ihmisiä että haltijoita vastaan, sillä molempien kansojen kauppiaat kuolivat linnoitukseni edessä hiisien toimesta, mutta vastuu tapahtumista on silti minulla. Jaah, sieltä saapui vielä keskikesän muuttoaalto. 11 kääpiötä (joista vain yksi on nainen, hämmentävää) jotka kokevat kyllä elämänsä yllätyksen kun pääsevät alas linnoitukseni porteille. Anyway. Ainut vaihtoeht-- no Amokin nimeen, mitähhelvettiä. Kolmekymmentä hiittä lisää saapui linnoitukseni pihalle. Ei. Ei ei ei ei ei... Nyt riitti. En enää kestä. Nappaan mukaani tynnyrillisen sieniviiniä, kasan pihvejä ja juoksen. Juoksen kauas horisonttiin enkä katso taakseni. Fleshfountainin tarina on ohi, ainakin minun osaltani.

Tehdäänpä heti alkuun muutama asia selväksi. Roolipelit kaikissa muodoissaan ovat olleet koko ikäni lähellä sydäntäni. Olen tahkonut niitä niin PC:llä, konsoleilla kuin kynä-ja-paperillakin. Luoja paratkoon, kerran olen kokeillut jopa larppausta. Olen ropeltanut itämaisista Final Fantasyistä länsimaisiin Elder Scrollsseihin, fantasiakliseisestä Dungeons & Dragonsista post-apokalyptiseen Stalkeriin, MMORPGeja Lineagesta World of Warcraftin kautta Guild Warsiin. Tehdään myös selväksi se, että yksi viime vuosien hehkutetuimmista roolipeleistä, Dragon Age: Origins, ei ole koskaan kiinnostanut minua eikä todennäköisesti tule koskaan kiinnostamaankaan. Siksipä kirjoitankin siitä vasta nyt.

En tiedä miksi, mutta en koskaan lämmennyt kaikelle sille hypetykselle jota Dragon Age: Origins sai osakseen. Itseasiassa en ollut kiinnostunut pelistä lainkaan. Lähimmät ystäväni kehuivat Dragon Agea taivaisiin ennen kuin se oli edes julkaistu, mutta en ikinä vaivautunut ottamaan selville millaisesta pelistä on kyse. Ensimmäisen screenshotinkin Originsista taisin nähdä puoli vuotta DA2 julkaisun jälkeen, eikä kiinnostusmittarini värähtänyt silloinkaan. Jostain selittämättömästä syystä DA:O ei herättänyt yhtään minkäänlaista mielenkiintoa missään muodossa. Lopulta, noin pari kuukautta sitten, paikallisessa pelikaupassa tullut "osta 3, maksa 2" tarjous houkutteli ostamaan Dragon Age: Originsin. Eihän peliä voi tuomita jos sitä ei ole edes pelannut.

Hahmonluonnissa mieleni kirkastui; "tässähän ihan mukavasti vaihtoehtoja joista valita." Kokeilumielessä vedin aloituksen läpi jokaisella rodulla ja eri hahmoluokilla. Yleensä jonkinlaista warlockia tai assassinia pelaavana yllätyin itsekin, kun päähahmokseni päätyi warrior. Ja vieläpä ihminen, tuo "fantasiaroduista" näennäisesti tylsin. Muutaman tason jälkeen jouduin kuitenkin karvaasti pettymään. Vaikka rotu- ja hahmoluokkayhdistelmiä oli ihan kiitettävästi ja jokainen hahmoluokka pystyi erikoistumaan kykyjensä kanssa, valintojen määrä oli varsin rajallinen. Esimerkiksi warriori voi valita erikoistuvansa kilvenkäyttöön, kahdenkäden aseisiin tai dual wieldaukseen. Valitettavasti kahden käden aseita käyttävä soturi on täysin samanlainen kuin toinenkin kahden käden aseita käyttävä kumppaninsa. Olisi ollut huomattavasti parempi, jos jokainen erikoistuminen olisi haarautunut vielä edes muutamaan alakategoriaan. Eniten valinnanvaraa löytyy maagilla, jonka loitsurepertuaarin voi sentään valita varsin monipuolisesti. Valitettavasti maagi oli mielestäni taistelussa niin ylivoimainen ja tylsä hahmoluokka etten sitä jaksanut kovinkaan montaa tuntia pelata.

Kun nyt taisteluun päästiin niin jatketaan siitä. Hack 'n slash on mielestäni aina ollut sopivissa annoksissa varsin mukavaa vaihtelua, mutta Dragon Agessa taistelu on kustu lähes täysin. Tai pikemminkin sen vaikeustaso. Hardilla ja nightmarella pausea saa takoa ihan koko ajan ja mikromanageroida hahmojaan kuin korealainen SCV:itään, jolloin kouralliseen rupuvihollisia voi käyttää kokonaisen vartin. Normalilla ja easylla taas taistelu on pelkkää facerollia jossa pausea tulee painettua korkeintaan siksi aikaa että sammuttaa keittiössä syttyneen tulipalon. Laskin taistelun vaikeustasoa asteittain nightmaresta alaspäin, kunnes tulin siihen tulokseen että hitot, pistetään suosiolla easylle ja keskitytään pelin tarinaan eikä taisteluun, aivan kuten easy-vaikeustason selostuskin antoi ymmärtää.

Huonoa taistelusysteemiä voi vielä sietää jos pelin tarina on hyvä. Valitettavasti DA:O tarinassa painopiste on aivan muualla kuin itse päätarinassa. Karkeasti ja ytimekkäästi tiivistäen maan alta syöksyy legioona örkkejä ja hiisiä (eli darkspawneja) joita johtaa lohikäärme, ja kourallinen sankareita (tai antisankareita pelityylistä riippuen) lähtee pistämään kaikkea pahuutta turpaan. Ja siinä se. Olen kysellyt pelin läpipelanneilta kavereiltani arviota siitä kuinka pitkällä olen pelissä ja tullut siihen tulokseen, että olen pelannut tähän mennessä noin 70% pelistä. 70%, eikä umpitylsässä pääjuonessa ole tapahtunut minkäänlaista juonenkäännettä tai muutosta. Tai sitten puhun itseäni pussiin ja traaginen juonenkäänne tapahtuu seuraavalla aluuella johon menen. Tämä on toki mahdollista, mutta kun pelikello näyttää yli 12 tuntia eikä pääjuonessa ole tapahtunut yhtään mitään mielenkiintoista, odotukseni ovat varsin alhaiset. Sen sijaan lukuisissa sivujuonissa on tapahtunut ties mitä plot twistejä. Mutta vaikka sivujuonia onkin runsaasti, lopulta nekin loppuvat kesken ja on pakko palata pääjuonen pariin.

Sivujuonista vähän lisää tähän väliin. Juuri kun olet mielestäsi löytänyt kiinnostavan sivujuonen ja olet aloittamassa sen, tsädääm! Sinun pitää ostaa se erikseen. No kyllä kiitos! Itsehän ostan mielelläni 50e pelin josta saan sitten pelata noin 75%, loput joudun ostamaan vielä erikseen. Kuka rahanahne pahuuden ruumiillistuma keksi DLC:t?! Eikä nyt sekoiteta DLC:tä lisäosiin, ne ovat asia erikseen. Lisäosat kun yleensä lisäävät sen verran sisältöä peliin, että niistä maksaa ihan mielellään. Esimerkiksi kun ostin joskus Morrowindin, tiesin saavani kokonaisen pelin. Sen jälkeen siihen julkaistiin kaksi lisäosaa, jotka ostin myös mielelläni, sillä tiesin niiden tarjoavan runsaasti sisältöä. Bloodmoon-lisäosa lisäsi aivan älyttömän määrän lisää pelattavaa peliin, mm. uuden mantereen, tolkuttoman määrän esineitä, tehtäviä ja ties mitä. Vaivaisella parillakympillä jo ennestään mahtavaan peliin sai helposti toistakymmentä tuntia lisää pelattavaa. DLC sen sijaan sisältää yleensä yhden tehtävän, yhden uuden vastustajan ja korkeintaan kolme uutta esinettä. Hintaa näillä pelimaailman mätäpaiseilla on yleensä yli kymmenen euroa, jota en todellakaan ole valmis maksamaan tunnin, korkeintaan kahden pituisesta tehtävästä. Esitän hartaimman pyyntöni kaikille ihmisille: älkää ostako yhtään DLC:tä, ja jos vain voitte, ei edes yhtään peliä johon DLC:tä julkaistaan. Jos ihmiset jatkavat niiden ostamista ja pelijulkaisijat tajuavat sen olevan ihan oikeasti kannattavaa bisnestä, olen varma, että lopulta päästään siihen pisteeseen missä peli ostetaan kaupasta hintaan 50e, pelistä saa mukaansa noin 40% ja loput on ostettava vielä erikseen. "I'm sorry Mario, but our princess is in another castle! But in order to reach the next castle, you must buy DLC!"

Mutta huono juoni on vielä mahdollista pelastaa hyvillä hahmoilla. Siinä missä tehtävien sivuhahmot ovat suurimmalle osalle peleistä tyypillistä mieleenpainumatonta taustamassaa, pelaajan mukaan lähtevät hahmot sentään ovat jokainen erilaisia persoonia. Kumppaneista löytyy niin sadistista noitaa kuin äärimmäisen tarkkaa kunniakoodia noudattavaa soturiakin, ja jokaisen hahmon suunnitteluun on nähty oikeasti vaivaa. Jokaiselle hahmolle löytyy oma tehtävänsä (vähemmän yllättäen näihinkin sivutehtäviin on painostettu huomattavasti enemmän kuin pääjuoneen), jonka suorittamalla saa selville hahmon menneisyyden ja joissain tapauksessa luotua romanttisen suhteen kyseiseen hahmoon. Itse pidin näitä hahmokohtaisia tehtäviä pelin mielenkiintoisimpina, sillä lähes kaikilla hahmoilla dialogi on täyttä kultaa ja hahmot ovat tarpeeksi erilaisia että niihin jaksaa perehtyä kunnolla. Välillä ehkä liiankin erilaisia, sillä seasta löytyy kaksi hahmoa jotka pistävät muusta hahmokaartista silmään kuin black metallistit herätysmessusta. Ensinnäkin Sten, jonka kunniakoodin noudattaminen aiheuttaa harmaita hiuksia kenellä tahansa. Jos Stenille yrittää soittaa suutaan, hän ottaa sen kohteliaisuuta, ja ystävällisesti keskustelemalla tämä polttaa päreensä ja mitä todennäköisemmin jättää porukan ennemmin tai myöhemmin. Jos olet lukenut blogitekstin tänne saakka, kirjoitathan kommenttilaatikkoon kommenttisi lisäksi "hedelmäsalaatti"? Haluan tällä provosoivalla blogitekstillä ottaa selville, kuinka moni ihminen tekstejäni oikeasti lukee. Toinen kummajainen hahmojen joukossa on Alistair, tuo kaikkien vihaama templari joka ansaitsee kyllä ihan oman kappaleensa.

En tiedä mitä pelintekijöiden päässä on liikkunut, mutta Alistairin muka-hauska dialogi on niin uskomattoman ärsyttävää, että pelin ensimmäiset tunnit ovat täyttä tuskaa. Vaikkei mokomaa, anteeksi kielenkäyttöni, kusipäätä tarvitse joukossaan kuljettaa alun jälkeen, täytyy Alistairin antaa näsäviisaita kommenttejaan lähes joka kerta kun pelaaja palaa leiriinsä. Jos Alistairista oli tarkoitus tehdä videopelihistorian ärsyttävin hahmo, niin onnittelut Bioware, onnistuitte siinä täydellisesti. Jos taas Alistairin dialogin pitäisi oikeasti olla hauskaa tai edes jossain määrin huvittavaa, on siinä tavoitteessa epäonnistuttu aivan täydellisesti. Jos minun pitäisi antaa Dragon Age: Originsille pisteitä, lähtisi niistä vähintään viisi, huonona päivänä jopa kymmenen pois ihan vain niiden muutaman tuskaisen tunnin takia joiden aikana jouduin Alistairia kuuntelemaan.

Mitä muuta tässä voi vielä sanoa? Dragon Age: Origins on parhaimmillaankin vain keskinkertaisen hyvää fantasiaropellusta, jonka lukuisia sivutehtäviä jaksaa kyllä tahkoa persoonallisilla ja hienoilla hahmoilla höystettynä, mutta täysin flopin pääjuonensa ansiosta se ei ole läheskään kaiken saamansa hehkutuksen arvoinen. Lisää sisältöä tarjoavat DLC:t eivät tätä pelasta, päinvaistoin, kusetuksen maku jää suuhun väkisinkin kun täyden hinnan maksettuaan ei siltikään saa koko peliä itselleen.