Tehdäänpä heti alkuun muutama asia selväksi. Roolipelit kaikissa muodoissaan ovat olleet koko ikäni lähellä sydäntäni. Olen tahkonut niitä niin PC:llä, konsoleilla kuin kynä-ja-paperillakin. Luoja paratkoon, kerran olen kokeillut jopa larppausta. Olen ropeltanut itämaisista Final Fantasyistä länsimaisiin Elder Scrollsseihin, fantasiakliseisestä Dungeons & Dragonsista post-apokalyptiseen Stalkeriin, MMORPGeja Lineagesta World of Warcraftin kautta Guild Warsiin. Tehdään myös selväksi se, että yksi viime vuosien hehkutetuimmista roolipeleistä, Dragon Age: Origins, ei ole koskaan kiinnostanut minua eikä todennäköisesti tule koskaan kiinnostamaankaan. Siksipä kirjoitankin siitä vasta nyt.

En tiedä miksi, mutta en koskaan lämmennyt kaikelle sille hypetykselle jota Dragon Age: Origins sai osakseen. Itseasiassa en ollut kiinnostunut pelistä lainkaan. Lähimmät ystäväni kehuivat Dragon Agea taivaisiin ennen kuin se oli edes julkaistu, mutta en ikinä vaivautunut ottamaan selville millaisesta pelistä on kyse. Ensimmäisen screenshotinkin Originsista taisin nähdä puoli vuotta DA2 julkaisun jälkeen, eikä kiinnostusmittarini värähtänyt silloinkaan. Jostain selittämättömästä syystä DA:O ei herättänyt yhtään minkäänlaista mielenkiintoa missään muodossa. Lopulta, noin pari kuukautta sitten, paikallisessa pelikaupassa tullut "osta 3, maksa 2" tarjous houkutteli ostamaan Dragon Age: Originsin. Eihän peliä voi tuomita jos sitä ei ole edes pelannut.

Hahmonluonnissa mieleni kirkastui; "tässähän ihan mukavasti vaihtoehtoja joista valita." Kokeilumielessä vedin aloituksen läpi jokaisella rodulla ja eri hahmoluokilla. Yleensä jonkinlaista warlockia tai assassinia pelaavana yllätyin itsekin, kun päähahmokseni päätyi warrior. Ja vieläpä ihminen, tuo "fantasiaroduista" näennäisesti tylsin. Muutaman tason jälkeen jouduin kuitenkin karvaasti pettymään. Vaikka rotu- ja hahmoluokkayhdistelmiä oli ihan kiitettävästi ja jokainen hahmoluokka pystyi erikoistumaan kykyjensä kanssa, valintojen määrä oli varsin rajallinen. Esimerkiksi warriori voi valita erikoistuvansa kilvenkäyttöön, kahdenkäden aseisiin tai dual wieldaukseen. Valitettavasti kahden käden aseita käyttävä soturi on täysin samanlainen kuin toinenkin kahden käden aseita käyttävä kumppaninsa. Olisi ollut huomattavasti parempi, jos jokainen erikoistuminen olisi haarautunut vielä edes muutamaan alakategoriaan. Eniten valinnanvaraa löytyy maagilla, jonka loitsurepertuaarin voi sentään valita varsin monipuolisesti. Valitettavasti maagi oli mielestäni taistelussa niin ylivoimainen ja tylsä hahmoluokka etten sitä jaksanut kovinkaan montaa tuntia pelata.

Kun nyt taisteluun päästiin niin jatketaan siitä. Hack 'n slash on mielestäni aina ollut sopivissa annoksissa varsin mukavaa vaihtelua, mutta Dragon Agessa taistelu on kustu lähes täysin. Tai pikemminkin sen vaikeustaso. Hardilla ja nightmarella pausea saa takoa ihan koko ajan ja mikromanageroida hahmojaan kuin korealainen SCV:itään, jolloin kouralliseen rupuvihollisia voi käyttää kokonaisen vartin. Normalilla ja easylla taas taistelu on pelkkää facerollia jossa pausea tulee painettua korkeintaan siksi aikaa että sammuttaa keittiössä syttyneen tulipalon. Laskin taistelun vaikeustasoa asteittain nightmaresta alaspäin, kunnes tulin siihen tulokseen että hitot, pistetään suosiolla easylle ja keskitytään pelin tarinaan eikä taisteluun, aivan kuten easy-vaikeustason selostuskin antoi ymmärtää.

Huonoa taistelusysteemiä voi vielä sietää jos pelin tarina on hyvä. Valitettavasti DA:O tarinassa painopiste on aivan muualla kuin itse päätarinassa. Karkeasti ja ytimekkäästi tiivistäen maan alta syöksyy legioona örkkejä ja hiisiä (eli darkspawneja) joita johtaa lohikäärme, ja kourallinen sankareita (tai antisankareita pelityylistä riippuen) lähtee pistämään kaikkea pahuutta turpaan. Ja siinä se. Olen kysellyt pelin läpipelanneilta kavereiltani arviota siitä kuinka pitkällä olen pelissä ja tullut siihen tulokseen, että olen pelannut tähän mennessä noin 70% pelistä. 70%, eikä umpitylsässä pääjuonessa ole tapahtunut minkäänlaista juonenkäännettä tai muutosta. Tai sitten puhun itseäni pussiin ja traaginen juonenkäänne tapahtuu seuraavalla aluuella johon menen. Tämä on toki mahdollista, mutta kun pelikello näyttää yli 12 tuntia eikä pääjuonessa ole tapahtunut yhtään mitään mielenkiintoista, odotukseni ovat varsin alhaiset. Sen sijaan lukuisissa sivujuonissa on tapahtunut ties mitä plot twistejä. Mutta vaikka sivujuonia onkin runsaasti, lopulta nekin loppuvat kesken ja on pakko palata pääjuonen pariin.

Sivujuonista vähän lisää tähän väliin. Juuri kun olet mielestäsi löytänyt kiinnostavan sivujuonen ja olet aloittamassa sen, tsädääm! Sinun pitää ostaa se erikseen. No kyllä kiitos! Itsehän ostan mielelläni 50e pelin josta saan sitten pelata noin 75%, loput joudun ostamaan vielä erikseen. Kuka rahanahne pahuuden ruumiillistuma keksi DLC:t?! Eikä nyt sekoiteta DLC:tä lisäosiin, ne ovat asia erikseen. Lisäosat kun yleensä lisäävät sen verran sisältöä peliin, että niistä maksaa ihan mielellään. Esimerkiksi kun ostin joskus Morrowindin, tiesin saavani kokonaisen pelin. Sen jälkeen siihen julkaistiin kaksi lisäosaa, jotka ostin myös mielelläni, sillä tiesin niiden tarjoavan runsaasti sisältöä. Bloodmoon-lisäosa lisäsi aivan älyttömän määrän lisää pelattavaa peliin, mm. uuden mantereen, tolkuttoman määrän esineitä, tehtäviä ja ties mitä. Vaivaisella parillakympillä jo ennestään mahtavaan peliin sai helposti toistakymmentä tuntia lisää pelattavaa. DLC sen sijaan sisältää yleensä yhden tehtävän, yhden uuden vastustajan ja korkeintaan kolme uutta esinettä. Hintaa näillä pelimaailman mätäpaiseilla on yleensä yli kymmenen euroa, jota en todellakaan ole valmis maksamaan tunnin, korkeintaan kahden pituisesta tehtävästä. Esitän hartaimman pyyntöni kaikille ihmisille: älkää ostako yhtään DLC:tä, ja jos vain voitte, ei edes yhtään peliä johon DLC:tä julkaistaan. Jos ihmiset jatkavat niiden ostamista ja pelijulkaisijat tajuavat sen olevan ihan oikeasti kannattavaa bisnestä, olen varma, että lopulta päästään siihen pisteeseen missä peli ostetaan kaupasta hintaan 50e, pelistä saa mukaansa noin 40% ja loput on ostettava vielä erikseen. "I'm sorry Mario, but our princess is in another castle! But in order to reach the next castle, you must buy DLC!"

Mutta huono juoni on vielä mahdollista pelastaa hyvillä hahmoilla. Siinä missä tehtävien sivuhahmot ovat suurimmalle osalle peleistä tyypillistä mieleenpainumatonta taustamassaa, pelaajan mukaan lähtevät hahmot sentään ovat jokainen erilaisia persoonia. Kumppaneista löytyy niin sadistista noitaa kuin äärimmäisen tarkkaa kunniakoodia noudattavaa soturiakin, ja jokaisen hahmon suunnitteluun on nähty oikeasti vaivaa. Jokaiselle hahmolle löytyy oma tehtävänsä (vähemmän yllättäen näihinkin sivutehtäviin on painostettu huomattavasti enemmän kuin pääjuoneen), jonka suorittamalla saa selville hahmon menneisyyden ja joissain tapauksessa luotua romanttisen suhteen kyseiseen hahmoon. Itse pidin näitä hahmokohtaisia tehtäviä pelin mielenkiintoisimpina, sillä lähes kaikilla hahmoilla dialogi on täyttä kultaa ja hahmot ovat tarpeeksi erilaisia että niihin jaksaa perehtyä kunnolla. Välillä ehkä liiankin erilaisia, sillä seasta löytyy kaksi hahmoa jotka pistävät muusta hahmokaartista silmään kuin black metallistit herätysmessusta. Ensinnäkin Sten, jonka kunniakoodin noudattaminen aiheuttaa harmaita hiuksia kenellä tahansa. Jos Stenille yrittää soittaa suutaan, hän ottaa sen kohteliaisuuta, ja ystävällisesti keskustelemalla tämä polttaa päreensä ja mitä todennäköisemmin jättää porukan ennemmin tai myöhemmin. Jos olet lukenut blogitekstin tänne saakka, kirjoitathan kommenttilaatikkoon kommenttisi lisäksi "hedelmäsalaatti"? Haluan tällä provosoivalla blogitekstillä ottaa selville, kuinka moni ihminen tekstejäni oikeasti lukee. Toinen kummajainen hahmojen joukossa on Alistair, tuo kaikkien vihaama templari joka ansaitsee kyllä ihan oman kappaleensa.

En tiedä mitä pelintekijöiden päässä on liikkunut, mutta Alistairin muka-hauska dialogi on niin uskomattoman ärsyttävää, että pelin ensimmäiset tunnit ovat täyttä tuskaa. Vaikkei mokomaa, anteeksi kielenkäyttöni, kusipäätä tarvitse joukossaan kuljettaa alun jälkeen, täytyy Alistairin antaa näsäviisaita kommenttejaan lähes joka kerta kun pelaaja palaa leiriinsä. Jos Alistairista oli tarkoitus tehdä videopelihistorian ärsyttävin hahmo, niin onnittelut Bioware, onnistuitte siinä täydellisesti. Jos taas Alistairin dialogin pitäisi oikeasti olla hauskaa tai edes jossain määrin huvittavaa, on siinä tavoitteessa epäonnistuttu aivan täydellisesti. Jos minun pitäisi antaa Dragon Age: Originsille pisteitä, lähtisi niistä vähintään viisi, huonona päivänä jopa kymmenen pois ihan vain niiden muutaman tuskaisen tunnin takia joiden aikana jouduin Alistairia kuuntelemaan.

Mitä muuta tässä voi vielä sanoa? Dragon Age: Origins on parhaimmillaankin vain keskinkertaisen hyvää fantasiaropellusta, jonka lukuisia sivutehtäviä jaksaa kyllä tahkoa persoonallisilla ja hienoilla hahmoilla höystettynä, mutta täysin flopin pääjuonensa ansiosta se ei ole läheskään kaiken saamansa hehkutuksen arvoinen. Lisää sisältöä tarjoavat DLC:t eivät tätä pelasta, päinvaistoin, kusetuksen maku jää suuhun väkisinkin kun täyden hinnan maksettuaan ei siltikään saa koko peliä itselleen.