Kun illat pimenevät ja lämpötilat käyvät niin kylmiksi, että sepaluksen joutuu napittamaan kiinni kun lähtee ulos, on hyvä linnoittaa itsensä neljän seinän sisälle ja piiskata intensiivisesti jotain roolipeliä. Koska Skyrim ei kuitenkaan ilmesty vielä kuukauteen, on kaamoskausi hyvä aloittaa kaivamalla The Elder Scrolls sarjan edellinen osa naftaliista ja asentamalla siihen saksalaisvalmisteinen total conversion modi nimeltä Nehrim - At Fate's Edge. Kyseessä ei siis ole mikään uusi yksittäinen luolasto tai tehtäväsarja, vaan täysin uusi peli Oblivionin moottorilla. Nehrimin saksalainen tekijätiimi on tehnyt erittäin vakuuttavaa työtä modinsa kanssa, sillä pelistä löytyy ammattitaitoisesti (saksaksi) puhuttua dialogia (joka on toki kirjoitettuna englanniksi) useiden tuntien edestä, erinomaisesti sävellettyä sinfoniamusiikkia, tiettävästi useiden kymmenien tuntien edestä juonta sekä tietysti aivan tolkuttoman kokoinen ja ennenkaikkea täysin käsin tehty pelimaailma. Mutta speksit ja hype sikseen, mitä Nehrim oikeasti sisältää?
Luolasta luolahan
Pelin alussa sankarimme löytää itsensä jonkinlaisesta luolasta kirje taskussaan. Kirjeen mukaan hahmo ja useita muita henkilöitä on kutsuttu hylättyyn kaivokseen salamyhkäiseen ja tärkeään kokoukseen, ja koska kutsusta kieltäytyminen olisi ilmeisesti varsin suuri virhe, on hahmomme fiksusti päättänyt ottaa asiasta selvää. Sillä eihän tuntemattoman henkilön kutsu saapua syrjäiseen kaivokseen voi missään nimessä olla huono tai varsinkaan epäilyttävä asia? Eihän? EIHÄN? Jostain kumman syystä hahmomme on menettänyt muistinsa ja päätynyt jonnekin kaivoksen syövereihin mukanaan vain päiväkirjansa, edellämainittu kirje ja soihtu. Kuinka mukavaa.
Jo ensimmäisellä minuutilla Nehrim yllättää positiivisesti: ensimmäinen roolipeli, jossa maan alla on ihan oikeasti pimeää. Eikä siis mitään "näet vain hämärästi", vaan ihan oikeasti säkkipimeää. Jos katosta ei pääse päivänvaloa sisälle tai seinillä ei ole soihtuja, on parempi ottaa omat valonlähteet mukaan tai housuihin saattaa tulla lusikallinen tai kauhallinenkin, sillä hahmon kädessä oleva soihtukaan ei loppujen lopuksi näytä valoa kuin parin-kolmen metrin päähän, ja lähes kaikki pimestä syöksyvät olennot pistävät aloittelevaa hahmoa turpaan oikein isän kädestä. Heti ensimmäinen luolasto (ja itseasiassa kaikki muutkin luolastot sen jälkeen) tuo etäisesti mieleen Amnesian ahdistavuudellaan. Tunnelmaa luo myös mahtava sinfoniamusiikki, joka haastaa jopa Jeremy Soulen tuotokset.
Varsin nopeasti käy myös selville, että Nehrimissä leveleiden hankkiminen tapahtuukin samalla tavalla kuin vaikka Fallout 3:ssa, eli vihollisia tappamalla ja tehtäviä tekemällä saa kokemuspisteitä, joita tarpeeksi keräämällä sitten nousee seuraavalle tasolle. Skillien kehittäminen taas on samanlaista kuin Oblivionissa, eli miekkailutaito kasvaa miekkailemalla jne.. Näiden lisäksi pelaaja voi ostaa kauppiailta kirjoja, joista voi oppia mm. metsästys- ja rakennustaitoja, joilla saa villieläinten nahat nyljettyä ja omat haarniskat taottua. Pelissä kun on mahdollista myös mainata ja kaivaa maanalaisia aarteita. Kaiken kaikkiaan systeemi on erittäin toimiva ja näkisin mielelläni tällaista "perinteisempää" hahmonkehitystä useamminkin.
Jos metsään haluat mennä nyt
Kun kaivos on vihdoinkin ryönätty läpi ja pelihahmolle selviää, että hänet kutsutaan liittymään jonkinlaiseen maagien kiltaan (en nyt rupea tässä sen enempää kertomaan koska en suoraan sanottuna muista), on aika astua ulos avaraan maailmaan. Ja tässä kohtaa vähät välitin enää pääjuonesta mitään, sillä voi jumangegga, edessä avautuu niin tolkuttoman iso pelimaailma (tekijöiden mukaan Oblivionin kokoinen, minun mielestäni ainakin kaksi kertaa isompi), että pakkohan sitä on lähteä tutkimaan täysin vapaaseen tahtiin. Ainakin melkein. Heti pelin alussa pelaajan on pakko tehdä joitain pieniä tehtäviä päästäkseen pois rajatulta alueelta, ja sekös söi miestä kun jouduin auttamaan uusavuttomia kaivostyöläisiä ja tappamaan kymmeniä rottia sekä etsimään saippuaa yhdelle idiootille joka oli onnistunut jumittamaan kypärän päähänsä kunnes pääsin vihdoinkin rellestämään metsän siimeksiin. Mutta tulipahan opittua, että Nehrimin ongelmanratkaisuun liittyy huomattavan usein pelin alkeellisen fysiikkamoottorin käyttö.
Ja kun pelaaja lopultakin pääsee vapaasti tutkimaan pelimaailmaa, alkaa hektinen paikkojen tutkiminen ja maisemien ihailu. Toisin kuin Oblivionin genetaattoreilla luodut metsät, Nehrim on täysin käsin tehty ja sen kyllä huomaa. Kivimuodostelmia, vesiputouksia, lähteitä, hylättyjä (ja täysin merkityksettömiä) leiripaikkoja ja ties mitä muuta tulee vastaan vähän väliä. Metsien kätköistä löytyy niin sutta, karhua, peuraa kuin kuplavolkkarin kokoista hämähäkkiäkin, sekä tietysti bandiitteja ja metsästäjiä. Kasvillisuus sisältää tietysti jos jonkinlaista kukkaa ja köynnöstä, ja varsin valtavat sienimeret ansaitsevat erikoismaininnan. Noin vartin keräilyn jälkeen repusta voi helposti löytyä parisataa tattia, vahveroa ja kääpää, mikä pistää kyllä miettimään pelintekijöiden mieltymyksiä päihdeaineista. Niin, ja jos joku ei vielä tässä kohtaa ole tajunnut: fast travel -mahdollisuutta pelistä ei löydy, paitsi tietysti erilaisten teleporttaus loitsujen muodossa.
Maan alta taas löytyy jos jonkinlaista kaivosta, katakombia, linnoitusta ja tyrmää. Kuten jo mainitsin, jokaisessa on tietysti aivan hemmetin pimeää, ja voi sitä kauhua kun eksyt massiiviseen katakombiin ja viimeinenkin soihtu palaa loppuun. Mielenkiintoisena yksityiskohtana lähes jokaisesta ihmisen rakentamasta luolastosta löytyy jostain piilosta jonkinlainen kirje tms. joka kertoo paikan alkuperästä. Tai ainakin oletan niin, sillä suurin osa ei-juonellisista lappusista on kirjoitettu saksaksi. Lore sikseen, luolastojen sisältöön on panostettu vähintään yhtä paljon kuin muuhunkin maailmaan, ja lähes jokaisesta luolastosta löytyy pieniä puzzleja, jotka ratkaisemalla voi löytää jotain mielenkiintoista.
Fiksusti peli näyttää alueen arviodun levelimäärän ovesta astuttaessa, esim. ensimmäinen alue on tason 1-7 hahmoille, (juonellisesti) seuraava 7-14 jne., joten pelaajalla on edes jonkinlainen käsitys siitä, minne kannattaa tutkimusretkeään suunnata. Koska viholliset ovat tietyillä alueilla aina saman tasoisia, kannattaa oikeasti miettiä kaksi kertaa, lähteekö väkisin pööpöilemään korkeamman tason alueille ennen aikojaan. Itse päätin mistään piittaamatta jatkaa retkeäni kohti pohjoista, ja noin kymmenen minuutin jälkeen juoksin sieltä aika perhanan lujaa takaisin kolme karhua perässäni.
Juonta vaikka muille jakaa
Koska hiekkalaatikko ei jaksa kiinnostaa loputtomasti, on juonen pariin pakko palata jossain vaiheessa. Pääjuonta en ole niin hirveästi vielä pelannut, joten siitä en sano mitään. Kyse ei toki ole siitä, etteikö pääjuoni olisi kiinnostava, vaan siitä, että pelissä tuntuu olevan tuhansia sivutehtäviä. Niitä tuntuu löytyvän kaikkialta aina satunnaisista matkaajista sattumalta löydettyihin aarrekarttoihin asti. On löytynyt niin kadonneen potionin noutamista talon katolta kuin kaivoksen räjäyttämistä goblinien niskaan, unimaailmassa vierailua kuin rikkoutuneen puukon korjausta. Myös sieltä täältä löytyvät kirjat ja paperinpalat vihjailevat muinaisista artifakteista, jotka odottavat löytäjäänsä ties missä luolastoissa ja puunlatvoissa, joten ei muuta kuin etsimään.
Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna Nehrim - At Fate's Edge on viihdyttävä ja laaja fantasiarope, jota jaksaa tahkoa pidemmissäkin annoksissa joko pelimaailmaa tutkiessa tai monipuolisia tehtäviä suorittaessa. Äänimaailma on puhdasta kultaa niin dialogin (jos siis pitää saksan kauniista kielestä ja siitä jotain ymmärtääkin) kuin musiikinkin osalta, ja käsinkirjoitettukin dialogi on noin tuhat kertaa uskottavampaa kuin Oblivionissa. Ainut miinus tulee suht kovista laitevaatimuksista, sillä ulkoilmassa seikkailu tuppaa rasittamaan konetta todella paljon. Ilmaiseksi modiksi Nehrim on kuitenkin niin taitavasti tehty, että jos sille pitäisi pisteitä antaa, saisi se minulta vähintään 90/100.
Luolasta luolahan
Pelin alussa sankarimme löytää itsensä jonkinlaisesta luolasta kirje taskussaan. Kirjeen mukaan hahmo ja useita muita henkilöitä on kutsuttu hylättyyn kaivokseen salamyhkäiseen ja tärkeään kokoukseen, ja koska kutsusta kieltäytyminen olisi ilmeisesti varsin suuri virhe, on hahmomme fiksusti päättänyt ottaa asiasta selvää. Sillä eihän tuntemattoman henkilön kutsu saapua syrjäiseen kaivokseen voi missään nimessä olla huono tai varsinkaan epäilyttävä asia? Eihän? EIHÄN? Jostain kumman syystä hahmomme on menettänyt muistinsa ja päätynyt jonnekin kaivoksen syövereihin mukanaan vain päiväkirjansa, edellämainittu kirje ja soihtu. Kuinka mukavaa.
Jo ensimmäisellä minuutilla Nehrim yllättää positiivisesti: ensimmäinen roolipeli, jossa maan alla on ihan oikeasti pimeää. Eikä siis mitään "näet vain hämärästi", vaan ihan oikeasti säkkipimeää. Jos katosta ei pääse päivänvaloa sisälle tai seinillä ei ole soihtuja, on parempi ottaa omat valonlähteet mukaan tai housuihin saattaa tulla lusikallinen tai kauhallinenkin, sillä hahmon kädessä oleva soihtukaan ei loppujen lopuksi näytä valoa kuin parin-kolmen metrin päähän, ja lähes kaikki pimestä syöksyvät olennot pistävät aloittelevaa hahmoa turpaan oikein isän kädestä. Heti ensimmäinen luolasto (ja itseasiassa kaikki muutkin luolastot sen jälkeen) tuo etäisesti mieleen Amnesian ahdistavuudellaan. Tunnelmaa luo myös mahtava sinfoniamusiikki, joka haastaa jopa Jeremy Soulen tuotokset.
Varsin nopeasti käy myös selville, että Nehrimissä leveleiden hankkiminen tapahtuukin samalla tavalla kuin vaikka Fallout 3:ssa, eli vihollisia tappamalla ja tehtäviä tekemällä saa kokemuspisteitä, joita tarpeeksi keräämällä sitten nousee seuraavalle tasolle. Skillien kehittäminen taas on samanlaista kuin Oblivionissa, eli miekkailutaito kasvaa miekkailemalla jne.. Näiden lisäksi pelaaja voi ostaa kauppiailta kirjoja, joista voi oppia mm. metsästys- ja rakennustaitoja, joilla saa villieläinten nahat nyljettyä ja omat haarniskat taottua. Pelissä kun on mahdollista myös mainata ja kaivaa maanalaisia aarteita. Kaiken kaikkiaan systeemi on erittäin toimiva ja näkisin mielelläni tällaista "perinteisempää" hahmonkehitystä useamminkin.
Jos metsään haluat mennä nyt
Kun kaivos on vihdoinkin ryönätty läpi ja pelihahmolle selviää, että hänet kutsutaan liittymään jonkinlaiseen maagien kiltaan (en nyt rupea tässä sen enempää kertomaan koska en suoraan sanottuna muista), on aika astua ulos avaraan maailmaan. Ja tässä kohtaa vähät välitin enää pääjuonesta mitään, sillä voi jumangegga, edessä avautuu niin tolkuttoman iso pelimaailma (tekijöiden mukaan Oblivionin kokoinen, minun mielestäni ainakin kaksi kertaa isompi), että pakkohan sitä on lähteä tutkimaan täysin vapaaseen tahtiin. Ainakin melkein. Heti pelin alussa pelaajan on pakko tehdä joitain pieniä tehtäviä päästäkseen pois rajatulta alueelta, ja sekös söi miestä kun jouduin auttamaan uusavuttomia kaivostyöläisiä ja tappamaan kymmeniä rottia sekä etsimään saippuaa yhdelle idiootille joka oli onnistunut jumittamaan kypärän päähänsä kunnes pääsin vihdoinkin rellestämään metsän siimeksiin. Mutta tulipahan opittua, että Nehrimin ongelmanratkaisuun liittyy huomattavan usein pelin alkeellisen fysiikkamoottorin käyttö.
Ja kun pelaaja lopultakin pääsee vapaasti tutkimaan pelimaailmaa, alkaa hektinen paikkojen tutkiminen ja maisemien ihailu. Toisin kuin Oblivionin genetaattoreilla luodut metsät, Nehrim on täysin käsin tehty ja sen kyllä huomaa. Kivimuodostelmia, vesiputouksia, lähteitä, hylättyjä (ja täysin merkityksettömiä) leiripaikkoja ja ties mitä muuta tulee vastaan vähän väliä. Metsien kätköistä löytyy niin sutta, karhua, peuraa kuin kuplavolkkarin kokoista hämähäkkiäkin, sekä tietysti bandiitteja ja metsästäjiä. Kasvillisuus sisältää tietysti jos jonkinlaista kukkaa ja köynnöstä, ja varsin valtavat sienimeret ansaitsevat erikoismaininnan. Noin vartin keräilyn jälkeen repusta voi helposti löytyä parisataa tattia, vahveroa ja kääpää, mikä pistää kyllä miettimään pelintekijöiden mieltymyksiä päihdeaineista. Niin, ja jos joku ei vielä tässä kohtaa ole tajunnut: fast travel -mahdollisuutta pelistä ei löydy, paitsi tietysti erilaisten teleporttaus loitsujen muodossa.
Maan alta taas löytyy jos jonkinlaista kaivosta, katakombia, linnoitusta ja tyrmää. Kuten jo mainitsin, jokaisessa on tietysti aivan hemmetin pimeää, ja voi sitä kauhua kun eksyt massiiviseen katakombiin ja viimeinenkin soihtu palaa loppuun. Mielenkiintoisena yksityiskohtana lähes jokaisesta ihmisen rakentamasta luolastosta löytyy jostain piilosta jonkinlainen kirje tms. joka kertoo paikan alkuperästä. Tai ainakin oletan niin, sillä suurin osa ei-juonellisista lappusista on kirjoitettu saksaksi. Lore sikseen, luolastojen sisältöön on panostettu vähintään yhtä paljon kuin muuhunkin maailmaan, ja lähes jokaisesta luolastosta löytyy pieniä puzzleja, jotka ratkaisemalla voi löytää jotain mielenkiintoista.
Fiksusti peli näyttää alueen arviodun levelimäärän ovesta astuttaessa, esim. ensimmäinen alue on tason 1-7 hahmoille, (juonellisesti) seuraava 7-14 jne., joten pelaajalla on edes jonkinlainen käsitys siitä, minne kannattaa tutkimusretkeään suunnata. Koska viholliset ovat tietyillä alueilla aina saman tasoisia, kannattaa oikeasti miettiä kaksi kertaa, lähteekö väkisin pööpöilemään korkeamman tason alueille ennen aikojaan. Itse päätin mistään piittaamatta jatkaa retkeäni kohti pohjoista, ja noin kymmenen minuutin jälkeen juoksin sieltä aika perhanan lujaa takaisin kolme karhua perässäni.
Juonta vaikka muille jakaa
Koska hiekkalaatikko ei jaksa kiinnostaa loputtomasti, on juonen pariin pakko palata jossain vaiheessa. Pääjuonta en ole niin hirveästi vielä pelannut, joten siitä en sano mitään. Kyse ei toki ole siitä, etteikö pääjuoni olisi kiinnostava, vaan siitä, että pelissä tuntuu olevan tuhansia sivutehtäviä. Niitä tuntuu löytyvän kaikkialta aina satunnaisista matkaajista sattumalta löydettyihin aarrekarttoihin asti. On löytynyt niin kadonneen potionin noutamista talon katolta kuin kaivoksen räjäyttämistä goblinien niskaan, unimaailmassa vierailua kuin rikkoutuneen puukon korjausta. Myös sieltä täältä löytyvät kirjat ja paperinpalat vihjailevat muinaisista artifakteista, jotka odottavat löytäjäänsä ties missä luolastoissa ja puunlatvoissa, joten ei muuta kuin etsimään.
Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna Nehrim - At Fate's Edge on viihdyttävä ja laaja fantasiarope, jota jaksaa tahkoa pidemmissäkin annoksissa joko pelimaailmaa tutkiessa tai monipuolisia tehtäviä suorittaessa. Äänimaailma on puhdasta kultaa niin dialogin (jos siis pitää saksan kauniista kielestä ja siitä jotain ymmärtääkin) kuin musiikinkin osalta, ja käsinkirjoitettukin dialogi on noin tuhat kertaa uskottavampaa kuin Oblivionissa. Ainut miinus tulee suht kovista laitevaatimuksista, sillä ulkoilmassa seikkailu tuppaa rasittamaan konetta todella paljon. Ilmaiseksi modiksi Nehrim on kuitenkin niin taitavasti tehty, että jos sille pitäisi pisteitä antaa, saisi se minulta vähintään 90/100.
RSS Feed