Se oli armon kesä 2008. Pelasimme kaveriporukan kanssa noin tuhannetta kertaa Munchkin-korttipeliä, kun joku ohimennen ehdotti Magic: the Gatheringin kokeilemista ihan vain vaihtelun vuoksi, sillä kuuluuhan se myös jokaisen nörtin yleissivistykseen. Yhdessä tuumin marssimme seuraavana päivänä paikalliseen Fantasiapeleihin ja pienen tutustumisen jälkeen ostimme jokainen oman 60-kortin valmispakkamme. Ensimmäinen päivä meni enimmäkseen kortteja ihmetellessä ja sääntöjä opiskellen, mutta seuraavana päivänä haimme vielä Fantasiapeleistä Wizardien tarjoamat 40-kortin ilmaispakat sekä jokusen 15-kortin boosterin jonka jälkeen pääsimme jopa vaihtamaan kortteja keskenämme. Lähipäivien ja -viikkojen aikana emme oikein mitään muuta sitten tehneetkään, eikä sen vuoden Ropeconissakaan oikeastaan muuta tehty kuin korttia läiskitty. Nyt, kolme vuotta myöhemmin, pelihimo ei osoita minkäänlaista hiipumista.

Jos joku ei jostain syystä tiedä mistä puhun, selitän tässä välissä lyhyesti. Magic: the Gathering on vuonna 1993 ilmestynyt ja yhä edelleen kehityksessä oleva keräilykorttipeli, joka on paitsi maailman ensimmäinen, myös suosituin lajissaan. Ideana on koota vähintään 60-kortin pakka (tällä hetkellä erilaisia kortteja on karkeasti arvioiden yli kymmenen tuhatta ja lisää tulee vuosittain useita satoja, joten valinnanvaraa riittää) jolla sitten pelataan muita pelaajia eli "Planeswalkereita" vastaan. Pelin häviää kun pelaajan hitpointsit loppuvat tai pakka tyhjenee (joskin jotkut kortit tuovat pelissä ollessaan lisää vaihtoehtoja voittamiseen ja häviämiseen). En rupea itse pelimekaniikasta tässä sen enempää kertomaan, sillä muuten kirjoitan tätä vielä ensi juhannuksenakin.

Mutta takaisin aiheeseen. Mikä tässä oikein viehättää? Ensinnäkin pelin monipuolisuus. Vaikka MtG:n perussäännöt ovat varsin yksinkertaiset, suurimmassa osassa kortteja on omia erikoissääntöjään jotka voivat parhaimmillaan tai pahimmillaan kääntää pelin ympäri kertaheitolla. Monipuolisuus yhdistyy pelin toiseen hienouteen: pakan kokoamiseen. Koska kortteja on tuhansia, valinnanvaraa pakan rakentamiseen löytyy enemmän kuin tarpeeksi. Oman pakkansa voi luoda lähes minkälaiselle pohjalle vain; yksinkertaisimmillaan se voi olla täynnä halpoja fireball-loitsuja ja pikkuotuksia joilla vain yksinkertaisesti hyökätään vastustajan kimppuun niin usein kuin pystyy, tai sitten äärimmäisen monimutkainen korttikombinaatioilla toimiva tekniikkapakka jolla voitetaan yht'äkkiä yhdessä vuorossa kun kädessä ja pöydällä sattuu olemaan oikeat kortit kymmenien vuorojen passiivisen pelaamisen jälkeen. Esimerkiksi yksi suosikkipakoistani perustuu merfolk-kortteihin joilla saan itselleni lisää hitpointteja samalla kun tyhjennän vastustajan pakan, kun taas toinen pakkani perustuu mahdollisimman isoihin mörssäriolentoihin jotka vastaavat helposti tusinaakin pienempää otusta. Oman pakkansa hienosäätämiseen voi helposti käyttää tunteja ja se on usein lähes yhtä hauskaa kuin itse pelaaminen, sillä mikä olisi hauskempaa kuin ylivoimaisten korttikombinaatioiden löytäminen ihan omilla hoksottimilla. Muistan vieläkin riemuni erästä pakkaa kootessani kun keksin että kahdella erilaisella olennolla, ei edes kovinkaan harvinaisilla, pystyn yhden vuoron aikana boostimaan toisen olennon hyökkäyksen ja puolustuksen äärettömäksi. Muutaman testipelin jälkeen jouduin vaihtamaan pakkaa, sillä leukani meinasi mennä sijoiltaan liiallisen vastustajalle nauramisen takia.

Ja kun pakka on vihdoinkin saatu koottua, on aika ryhtyä pelaamaan. Yleensä peliä pelataan perinteisellä yksi vastaan yksi -tyylillä, mutta myös joukkuepeli ja kaoottinen kaikki-vastaan-kaikki on mahdollista. Tavallisesti yksi vastaan yksi -peli kestää noin parista minuutista tuntiin, riippuen siitä kuinka nopeasti pelaajat saavat hyvät kortit käteensä ja kuinka kauan yhden vuoron miettimiseen käytetään. Varsinkin nostettavien korttien satunnaisuus on enemmän tai vähemmän ikuisesti väittelyiden aiheena: onko MtG tuuri- vai taitopeli? Monien muiden tapaan myös oma vastaukseni on molemmat. Vaikka nostettavien korttien järjestys onkin satunnainen, taitava pelaaja osaa koota pakkansa tasapuolisesti ja monipuolisesti, jolloin sieltä löytyy niin kalliita kuin halpojakin kortteja lähes joka tilanteeseen. Toisaalta turnauksissa vierasta ihmistä vastaan pelatessa ei voi tietää mitä kortteja tämän pakasta löytyy, jolloin muutoin toimiva taktiikka osoittautuukin täysin käyttökelvottomaksi. Kuten jo sanoin, MtG on äärimmäisen monipuolinen eikä yksikään peli ole samanlainen.

Palataanpa tässä välissä takaisin kortteihin. Koska MtG on keräilykorttipeli, korttien vaihtaminen pelaajien kesken on  tietysti hyvin suuressa roolissa. "Toisen romu on toisen aarre" pätee paremmin kuin hyvin korttien vaihtamiseen, ja välillä olen onnistunut tekemään (ainakin omasta mielestäni) aivan uskomattomia vaihtokauppoja. Olen useasti antanut pois mielestäni täysin hyödyttämiä kortteja ja saanut tilalle niin monipuolisia kortteja, että olen keksinyt niille useampia käyttötarkoituksia kuin linkkuveitselle ja kuminauhoille. Joillain korteilla on myös rahallista arvoa, ja kalleimmista korteista (yleensä virhepainoksia tai rajoitettuja eriä) maksetaan jopa tuhansia euroja. Itsellänikin on eräs kohtalainen harvinaisuus, foili (=kiiltävä) Bitterblossom, josta minulle on tarjottu jopa 40 euroa.

Kun nyt rahaan päästiin, vastataan kaikkia askarruttavaan kysymykseen: mitä tämä maksaa? Suoraa vastausta kysymykseen ei valitettavasti voi antaa. Halvimmalla pääsee ostamalla valmispakan (olisiko nyt ollu 12-15e kpl) ja tyytymällä siihen. Esimerkiksi Lorwyn-setin elf- ja merfolk-teemapakat ovat niin ylivoimaisia, ettei lisää kortteja tarvitse välttämättä ostaa jos ei näe tarpeelliseksi tehdä pakastaan aivan täydellistä. Mutta mikäli pakasta/pakoistaan haluaa tehdä mahdollisimman hyviä ja monipuolisia, harrastus voi pidemmän päälle käydä varsin kalliiksi. Yksittäiset boosterit (sisältää 15 korttia joista kaksi on melko harvinaisia ja yksi harvinainen) maksavat noin 4e ja usean boosterin "fatpackit" (6-8 boosteria fatpackista riippuen) noin 25e, joten korttikokoelmansa saa varsin suureksi kohtalaisen halvalla. Mutta kun ostaa yhden fatpackin ja saa käsiinsä hyviä kortteja jotka eivät kuitenkaan sovi mihinkään nykyisistä pakoista, tekee väkisinkin mieli ostaa vielä toinen fatpack. Ja eikös sama juttu toistu uudelleen. Kuin huomaamatta omakin korttikokoelmani on kasvanut ensimmäisten päivien noin sadan kortin kokoelmasta lähes kahdeksankertaiseksi.

Kuten kaikkia muitakin pelejä, MtG:tä pelataan myös ammattilaistasolla. Itse en ole turnauksiin sen kummemmin osallistunut, mutta ulkomailla pelattavissa suuremmissa turnauksissa liikkuvat tuhansien eurojen voittopalkkiot. Tietääkseni helpoin keino päästä suurempiin turnauksiin on aloittaa Suomessa järjestettävästä Ropeconista, jossa MtG-turnauksen kolme parasta (muistaakseni, tämä ei ole ollenkaan varmaa tietoa) pääsevät jatkoturnaukseen ulkomaille. Pienempiä turnauksia ovat myös ns. "launch/release partyt", joita pelataan uusien korttien ilmestyessä kaksi kertaa vuodessa.

Mikäli Magic: the Gathering rupesi kiinnostamaan edes jollain tavalla, peliä voi kokeilla ilmaiseksi netistä löytyvällä Magic: the Gathering Onlinen trial-versiolla, jolla pääsee pelaamaan bottia vastaan valmiilla pakalla. Tietääkseni jonkinlainen MtG on myös ladattavissa Xbox Livestä, mutta puritaristina pidän virtuaalikortteja vääräuskoisten pelleilynä, joten en ole asiaan sen tarkemmin tutustunut. Aikuisten oikeasti kortteihin pääsee parhaiten tutustumaan kuitenkin hankkimmalla pelin kotisivuilta koodin ilmaiseen 40-kortin pakkaan, menemällä Fantasiapeleihin ja ostamalla ilmaispakan kylkeen vielä sopivanvärisen valmispakan. Kannattaa myös selvittää missä muut pelaajat kokoontuvat. Ainakin Turun Fantasiapelit (uskoisin että myös muut ketjun liikkeet) järjestävät perjantaisin pari-kolme tuntia ennen sulkemisaikaa Friday Night Magicin, jonne alan harrastajat kokoontuvat pelaamaan ja vaihtamaan kortteja keskenään. Jokainen on joskus ollut aloittelija, joten kannattaa mennä rohkeasti mukaan ja kysyä neuvoa kun sitä tarvitsee. Ystävällisti pyytämällä avuliaimmat pelaajat voivat auttaa pakan kokoamisessa ja jopa lahjoittaa ylimääräisiä kortteja jos sille päälle sattuvat. Materiaalia kaikkeen Magic: the Gatheringiin liittyvään löytyy netistä roppakaupalla aina ohjeista kokonaisiin novelleihin saakka, joten tekemistä riittää varmasti vaikkei pelikaveria sattuisi juuri sillä hetkellä löytymään.

Sarjassa seurataan Fleshfountain -nimisen kääpiölinnoituksen nousua, kukoistusta ja toivottavasti näyttävää tuhoa pelissä nimeltä Dwarf Fortress.

Kevät, vuosi 126
Kääpiöni saapuvat määränpäähänsä. Ympäristö näyttää lupaavalta: on järviä, puita ja marjoja. Vihamielisiä villieläimiä ei näy, tosin ei mitään muutakaan faunaa. Edessä nousee valtavan kokoinen vuori. Kutsukaamme sitä nimellä Arzefon, ihmisten kielellä siis Fleshfountain. Olkoot Armok meille suotuisa, sillä on aika aloittaa linnoituksen rakentaminen.
Luolaston kaivaminen on aloitettu, ja puiden kaataminen edistyy hyvää vauhtia. Tällä hetkellä vuoren sisältä on löytynyt enimmäkseen hiekkaa, joka mahdollistaa nopean kaivamisen. Hyvä niin, sillä haluan saada kääpiöni ja tavarani nopeasti sisään. Tarvitsen kuitenkin myös kovempaa materiaalia muun muuassa mekanismien rakentamiseen. Puuta yritän säästää mahdollisimman paljon polttouunia varten, joten teen siitä vain sänkyjä. Jossain taivaanrannassa käyskentelee yksinäinen hirvi, mutta mitään muita villieläimiä en ole nähnyt. Se ei ole normaalia. Alueen hiljaisuus huolestuttaa minua.

Muutamassa viikossa linnoitusta on saatu laajennettua jo usean kerroksen syvyyteen. Ruokasali ja -komero ovat lähes valmiina, ja farmi odottaa sulkuporttia kastelujärjestelmää varten. Jahka saan muutamat makuuhuoneet rakennettua, tarvitsen enää varastotilaa. Sen jälkeen kaikki oleellinen on kasassa.

Viikot kuluvat, ja varastotilaa on vihdoin saatu rakennettua. Maanalainen farmini ei tosin vieläkään ole toiminnassa, sillä mekaanikkokääpiöni ei ole rakentanut vipua jolla suljen tulvaportin. Typerä kääpiö... miksi tarpeeton tavaroiden siirtely paikasta A paikkaan B on työskentelyä tärkeämpää?
Kevät lähestyy jo loppuaan, mutta farmialuettani ei ole saatu vieläkään kasteltua. Kääpiöt käyttävät yhä edelleen aikansa kaivamisen jäljiltä jääneiden kivenmurikoiden siirtämiseen. Noh, eipä ole minun ongelmani. Kyllä ne lopulta tajuavat että ruoka on loppu. Ainakin oletan niin.
Aivan kevään lopussa kastelujärjestelmäni saadaan vihdoin kuntoon. Käsken kääpiöitä avaamaan tulvaportin, tuhoamaan sen takana olevan seinän joka erottaa luolani maanalaisesta järvestä, ja sen jälkeen sulkemaan tulvaportin uudestaan. Kaksi ensimmäistä vaihetta tehdään kunnialla loppuun ja nopeasti, mutta kun portti pitäisi sulkea, kaikki ovat lähteneet joko syömään, juomaan tai nukkumaan. Huoh... Siinäpä se järvi nyt sitten valuu luolaani. Hienoa.

En pysty mitenkään käsittämään kääpiöiden tapaa priorisoida asioita. Niille nimittäin tuntuu olevan äärimmäisen yhdentekevää, tehdäänkö kaikki asiat loppuun kerralla. Kääpiöiden elämässä asiat menevät tietääkseni suurinpiirtein tässä tärkeysjärjestyksessä: 1) Hiisijoulu eli hiisien ryöstöretki. Kun taistelun tuoksinnassa joko hiisi tai (sotilas)kääpiö kuolee, joka hemmetin siviilikääpiö lopettaa välittömästi kaikki tehtävänsä ja juoksee kantamaan kaatuneen hiiden tai kääpiön varusteita sisälle turvaan. Äärimmäisen hauskaa on silloin kun hiisiä on kymmenen, sotilaskääpiöitä viisi ja väliin juoksevia siviilejä noin viisikymmentä. Tämän seurauksena hiidet tappavat väliin tulleet siviilit noin yhdellä iskulla, jolloin lisää varusteita jää lojumaan maahan, jolloin lisää kääpiöitä tulee noutamaan niitä, jolloin lisää kääpiöitä kuolee, ja katso, oravanpyörä on valmis. 2) Biletys. Sosiaalisimmat kääpiöt tykkäävät järjestää juhlia ruokasalissa/
patsaspuutarhassa, jolloin yhdestä pariinkymmeneen kääpiötä lopettaa työnsä ja siirtyy tapahtumapaikalle juhlimaan, jolloin käytössä olevien työskentelevien kääpiöiden määrä putoaa dramaattisesti. Yleensä juhlat kestävät parista päivästä muutamaan viikkoon, joskin huhujen mukaan jopa puolen vuoden pituisiakin juhlia on nähty 3) Syöminen, juominen ja nukkuminen. 4) Turha tavaroiden siirtely paikasta A paikkaan B. 5) Työskentely, ja työtehtävät tehdään mielellään mahdollisimman epäloogisessa järjestyksessä.

Kesä, vuosi 126
Tulva jäi yllättävän pieneksi ja sain farmini vihdoin valmiiksi. Kääpiöt saavat luvan tyytyä sienten viljelyyn, koska niiden kasvattaminen on helppoa ja lisäksi niistä voi tehdä viiniä. Jatkan makuuhuoneiden rakentamista kun en nyt muutakaan keksi. Missäköhän ensimmäinen muuttoaalto viipyy... Viikot kuluvat ja keskikesä lähestyy. Mitään ei ole tapahtunut. Villieläimiä ei ole näkynyt missään, muuttoaaltoa ei kuulu. Jokin on vinossa. Jos syksyyn mennessä ei kuulu ketään, tilanne muuttuu todella huolestuttavaksi. Kuluu muutama viikko lisää, ja lopultakin ensimmäinen muuttoaalto saapuu. Kokonaiset... neljä kääpiötä lisää käskytettäväksi. Eikä kukaan niistä osaa mitään hyödyllistä. Huoh... noh, määrään kaksi niistä farmereiksi, yhden panimotyöntekijäksi ja viimeinen saa luvan koristella linnoitukseni seiniä. Kesä lähestyy loppuaan, ja yksittäiset koboldien varkaat yrittävät tunkeutua linnoitukseeni. Onneksi pelkästään linnoituksessani majailevat kissat riittävät mokomien pirulaisten karkoittamiseen. Tajusin vasta nyt, ettei linnoituksellani ole minkäänlaista puolustusta. Pitääkin ansoittaa sisäänkäynnille johtava käytävä häkeillä.

Syksy, vuosi 126
Koska luokseni saattaa tulla kiertävä karavaani hetkellä millä hyvänsä, määrään yhden kääpiöistäni leikkaamaan jalokiviä. Eihän niistä mitään hyvälaatuisia tule, mutta kai se on jostain aloitettava. Toki sen kauppapaikankin voisi myös tajuta rakentaa ennen karavaanin saapumista. Hyvä minä. Meinasipa käydä nolosti. Kuluu pari kuukautta, kunnes vuoren päältä kuuluu huutoa. Kas, muuttoaalto. Mitähän hittoa ne tuon taivaisiin ulottuvan vuoren huipulta tulevat. Ei voi ymmärtää. Kokonaiset viisi kääpiötä lisää. Eipä näissäkään kummoisia työntekijöitä ole, joskin yksi on oikea käsityön moniosaaja. Saanpahan ylimääräisille kivenmurikoille käyttöä, teen niistä vaikka kivisiä korvakoruja ja kauppaan haltijoille jos tulevat kylään.

Myöhään syksyllä luokseni saapuu kääpiöiden karavaani. Mutta missä kauppiaani oikein on? Jahah. Nukkumassa. No kiva kiva. Parin päivän torkkujen jälkeen kääpiö vihdoin herää ja... menee koristelemaan seiniä? Just. Pieni käskytys ja johan rupeaa kaupankäynti sujumaan. Tai sitten ei. Nyt kauppiaani päätti sitten pitää juomatauon. Jos tätä menoa jatkuu niin seuraavaksi se päättää vielä syödä ja sitten ottaa uudet nokkaunet. Karavaanarit jo pyytelevät täyttämään ties mitä rahtikirjojaan. Lopulta kauppiaani jaksaa viimein rahdata itsensä karavaanin luokse. Kyllä siinä jumalauta kesti, matkaa ruokasalista kauppapaikalle on noin 100 metriä ja siltikin siihen reissuun meni neljä päivää.

Talvi, vuosi 126
Vaihdan kohtalaisen huonolaatuiset jalokiveni muutamiin tyhjiin pussukoihin ja erilaisten eläinten nahkoihin. Säkit tulevat tarpeeseen, sillä nyt voin täyttää ne hiekalla ja valmistaa niistä lasia, jota voin sitten käyttää jalokivien sijaan jalokivenhiojiani kouluttaessa. Karavaani jatkaa matkaansa muille maille, ja rupean laajentamaan lisää tilaa makuuhuoneita varten. Keväisin kun muuttoaallot tuppaamat olemaan vähintään kaksinumeroisia, joten tilaa kääpiöiden majoittamiseen kannattaa olla valmiina. Ruoka- ja juomavarastot ovat onneksi jo aivan piukassa tavaraa, joten niistä ei tarvitse murehtia.

Vuosi lähestyy loppuaan, ja epämääräinen joukkio susia rupeaa norkoilemaan linnoitukseni ulkopuolella. Menetin jo yhden vartiokoiristani mokomien petojen suihin. Pitänee käydä ansoittamassa myös pihamaata.
Vuoden viimeisenä päivänä ynnäilen menneen vuoden tapahtumia. Lukuunottamatta pientä tuhotulvaa ja laiskottelevia kääpiöitä, selvisin varsin hyvin. Hiisiä en nähnyt vielä yhtään, ja se jos mikä herättää epäilykseni. Yleensä ne antavat edes jonkinlaisen ennakkovaroituksen tulemisestaan väijytysten muodossa, mutta en kohdannut edes yksittäistä hiittä. Pitää toivoa etten joudu samantien kymmenien hiisien ryöstöretken kohteeksi... Kaikenkaikkiaan vuosi oli kuitenkin varsin rauhallinen, joten mitä ilmeisemmin ensi vuonna Fleshfountain joutuu ties minkälaisen myllerryksen keskelle.

Kevät, vuosi 127
Vuodenvaihteen kunniaksi kääpiöt ovat alkaneet ruikuttamaan ruuasta. Eivät kuulemma tahdo syödä enää pelkkiä sieniä. Selvä, sitä saa mitä tilaa. Rakennan kasan häkkejä ja käyn kylvämässä niitä pitkin pihaa. Eiköhän jokin syötäväksi kelpaava luontokappale eksy ansan sisälle. Vielä kun saisin jostain edes kohtalaisen pätevän teurastajan. Ruokatilannetta selvittäessäni huomaan, että ruokavarasto on ääriään myöten täynnä. Koska muutakaan tärkeää ei ole meneillään, päätän laajentaa sitä. Tuskin ehdin edes antaa käskyä kaivausten aloittamiseksi, kun toinen kaivoskääpiöistäni päättää järjestää juhlat ruokasalissa. Onneksi vain kolme kääpiötä kuudestatoista päättää ottaa osaa pippaloihin.
Muutaman päivän päästä vuoden ensimmäinen muuttoaalto saapuu. Ilmeisesti linnoitukseni juhlat ovat koostaan huolimatta tunnettuja, sillä kokonaiset kaksikymmentä kääpiötä saapuu luolaani majoittamaan, ja osa näistä siirtolaisista osaa jopa jotain hyödyllistä kuten kaivamista ja haarniskoiden takomista. Pitääpä kaivaa lisää makuuhuoneita ja rakentaa sänkyjä jahka kerkeän.

Viikot kuluvat ja linnoituksessa on täysi kiire päällä. Makuuhuoneita, varastotilaa ja työpisteitä rakennetaan varsin kiitettävää vauhtia. Myös metalliesineiden tuottaminen on vihdoinkin aloitettu, jonka ansiosta häkkiansani saavat pian kavereikseen sirkkeliansoja. Sotkuistahan niiden käyttäminen on, mutta varsin tehokasta. Yllättäen kauppiaani joutuu henkien riivaamaksi. Houraileva kääpiö valtaa käsityöpisteen välittömästi ja käy hakemassa yhden irtokiven, jonka jälkeen se aloittaa raivoisan rakentamisen. Seeeelvä. Saa nähdä mitä tästäkin tulee. Muutaman päivän päästä kauppiaani saa valmiiksi Inolshosel Nadaksholeb nimisen... kivestä tehdyn mukin? Kuinka mukavaa. Täytyykin tallettaa tämä taidonnäyte jälkipolville.

Kevään loppupuolella haltioiden karavaani tulee yllätysvisiitille. Suippokorville en uskalla komeita puisia koriste-esineitäni tarjota, sillä mokomat ituhipit kokisivat sen suurena loukkauksena ja saattaisivat pahimmassa tapauksessa julistaa sodan linnoitustani vastaan. Pienen varastojen tonkimisen jälkeen löydän koboldilta tippuneen hopeatikarin. Saa luvan kelvata kauppatavaraksi, sillä muuta minulla ei ole.
Parin päivän odotuksen jälkeen kauppiaani jaksaa vihdoinkin rahdata itseensä kauppapaikalle. Eipä siinä välissä tarvinnut kuin lepotauon, ruokatauon ja yleisen jumituksen. Vaihdan tikarin kasaan erilaisia kankaita ja nahkoja koska en pysty tuottamaan niitä itse. En oikeastaan edes tarvitse niitä, mutta kaikkia mahdollisia tavaroita kannattaa silti pitää varastossa pahan päivän varalle.

Kesä, vuosi 127
Vuosi vaihtui yllättäen. Kesän kunniaksi makuuhuoneiden rakentaminen keskeytyy ikävästi, sillä kaivajani kohtaavat märkää kiveä. Pieni tutkiminen paljastaa, että makuuhuoneiden yläpuolella sijaitsee järvi. Tämäpä turvallista. Joudun ilmeisesti suunnittelemaan majoituskerroksen täysin uusiksi ja kaiken huipuksi juuri samaan aikaan lisää kääpiöitä saapuu linnoitustani asuttamaan. Kahdeksan kääpiötä lisää majoitettavaksi ja ruokittavaksi, eikä kukaan niistä osaa taaskaan yhtään mitään hyödyllistä. Tekisi mieli teljetä tuollaiset siipeilijät ulos. Määrään kaikki viljelemään peltoa kun en muutakaan hyödyllistä keksi.

Kesä on jatkunut jo pitkälle, mutta oikeastaan mitään ei ole tapahtunut. Mitä nyt talvella havaittu susilauma on tullut taas takaisin. Jostain syystä yksikään kääpiöni ei ole joutunut hukkien ruuaksi. Sen sijaan satunnaisilla koboldivarkailla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri. Käyn vaivihkaa nappaamassa maassa lojuvat aseet ja haarniskat parempaan talteen.

Syksy, vuosi 127
Vuosi on kulunut nopeasti. Syksyn puoliväliin mennessä oikeastaan mitään ei ole tapahtunut. Suorastaan ahdistavan tylsää. Tosin kaivertajani ovat päättäneet koristaa ruokasalia ties millä kuvilla. Lattialla on kaiverruksia muun muuassa aikaisemmin tänä vuonna rakennetusta legendaaristesta artifaktikivimukista sekä erilaisista nahoista. Hämmentävin löytyy kuitenkin seinältä erään pöydän vieressä. Kuvassa kaivoskääpiöni tappaa koboldivarkaan kuparihakulla, joten ilmeisesti tämä viittaa viime kevään tapahtumiin. Kuinka söpöä, tämän pöydän ääressä minäkin haluaisin syödä aamiaiseni.

Lisää kääpiöitä saapuu linnoitukseeni. Tavan mukaisesti kukaan niistä ei osaa kertakaikkiaan mitään hyödyllistä. En jaksa edes määrätä niitä uusiin työtehtäviin. Kaipaan jännitystä. Missä ihmeessä hiidet viipyvät?
Aivan syksyn lopussa eräs kääpiöistä alkaa käyttäytymään omituisesti ja ryntää kivenlouhimolle jotain epämääräistä mumisten. Muutamaa kiveä ja nahanpalasta myöhemmin kääpiö aloittaa innoissaan rakennusprojektinsa. Mitä ihmettä sieltä nyt tulee? Lopputulosta odotellessa kääpiöiden karavaani saapuu luokseni, ihanaa. Mitenköhän monta päivää kauppiaani päättää tällä kertaa käyttää noin sadan metrin pituisen matkan liikkumiseen? Jostain käsittämättömästä syystä kauppiaani pääsi kauppapaikalle vain yhden päivän sisällä. Vaihdan kasan kivisiä koriste-esineitä nahkoihin, kankaisiin ja alasimeen, ja toisaalla hurahtanut kääpiöni saa valmiiksi Rithlutkokeb Tadosorin, ligniittisen jauhinkiven. Tätä äärimmäisen arvokasta artifaktia koristavat gorillannahkareunukset sekä hopeiset piikit. Hurjaa!

Talvi, vuosi 127
Vuoden varrella rakennettujen artifaktien ansiosta linnoitukseni rahallinen arvo on noussut kohisten. Mikäli hiidet eivät pian rupea osoittamaan kiinnostusta linnoitustani kohtaan niin jo on kumma. Talven kunniaksi kääpiöni järjestävät taas uudet juhlat ruokasalissa. Antaa mennä vaan minun puolestani, tällä hetkellä linnoituksessa kaikki on varsin hyvin eikä laajentamiseen ole tarvetta.

Viikot kuluvat, bileet jatkuvat, ja aivan vuoden lopussa jalokivenhiojani vetäytyy yhteiskunnasta työpisteeseensä. Kääpiö käy hakemassa tasan yhden hiomattoman jalokiven ja aloittaa sitten työnsä. Odotan innolla seuraavan artifaktin valmistumista. Muutaman päivän päästä pääsenkin ihmettelemään kääpiön luomaa taideteosta. Itonrithul Ottem Fongbez, morganiitista rakennettu häkki. Jösses. Miten pienestä jalokivestä voi rakentaa jotain tuollaista? Kaiken huipuksi häkkiin on kaiverrettu kuva syksyllä valmistuneesta artifaktijauhinkivestä.

Vuosi loppuu taas. Mitään maata järisyttävää ei ole vieläkään tapahtunut, mutta koska vuoden aikana valmistui kokonaiset kolme artifaktia, uskoisin hiisien viimeinkin kiinnostuvan Fleshfountainin olemassaolosta ja rikkauksista. Tulisipahan jotain jännitystä elämään. Muussa tapauksessa järjestän sitä itse jatkamalla makuuhuoneiden rakentamista järven alle.

Haluan rakentaa maan alle linnoituksen. Haluan asuttaa sinne kymmeniä, ellen peräti satoja kääpiöitä. Haluan katsoa kuinka kääpiöyhdyskuntani nousee kukoistukseen. Haluan johtaa kääpiöt taisteluun valtavia hiisiarmeijoita vastaan. Haluan käydä kauppaa haltioiden kanssa ja syöstä ystävyytemme sotaan, kun tarjoan heille puisia jakkaroita. Haluan kaivaa syvemmälle kuin kukaan ja kohdata unohdettujen petojen raivon. Haluan nähdä kuinka linnoitukseni peittyy magmaan, kun yksinäinen sekopäinen kääpiö päättää vetää väärästä vivusta. Ja ennen kaikkea, haluan pitää hauskaa.

Mikäli edes yksi edellämainituista asioista kiehtoo, suosittelen lämpimästi Bay 12 Gamesin freeware-peliä nimeltä Slaves to Armok: God of Blood – Chapter II: Dwarf Fortress, eli lyhyesti Dwarf Fortress. Alkuperäistä Slaves to Armokia en ole pelannu, mutta kuulemma sillä ei ole oikein mitään tekemistä Dwarf Fortressin kanssa joten ei siitä sen enempää.
Dwarf Fortress on hiekkalaatikkopeli, eräänlainen ”kääpiösimulaattori”, jossa pelaaja rakentaa maan alle (tai miksei myös päälle) valtaisan linnoituksen jonne majoittaa kääpiönsä asumaan. Kun linnoitukseen on saanut rakennettua erilaisia työpisteitä, ruokasaleja, farmeja ja muuta kääpiöille elintärkeää, pelaajan tehtäväksi jää kääpiöiden käskyttäminen ja niiden tekemisten seuraaminen.  Minkäänlaista voitonmahdollisuutta pelissä ei ole, mutta useimmat pitävät päämääränään mahdollisimman pitkään hengissä pysymistä kääpiöidensä kanssa. Taidokkaimmat haluavat kaivaa monimutkaisen ja valtavan luolaston jossa magmaputoukset vyöryvät ruokasalien halki, jotkut taas rakentavat taivaisiin ulottuvia lasipalatseja. Haasteista pitävät pelaajat yrittävät selvitä vain yhdellä kääpiöllä, kun taas toiset perustavat puisen linnoituksensa maan pinnalle keskelle luurankojen ja zombien kansoittamaa laaksoa. Tekemistä riittää kunhan vain käyttää mielikuvitustaan.

Koska pelissä ei voi voittaa, jokainen peli päättyy ennemmin tai myöhemmin häviöön. Mutta tästä päästäänkin Dwarf Fortressin ytimeen: ”Losing is fun!”, eli häviäminen on hauskaa. Pelin häviää, kun kaikki pelaajan kääpiöt kuolevat. Vaikka häviämisvaihtoehtojakin on vain yksi, keinoja linnoituksensa asukkaiden tuhoamiseen onkin sitten aivan tolkuton määrä. Ensikertalainen saa tapettua kääpiönsä välillä vähän liiankin helposti, esimerkiksi nälänhätä voi iskeä yllättävän nopeasti mikäli pelaaja ei osaa rakentaa maanalaista farmia. Mutta virheistään oppii, ja lopulta kääpiöidensä kanssa pysyy hengissä ainakin kohtalaisen hyvin. Ja mitä kauemmin peli kestää, sitä todennäköisemmin kääpiöt päättävät päivänsä jollain ikimuistoisella ja ennenkaikkea hauskalla tavalla. Hiisien ja muiden vihamielisten olentojen hyökkäyksistä voi vielä selvitä, mutta annas olla kun alkoholi loppuu ja kireähermoiset kääpiöt rupeavat tappelemaan keskenään.

Mutta kuten jo sanoin, Dwarf Fortressin oppimiskynnys on todella jyrkkä eikä sitä voi ihan kaikille sunnuntaipelaajille suositella. Koska kaikki pelin komennot suoritetaan näppäimistöllä, pelkästään kontrollien opiskeluun menee useampikin pelikerta. NetHackin tapaista pakollista ulkoaopettelua pelissä ei sentään ole, sillä valikot ja niiden käyttämiseen tarvittavat näppäimet kyllä näkyvät näytön reunassa. On kuitenkin huomattavasti nopempaa opetella rakentamaan vaikka puutyöpaja ulkomuistista näppäinyhdistelmällä b-w-c, sen sijaan että joka kerta selaisi valikoita läpi etsien sitä oikeaa näppäintä. Kontrollien lisäksi itse pelimekaniikan opettelemiseen menee tovi jos toinenkin, ja varsin hyvänä "tasokokeena" aloittelevalle pelaajalle voi pitää jo mainitun maanalaisen farmin perustamista. Siihen nimittäin voi ilman kunnon ohjeistusta uhrata tunteja, ja siltikin lopputulos on yleensä tuhotulva linnoituksen sisällä. Jokaisen aloittavan pelaajan kannattaakin tutustua DF-wikiin, lukea pari tutoriaalia ja katsoa vaikka muutama opetusvideo. Kunhan peliin pääsee kunnolla sisälle, vaikeimmatkin kikat ja niksit oppii kohtalaisen nopeasti.
Ennen kuin hätäisimmät lähtevät peliä lataamaan, haluan tässä välissä huomauttaa ja varoittaa, että peli on toteutettu niin monimutkaisella ASCII-grafiikalla ettei allekirjoittanut ASCII-veteraani itsekään sitä kunnolla ymmärrä. Mutta pelko pois, myös maallikoiden on mahdollista pelata peliä Lazy Newb Pack nimisen fanien tekemän paketin avulla. LNP sisältää ymmärrettävän näköisten grafiikoiden lisäksi lähestulkoon pakollisen lisäohjelman, Dwarf Therapistin, jonka avulla kääpiöidensä käskyttäminen on noin tuhat kertaa helpompaa kuin pelin sisäisen valikon kanssa.

Alussa oli vuori, hakku ja kääpiö
Pelin alussa luodaan maailma, jolta sitten etsitään sopiva paikka linnoitukselle. Tämän jälkeen valitaan kääpiöille (alussa kääpiöitä on seitsemän, hah pilkku hah pilkku haa!) sopivat taidot ja epämääräinen kasa tavaroita aina hakuista ja alasimesta olueen ja ruokaan. Tulevan linnoituksen nimen voi joko luoda satunnaisgeneraattorilla tai sitten koota itse valmiista sanoista, jotka mahdollistavat aivan käsittämättömien aivopierujen syntymisen (legendaarisen linnoitukseni oli nimeltään Failboat the Steel-Balls of Onslaught). Sitten siirrytään pelaajan valitsemalle kaivuupaikalle ja ruvetaan kaivamaan linnoitusta, hakkaamaan puita, keräämään marjoja yms.

Jossain vaiheessa luolastoon on saatu kaivettua tilaa työpisteille, varastoille, ruokasalille, toimistoille, makuuhuoneille, pelloille ja ties mille muulle joiden välillä kääpiöt poukkoilevat töitä tehden, tavaroita siirrellen tai ihan huvikseen ryypäten ja pippaloita järjestäen.  Pari-kolme kertaa vuodessa linnoitukseen saapuu lisää kääpiöitä muuttoaalloissa, ja hyvällä tuurilla joku niistä saattaa jopa osata jotain hyödyllistä. Kauppiaita tulee kerran pari vuodessa ja omituisia tavaroitaan voi vaihtaa vielä omituisimpiin tavaroihin. Joku kääpiöistä voi ruveta hourailemaan ja ruveta työstämään raivoisasti jos jonkinlaista artifaktia aina koriste-esineistä aseisiin ja haarniskoihin.

Ennemmin tai myöhemmin linnoitukseen saattaa hyökätä kaikenlaisia olentoja hiisistä ja kobolteista vesikauhuisiin eläimiin ja titaaneihin. Jos kaivaa tarpeeksi syvälle, voi löytää mm. valtavia luolia joissa kasvaa toinen toistaan kummallisempia kasveja ja jopa puita, magmajärviä (äärimmäisen hauskoja jos niistä johtaa laavavirtoja tuomionpäivän ansoja varten) sekä unohdettuja petoja, joiden täysin satunnainen olemus vaihtelee kymmeniä metriä pitkistä, pienillä nahkasiivillä varustetuista happoa syöksevistä madoista aina uskomattoman monimutkaisiin sekasikiöihin, joiden kuvailemiseen voi helposti mennä neljä tai viisikin riviä tekstiä. Jos kaivaa vielä syvemmälle, kohtaa demoneita ja sitäkin syvemmälle mentäessä vastaan tulee lopulta salaista hauskaa.

Ja parhaimmillaan kaikki edellämainittu tapahtuu samaan aikaan. Mikä olisi hauskempaa kuin taistella vuorilta vyöriäviä hiisiä, kaivoksista syöksyviä demoneja ja metsästä juoksevia kiukkuisia haltioita vastaan samalla, kun puolet kääpiöistä on päättänyt järjestää aivan miälettömät juhlat kolmannen kerroksen ruokasalissa, jolloin mikään muu asia ei ole tärkeämpää kuin bilettäminen? Ja aina löytyy yksi kääpiö joka sekoaa kaikkein ratkaisevimmalla hetkellä, juosten sen ainoan lukitsemattomaksi jääneen oven takana olevan vivun luokse, jonka kääntäminen avaa laavavirtojen tulvaportit. Ja jos tässä ei ollut tarpeeksi, tilanteen pelastamiseksi kääpiöiden pormestari julistaa rautaesineiden myymisen laittomaksi ja vaatii uuden kultapatsaan makuuhuoneeseensa.

Pölyn laskeuduttua
Mikäli hiekkalaatikkopelit ovat sydäntä lähellä ja jaksaa nähdä vähän vaivaa pelin opettelemiseen, kehoitan ehdottomasti ainakin kokeilemaan Dwarf Fortressia. Muiden kannattaa kiertää DF kaukaa, sillä päämäärättömyys yhdistettynä varsin korkeaan oppimiskäyrään on omiaan kadottamaan lyhytpinnaisten mielenkiinnon. Itse en keksi pelistä juuri mitään huonoa sanottavaa nyt kun olen tätä vihdoinkin oppinut pelaamaan, mitä nyt joidenkin valikoiden käyttö saisi olla muutamaa pykälää yksinkertaisempaa. Edellämainittu Dwarf Therapist on todellakin pakollinen, koska muuten kääpiöiden työtehtävien määritteleminen on yhtä helvettiä. Peli tuppaa myös nykimään uudemmillakin koneilla jos ruudulla olevien kääpiöiden, hiisien, kissojen ja muiden olentojen määrä rupeaa nousemaan kolmenumeroisiin lukuihin. Mutta kaikenkaikkiaan DF on varsin viihdyttävä ja varmasti ainutlaatuinen kokemus, jonka parissa tulee helposti vietettyä useitakin tunteja putkeen.

Jokaisen PC-ropeltajan yleissivistykseen kuuluu mielestäni vähintään yhden roguelike-pelin tunteminen. Jos joku ei kyseistä peligenreä tunne, annan lyhyen selostuksen: rogueliket ovat vuoropohjaisia ASCII-grafiikalla toteutettuja roolipelejä, joissa seikkallaan satunnaisgeneraattorin luomassa luolastossa tai joissain tapauksissa kokonaisessa maailmassa. Yleensä roguelikeissä tarkoituksena on mennä luolaston alinpaan kerrokseen ja hakea sieltä jotain, tai vaihtoehtoisesti tuhota ties mikä arkki-ilkimys mikä uhkaa maailmaa. Roguelike-peleistä ensimmäinen on vähemmän yllättäen jo vuonna 1980 ilmestynyt Rogue, johon en tosin ole tutustunut. Muita suosittuja ovat mm. ADOM (Ancient Domain of Mystery), Angband ja NetHack. Mahtuupa joukkoon myös suomalainen The legend of Saladir. Edelliset edustavat roguelikeille tyypillistä fantasiateemaa, mutta löytyypä esimerkiksi sellaisestakin pelistä kuin Doom oma roguelike-versionsa, DoomRL. Mutta ei siitä sen enempää. Edellämainituissa fantasiarogueissa voi olla suuriakin eroja: esimerkiksi NetHack keskittyy yhteen luolastoon, kun taas ADOMista löytyy kokonainen maailma. Suosittelenkin kokeilemaan ainakin paria roguelikea, koska ensimmäinen vastaantuleva ei välttämättä olekaan juuri se oma suosikki. Itse olen monien muiden tavoin tykästynyt NetHackiin johon tulen nyt paneutumaan astetta syvemmin.

NetHackin etuna esimerksiksi ADOMiin nähden on sen avoin lähdekoodi, jota ketä tahansa pääsee muokkaamaan. Juurensa NetHack juontaa Hack (1985) nimiseen roguelikeen, josta tehtiin toisistaan riippumattomia versioita lukuisille eri alustoilla. Pari vuotta myöhemmin Mike Stephenson päätti yhdistää nämä eri versiot yhteen ja antaa näin syntyneelle Hackille etuliitteen Net, joka juontaa juurensa Stephensonin silloin johtamalle valtavalle kehittäjäjoukolle Usenetissä. Nykyään NetHackin kehityksestä vastaa  huomattavasti pienempi NetHack DevTeam, joka pukkaa peliin päivityksiä enemmän tai vähemmän tasaisin väliajoin.

NetHackin ideana on mennä alas noin parin-kolmenkymmenen kerroksen pituiseen Tuomion Luolastoihin, tappaa Yendorin velho, noutaa Yendorin amuletti ja nousta sen jälkeen jumalaksi jumalten rinnalle. Matkalla kerätään kaikki kliseiset fantasiamaailman esineet miekoista ja haarniskoista taikasauvoihin ja luottokorttiin, joiden avulla pistetään turpaan kymmeniä erilaisia vihollisia. Yhtä tarkka selostus kuin se, että Raamatussa naulataan mies puuhun.

Kuulostaako yksinkertaiselta? Ehkä, mutta sitä se ei todellakaan ole. Olen pelannut NetHackia noin viisi vuotta enemmän tai vähemmän aktiivisesti, sanotaanko että keskimäärin neljä tuntia viikossa, enkä ole vieläkään päässyt sitä läpi. Kun laskee yhteen kuinka paljon aikaa olen tähän luolastorömppään käyttänyt, joku saattaa kysyä, että eikö peli rupea käymään turhauttavaksi? Itseasiassa ei. Ensinnäkin jokainen pelikerta on taatusti erilainen, kun satunnaisgeneraattori luo kaikki luolaston kerrokset täysin ainutlaatuisiksi niin muodoltaan kuin sisällöltäänkin (muutamaa erikoiskerrosta lukuunottamatta, kuten työnnä-kivet-oikeisiin-koloihin-niin-pääset-eteenpäin -puzzle Sokoban sekä jokaisen hahmoluokan oma quest-kerros). Toiseksikin NetHackissa häviäminen johtuu kahdeksassa tapauksessa kymmenestä vain ja ainoastaan pelaajan omasta huolimattomuudesta, loput kaksi menevät satunnaisgeneraattorin piikkiin. Jumalaisimmillakin esineillä varustettu sankari saattaa päättää päivänsä nopeasti, jos päättää vaikka lyödä katseellaan kivettävää floating eyeä samalla kun vieressä seisoo tusinan verran ruputasoisia örkkejä. Maltti on siis valttia, jos pelissä haluaa päästä pitkälle. Oma pelaamiseni on kuitenkin enimmäkseen ”kick the doors in and loot the treasure!” -tyylistä, jossa seuraavaa vuoroa ei mietiä viittä sekuntia kauempaa. Ehkä pitäisi, saattaisin jopa päästä tämän joskus läpi.

Pelin alussa hahmolle valitaan nimi, hahmoluokka, rotu, sukupuoli ja alignment (en osaa suomentaa, olkoot nyt vaikka sitten maailmankatsomus). 13 hahmoluokasta löytyy sekä fantasiakliseiden peruskauraa kuten velhoa ja ritaria, mutta erikoisempiakin vaihtoehtoja löytyy. Kuinka monessa muussa fantasiapelissä voi pelata vaikkapa arkeologia tai turistia? Jokainen hahmoluokka on varmasti erilainen niin pelattavuudeltaan kuin varusteiltaan, esimerkiksi barbaari saa mukaansa kahden käden kirveen/miekan ja nahkanutun, kun taas turisti aloittaa hawaii-paidalla, kameralla sekä luottokortilla, jolla voi maksaa kunhan käteistä löytyy. Osalla hahmoluokista on myös jotain rajoituksia joiden rikkominen tuottaa epäonnea hahmolle, esimerkiksi ritari ei saa hyökätä nukkuvan vastustajan kimppuun tai käyttää myrkkyjä ja munkin tulee pidättäytyä kasvisruuassa. Jokainen hahmoluokka saa myös mukaansa jonkinlaisen lemmikin, kuten kissan, koiran tai hevosen. Pelin edetessä näistä voi kasvaa ihan kelvollisia apureita. Rotuina löytyy ihmistä, örkkiä, haltiaa, kääpiötä ja tonttua, joskin kaikki rodut eivät ole auki kaikille hahmoluokille. Samoin mahdollisuudet valita hahmon alignment lawful-neutral-chaotic -akselilla riippuu hahmoluokasta, esimerkiksi samurai on aina lainkuuliainen, kun taas barbaari saa valita joko neutraalista tai kaoottisesta. Hahmonluonnin rajoituksista huolimatta alignment voi pelin aikana vaihtua joko pelaajan tahdosta tai tahtomatta, joskin seuraamukset voivat olla arvaamattomia.

Kun hahmo on luotu, päästäänkin aloittamaan itse peli. Ja tässä kohtaa alkavat yleensä ensimmäiset ongelmat. Koska ASCII-grafiikka on suurimmalle osalle nykypelaajista yhtä tuntematon käsite kuin demokratia Pohjois-Korealle, voi aloittelevalla pelaajalla mennä sormi suuhun jo ennen ensimmäistäkään pelivuoroa. Esimerkiksi pelihahmoa kuvataan @-merkillä, ruokaa erivärisillä %-merkeillä, portaita > ja < merkeillä ja vihollisia ties minkä värisillä kirjaimilla. Opeteltavaa siis riittää, ja ensikertalainen ei todellakaan tiedä eroa keltaruskean r-kirjaimen ja punaisen D-kirjaimen välillä. Mutta kun molempia käy tökkäämässä miekalla, pelaaja varmasti muistaa seuraavalla kerralla mikä ero on rotalla ja lohikäärmeellä. Ja kun silmä sitten lopulta tottuu pelin ulkonäköön ja mielikuvitus sallii pelin ”näkemisen”, on aika ruveta ihmettelemään pelin kontrolleja. Ja niitähän muuten löytyy. Lähes jokainen näppäimistön näppäin tekee jotain, ja shiftillä sekä altilla määrän voi helposti tuplata. Näppäinten takaa löytyy komentoja muun muuassa liikkumiseen, syömiseen, varusteiden pukemiseen, lattialle kirjoittamiseen, rukoilemiseen, kasvojen pyyhkimiseen ja ties mihin muuhun, joten manuaalin lukeminen on enemmän kuin suositeltavaa.

Jahka pelaaja sitten lopulta oppii hahmoittamaan ASCII-grafiikkaa ja tärkeimmät kontrollit ovat hallinnassa, on aika lähteä luolaston syvyyksiin. Matkan varrella voi löytyä muun muuassa kauppoja, tonttujen ja kääpiöiden kaivos, aikaisemmin mainittu Sokoba-puzzle ja vaikka Minotauruksen labyrintti. Vastaansa pelaaja saa enimmäkseen fantasiakliseisiä olentoja kuten rottia, örkkejä, kentaureja ja lohikäärmeitä, mutta joukkoon mahtuu myös mielenkiintoisempiakin vihulaisia kuten Gremlinejä (kyllä, Riiviöitä, niitä pirulaisia jotka jakaantuvat kastuessaan), kakkuja heitteleviä poliiseja ja kolme Ilmestyskirjan ratsastajaa. Miksi vain kolme? Kysykääpä joltain niistä niin saatte tietää. Apuvälineitä vihamielisten olentojen kurittamiseen löytyy enemmän tai vähemmän maagisista miekoista, kirveistä, nahka- ja peltihaarniskoista aina lukuisiin potioneihin, kääröihin, jalokiviin, soittimiin, kameraan ja ties mihin muuhun asti. Onpahan peliin sullottu myös varsin lukuisa joukko enemmän tai vähemmän tunnettuja artifakteja, kuten Viisasten Kivi, Excalibur ja Mjöllnir. Mutta kuten jo sanoin, parhaitenkin varusteltu sankari saattaa päättää päivänsä yllättävänkin helposti.

Kuoleminen NetHackissa ansaitsee ihan oman kappaleensa. Aivan alkuun varoituksen sana: vaikka pelin voi tallentaa myöhempää pelaamista varten, kuoleman sattuessa pelitallenne poistetaan lopullisesti. Tallennuksien kopiointi on toki mahdollista, mutta se tuhoaa pelin hengen täysin ja on muutenkin raukkamaista. Mutta asiaan. Yleinen ja varmasti ilmeisin keino itsensä tapattamiseen on toki taistelussa kuoleminen, mutta mitä enemmän pelikokemusta kertyy niin pelaajalle kuin hahmollekin, sitä epätodennäköisemmäksi kuoleminen taistelussa tulee. Tai sanotaanko näin: sitä todennäköisemmin kuolema tulee jollain muulla tavalla. Mitä tahansa hahmoa rupeaa ennen pitkää hiukomaan, ja ruokaa voi olla joskus todella vaikea löytää. Toki lähes kaikkea vastaantulevaa orgaanista materiaa voi syödä henkensä pitimeksi, mutta varovainen pitää olla. Mikäli menee maistelemaan väärien otusten ruumiita, hahmo saattaa muuttua vaikkapa kiveksi tai limakasaksi. Toisaalta joidenkin olentojen syömisestä saa hyödyllisiäkin taitoja kuten telepatia, joten ei kun maistelemaan. Ja kun ruokapuoli rupeaa olemaan kunnossa, niin eikös katosta tipahda ansakivi päähän. Kypärän käyttö on siis aina suositeltavaa. Jumalilta voi pahan paikan tullen rukoilla apua, mutta mikäli hahmo turvautuu yläkerran apuun liian usein, saa mitä todennäköisemmin salamaa niskaansa.Tarpeeksi alhaisilla hitpointeilla jopa seinän potkiminen on hengenvaarallista. Jos listaisin kaikki mahdolliset keinot päiviensä päättämiseen NetHackissa, joutuisin käyttämään siihen hehtolitran mustetta ja hehtaarin verran metsää joten jätän loput teidän löydettäväksi ja koettavaksi.

Jottei kuoleman käsi kuitenkaan korjaisi ihan liian helposti, on NetHackiin piiloitettu aivan tolkuton määrä erilaisia kikkoja ja niksejä joista osa on ihan vaan hauskoja, osa taas suorastaan pakollisia pelin läpäisyyn. Yksinkertaisimmat kikat löytää ihan vain logiikalla tai laatikon ulkopuolelta ajattelemalla. Esimerkiksi jokaisella kunnon pelihahmolla kuin myös Linnunradan liftaajalla on mukanaan pyyhe. Pyyhkeen voi kastaa veteen jolloin siitä saa kohtalaisen aseen, tai vaihtoehtoisesti sen voi kieriä päänsä ympäri, jolloin voi välttää vaikkapa Medusan kivettävän katseen. Haltiatikarin nimeksi taas voi antaa Sting, jolloin se tekee enemmän vahinkoa örkkeihin. Suurimman osan kikoista voi keksiä ihan vain vahingossa, mutta monimutkaisemmat saa tietää vain Oraakkelin kanssa keskustelemalla. Oraakkeli tulee väkisinkin vastaan jossain vaiheessa peliä, ja maksua vastaan tältä voi kyselle pienempiä tai suurempia, totuudenmukaisia tai täyttä puppua olevia viisauksia.

Vaikka pelin idea on suht yksinkertainen, valtavan monipuolisen sisältönsä takia NetHack tarjoaa viihdettä pitkäksi aikaa eikä satunnaisgeneraattorin ansiosta kyllästymään pääse. Kaikille tätä ei voi kuitenkaan suositella. Jo pelin ASCII-grafiikat saattavat tuottaa ongelmia tusinapelaajille, puhumattakaan korkeasta oppimiskynnyksestä. Toisaalta oppiminen on osa NetHackin viehätystä, ja kun vaikkapa keksii kuinka esineiden kirottu/siunattu -statuksen saa selville ilmaiseksi, peliä jaksaa tahkota tuntikausia. Myös pelin umpikliseinen fantasiamiljöö on kaksipiippuinen juttu: joitain se kiehtoo, toisia taas risoo. Mutta mikäli fantasia on lähellä sydäntä ja peliin pääsee kunnolla sisälle, tarjoaa se tekemistä ja löydettävää kymmeniksi tunneiksi. Menkööt siihen läpipelaamiseen pari viikkoa tai sitäkin todennäköisemmät viisi vuotta.

***

Welcome to NetHack! You are a neutral human Valkyrie.

Noniin! Tästä se lähtee. Jumalani Odin haluaa saada käsiinsä Yendorin amuletin, joten ei muuta kuin matkaan. Mukanani minulla on uskollinen lemmikkikoirani, miekkani, kilpeni ja vähän ruokaa.

Ehdin astumaan noin kaksi askelta, kun raivoisa rotta hyökkää koirani kimppuun. Rakas lemmikkini ei ehdi edes iskeä takaisin, kun tuo talttahampailla varustettu jyrsijä riistää koirani hengen! Perkele! Syö miekkaa saastainen äpärä! Saan rotan hengiltä, mutta pahin on jo tapahtunut. Menetin kumppanini jo aivan alkumetreillä. Katkerana jatkan matkaa eteenpäin, kunnes kohtaan portaat. Hammasta purren jatkan alemmas.

Toisesta kerroksesta löydän hieman kultaa, potionin, käärön nimeltä LEP GEX VEN ZEA sekä epämääräisen joukkion vesiliskoja. Vaikkeivat liskot kovin ravintopitoisia olekkaan, pistelen ne poskeeni säästääkseni ruoka-annostani. Uteliaana luen käärön, joka paljastuu identify scrolliksi. Käärön avulla saan selville, että mukaani tarttunut potioni on kirottu energiapotioni. Pidän sen kuitenkin mukanani varmuuden vuoksi. Lopulta vastaan tulevat uudet portaat, joten ei muuta kuin syvemmälle.

Kolmannessa kerroksessa kohtaan vihreän limakasan. Hyökkään raivoisasti sen kimppuun, ja olento kuolee jo ensim-- mitä ihmettä! Miekkani ruostuu! Kirottua! Jatkan matkaa pidemmälle, ja löydän maasta taikasauvan. En uskalla vielä käyttää sitä, sillä sauvasta tuleva säde voi kimmota seinästä takaisin minuun ja siitähän ei hyvää seuraisi. Lopulta löydän portaat ja jatkan matkaa neljänteen kerrokseen.

Heti portaiden alapäässä kohtaan verenhimoisen jättilepakon. Raivoisan taistelun jälkeen saan pedon kukistettua, ja jatkan pikaisesti matkaa eteenpäin. Kulman takaa eteeni ilmestyy jokin olento, jota lyön vaistomaisesti. Ohi. Olento kääntyy katsomaan minua – se on leijuva silmä. Ei. Ei. Ei ei ei ei ei ei....!

***

En tiedä kuinka kauan olin jähmettyneenä, mutta pystyn taas liikkumaan. Ilmeisesti kauan, sillä mahani huutaa kuolemaa. Pakko turvautua ainoaan ruoka-annokseen joka on mukanani. Toivotta--- hyihhelvetti! Miten kauan oikein olin jähmettyneenä, tämähän on pilaantunutta! Maku on järkyttävä! Pakko löy-- hei. Mitä ihmettä. Hei. Heeeeei! En näe mitään! Odinin nimeen, mitä tuossa ruuassa oli?! En voi jatkaa matkaa sokeana, joten rukoilen Odinilta apua. Kyllä! Tunnen jotain! Odin on tyytyväinen! Mutta... en saanut näköäni takaisin. Huoh... Pakko yrittää selvitä eteenpäin...

Jo muutaman metrin jälkeen näköni rupeaa palautumaan. Panikoin turhaan, mikä helpotus. Koska ainut ruoka-annokseni tuli automaattisesti takaisin mahalaukusta ylös, joudun etsimään ruokaa muualta. Maha kurnien jatkan matkaa eteenpäin. Hetken päästä löydän epämääräisen kaiverruksen lattialta, mutta en saa siitä mitään selvää. Samaan aikaan kuulen kaukaisen räjähdyksen. Mikä sen aiheutti? Kai sitä on lähdettävä selvittämään. Nälkä vain yltyy yhä voimakkaammaksi. Pakko yrittää selvitä eteenpäin siitä huolimatta...

Nälkä... ruokaa... jokin hyökkää selkääni. Tonttu. Viimeisillä voimillani lyön sen kuoliaaksi miekallani, kunnes kaadun nälän selättämänä maahan tajuttomana. Ennen tajuntani hiipumista olin näkeväni vielä toisen tontun käytävän päässä varsijoisen kanssa...

Tulen tajuihini, kun jokin lyö minua. Nostan katsettani ja näen tontun hakkaamassa minua varsijoisella. Päästän mokoman imbesillin tuskistaan ja lävistän sen miekalla. Nälkä raastaa kehoani, joten ei tässä muu auta. Joudun syömään tappamani tontut. Maku on kuvottava, mutta ainakin ruoka pysyy sisälläni tällä kertaa. Nälkä ei helpottanut oikeastaan yhtään, mutta ehkä selviän vielä vähän matkaa. Jatkan pidemmälle ja siirryn viidenteen kerrokseen. Portaiden alapäästä löydän heti seuraavat portaat, joten jatkan matkaa välittömästi alemmas.

Kuudenteen kerrokseen päästyäni nälkä käy taas ylivoimaiseksi. Löydän maasta käärön jonka luen välittömästi. Ei tilanne voi tästä huonommaksi muuttua. Luettuani käärön viereeni ilmestyy vesilisko. Ruokaa! Lihoiksi ja kurkusta alas, mutta ei, nälkä ei lähde. Oloni huononee ja tajuntani heikkenee taas. Jatkan eteenpäin, kunnes oven avaaminen laukaisee ansan. Valtavat lieskat iskevät lattiasta, mutta onnistun jotenkun väistämään ne. Se saattaa jäädä viimeiseksi teokseni, sillä tajuntani pimenee taas...

Herään aivan järjettömään päänsärkyyn. Edessäni seisoo koboldien shamaani, joka osoittaa minua ja mumisee kirouksiaan. Tuntuu että pääni halkeaa. Vaivun taas tajuttomaksi.

Herään. Päätä jomottaa. Edessäni makaa kuollut koboldi. Ennen kuin ehdin tajuta mitä tapahtuu, selkääni jysähtää voimakas isku. Kaadun maahan, ja näen taikasauvaa heiluttavan hobitin. Hobbitti laukaisee sauvastaan uuden valopallon, joka kuitenkin menee ohi. Lyön summamutikassa hobitin suuntaan, ja sattumalta saan sen tapettua. Jatkan matkaani askel kerrallaan. Tajuntani sumenee. Jokin iskee taas selkääni. Käännyn ympäri ja näen edessäni lyhytmiekkaa kantavan kääpiön. Kohotan miekkani lyödäkseni, mutta nälkä repii kehoani riekaleiksi. En jaksa edes rukoilla, vaan vaivun taas tajuttomaksi...

Herään. Näen itseni makaamassa lattialla. Mahdotonta. Tutkin maassa makaavaa hahmoa. Sillä on minun varusteeni, minun piirteeni, minun ominaisuuteni... Mieleeni tulvivat muistot olennoista joita kohtasin. Muistot siitä mitä tein. Kaikki pimenee. Lopulta eteeni ilmestyy... hautakivi? Tutkin sitä lähempää ja huomaan siinä kirjoitusta.

Rest in peace
Durgor
494 Au
Killed by a dwarf, while helpless.

Olen... kuollut? Tajuntani pimenee. Mieleeni tulvii numeroita. Luolan kuudes kerros... 494 kultakolikkoa... 2132 askelta... en ymmärrä. Kuudes kokemustaso... 59 osumapistettä... 2047 pistettä... en ymmärrä mitä ne tarkoittavat. Kaikki pimenee. Ilmeisesti viimeisen kerran.