Peligenre: First person -räiskintä
Julkaisija: Acclaim Entertainment
Kehittäjä: Iguana Entertainment
Julkaisupäivä (Eurooppa): 5.3.1999
Muut alustat: PC, PlayStation
Pelaajamäärä: 1-4
Ikäsuositus (PEGI): +16
Arvostelija: Jussi Väinölä

Harva TV-sarja paranee jatkuessaan pidemmälle. Jos minulta kysytään, South Park on ollut nousukiidossa vuodesta 1997 saakka. 16. tuotantokausi alkoi Yhdysvalloissa 14. maaliskuuta ja lisää on tulossa ainakin parin seuraavan vuoden ajan. Mutta oli sarja kuinka hyvä tahansa, aina markkinointikoneisto suoltaa helppojen fanien syöteiksi mitä naurettavimpia oheiskrääsätuotteita, joista hyvänä esimerkkinä on South Parkin alkusuosion aikana tehty naurettava Turok-modi, jossa sarjan päähahmot Stan, Kyle, Kenny ja Cartman sekoilevat irtonaisissa sarjan episodeja sivuttavissa räiskintäputkissa. Harvemmin näkee näin heikosti toteutettua lisenssikrääsää, jolla on suhteessa yhtä vähän tekemistä itse sarjan kanssa kuin Aerosmith-bändillä nuorisokulttuurin kieltävän NON-järjestön tuhoamisen kanssa Revolution X -pelissä.

Käsikirjoitussilpusta lisenssituotteeksi
Kun itse animoitu sitcom-sarja oikeastaan sisältää pelkästään vitsejä ja parodioita nykyajan popkulttuurista, niin on varsin vaikeaa kuvitella mitään videopelin tapaista kehkeytyvän tästä pohjaideasta. Mutta sarjan ensimmäisten vuosien aikana ilmestyi niin kilpa-ajoaiheinenMario Kart-kopio South Park Rally, kuin myös Mario Party -kopio South Park: Chef's Luv Shack ja geneerinen FPS-räiskintä South Park. Joista viimeinen oli pakko keksiä koska Acclaimilla oli menestyneiden Turok-pelien jäljiltä kelvollinen pelimoottori, niin johan Iguana Entertainment pääsi työstämään täysin turhan ja sarjasta irrallisen rahastustuotteen.

Peli lainailee juonipätkiä milloin mistäkin parin ensimmäisen tuotantokauden jaksoista ja heittää sekaan tuon ajan episodeille tyypillistä pilipali-tason vessahuumoria ja muutenkin usean sarjaa seuranneen mielestä lapsellisempaa ja keskinkertaisempaa materiaalia. Eri tapahtumat pelissä nivotaan yhteen paperin ohuella juonella, jossa erittäin paha komeetta synnyttää eri episodeissa nähdyt pahishahmot, joista koulitaan pelin vihollistyypit. Koska aikuiset ovat täysin voimattomia kalkkunoita ja lelurobotteja vastaan, pitää sarjan lapsipäähahmojen hoitaa kaikki likainen työ.

Hyvin samantapaiset putkimaiset kentät sisältävät animaatiosta tuttuja mutanttikalkkunoita, henkisesti vajaita klooneja, ”vierailijoita” eli humanoideja, tappajalehmiä, eloon heränneitä leluja ja robotteja. Kentät voisi juosta läpi hitaiden ja taulapäisten vihollisten ohi, mutta jottei peliä voisi teoriassa läpäistä yhden episodin keston aikana, pitää pelaajan listiä tietty määrä pikkuvihuja synnyttäviä tankkityypin pahiksia, joiden tuhoaminen avaa lukittuja portteja. Samaa kaavaa, liikkumista pisteestä A pisteeseen B, tuhoten kymmenittäin aivokuolleita vihuja, toistetaan kyllästymiseen asti, jota ei jaksa tehdä puolta tuntia enempää yhteen putkeen. Välillä joutuu taistelemaan pomovastuksia vastaan, mutta nämä muutaman erikoistempun isommat viholliset ohitetaan suhteellisen nopeasti, kunhan pääsee osuman niiden heikkoon kohtaan tarpeeksi monta kertaa. Pelin yleistä monotonisuutta eivät auta minimaaliset vihollisryhmittymien vaihtumiset ja jokseenkin omaperäiset aseet. Aseistukseen kuuluu loputon määrä lumipalloja, kimpoileva polttopallo, vaahtonuolikonekivääri ja pierunukkekranaatti. Eli pientä vaihtelua modernin sodankäynnin tai toisen maailmansodan aseistukseen, mutta se ei auta muuten erittäin heikkoa peliä.

Sarjakuvagrafiikka ja halpoja vitsejä
Jos jotain hyvää erikoisemman asearsenaalin lisäksi pelistä pitää etsimällä etsiä, niin graafinen ulkoasu on varsin uskollinen sarjalle. Hahmot näyttävät sellaisilta kuin TV-ruudulla ja ympäristöt mukailevat paperimaista 2D-animaatiota. Eli muunto kaksiulotteisesta maailmasta 3D-räiskinnän ympäristöksi on onnistunut ulkopuolisesti varsin hyvin. Peli hyötyykin Nintendo 64:lle saatavasta lisämuistista, joka tekee pelistä päällisin puolin katsottavan jopa isolta ruudulta. Pehmeämmät tekstuurien reunat eivät kuitenkaan tarkoita sulavaa ruudunpäivitystä, ja tämän takia pelistä tulee sisätiloissa äärimmäisen tökkivää diashowta, joka lähentelee pahimmillaan pelikelvottomuutta. Kuvakulma sitten taas on tarpeettoman ahdas turhien tasohyppelyosuuksien ja korkealla olevien tavaroiden saamisen kannalta. Tämä johtuu siitä, että hahmoa pomputtaessa on vaikea hahmottaa korkeuseroja, koska laatikon tai erikorkuisten tasojen tekstuurit kattavat koko ruudun, joten jonkin erikoisaseen saaminen laatikkopinon päältä on helpommin sanottu kuin tehty.

Äänipuoli on astetta heikommalla tolalla. Samoja vitsejä kierrätetään vihollisten listimisten ohella useampaan otteeseen jokaisen hahmon kohdalla ja ei edes keskuudestamme poistuneen Isaac Hayesin ääninäyttely Chef-kokkina pelasta ääniraitaa. Miehen repliikitkin kuulostavat nopeasti nauhoitetuilta ja sutaisten tehdyiltä. Alkuperäismiehistö on sentään saatu päähahmojen taakse ja muutamalle alatyylin vitsille hekottaa kerran pari, mutta suurimmalta osin vuorosanalitaniat ja vitsivarasto ovat nopeammin käytetty kuin vessapaperirulla. Lapsellinen pilipom-taustamusiikki on onelinereiden tapaan itseään toistavaa, mutta kuitenkin kuunneltavaa, ei ärsytä ja sopii räikeästi väritettyyn South Park -maailmaan.

Naurettavaa ohjattavuutta ja viimeistelyä
Ailahtelevan ruudunpäivityksen ja köyhän ääniraidan vielä jokseenkin kestäisi, mutta naulat tämän pelin arkkuun viimeistään lyö aivan surkea ohjattavuus. FPS-pelit eivät yleisestikään ole Nintendo 64:n vahvimpia tuotteita, jollei niiden kontrolleja ole työstetty tarpeeksi N64:en erikoisemmalle ohjaimelle. South Parkin tapauksessa ohjattavuus tarvitsisi joko lievää automaattitähtäystä tai pehmeämpää ohjattavuutta, mieluiten kumpaakin. Ensimmäisten kenttien aikana heikkoja kontrolleja ei ehkä niin helposti huomaa, koska suurin osa vihollisista kuolee helposti ja pystyvät tekemään vahinkoa vain lähietäisyydeltä. Mutta aseistettujen ja väistelevien olioiden astuessa kuvaan pelaaja joutuu pahaan pulaan. Liikkuvia ja takaisin ampuvia kohteita vastaan on vaikea taistella, koska vihuilla ei ole vaikeutta tähdätä tappavantarkasti kankeasti ja hitaasti sihtaavaan pelaajaan. Suurin osa tappeluista näitä vihollisia vastaan meneekin epämääräisesti liikkuvan tähtäimen saamiseen hollille ja vastaiskujen ainaiseen väistelemiseen joka suunnalta. Pelaaminen ei siis ole laisinkaan nautittavaa touhua ja suurin osa siitä johtuu huonosti suunnitellusta ohjattavuudesta.

Yksinpeli toistaa itseään muutaman tunnin verran, kierrättäen samantapaisia ja tylsiä kenttäkaavioita eri tekstuureilla, lievästi erilaisia vihollistyyppejä ja paikallaan junnaavaa taustamusiikkia. Käteen ei oikeastaan jää mitään, muuta kuin parit vaisut höhötykset ja paha mieli. Moninpelikin pelistä löytyy, johon voi ottaa osaa neljä eri pelaajaa. Keskinkertainen kimpparäiskintä ei kuitenkaan jaksa innostaa edes laajahkon hahmovalikoiman tai erikoisen asearsenaalin puolesta, koska paljon parempiakin jaetun ruudun räiskintäpelejä on tarjolla, jopa samalla alustalla.

Kaiken kaikkiaan ensimmäisen persoonan räiskintä South Parkista on kauttaaltaan puuduttavan ärsyttävä kokemus, jonka parissa ei moni viihdy muutamaa minuuttia pidempää. Juuri ja juuri mukiinmenevän ulkoisen olemuksen ja surkean ohjattavuuden kombinaatio ei todellisuudessa houkuttele edes tosifaneja. On parempi pysyä vanhojen tuotantokausien uusintojen parissa uutta episodia odotellessa, kuin yrittää viihdyttää itseään tällaisen rahastuksen parissa. Screw you game, I’m goin home!

Lyhyesti: Sutaisten tehty tusinaräiskintä, jolla ei ole mitään syytä omata South Park -lisenssiä tai olla yksinkertaisesti olemassa.

Cheesy Poofs:
+ Nätinnäköinen N64-peliksi
+ Pari höhö-tason vitsiä
+ Muutama omaperäinen ase

Oh my God, they killed South Park!:
- Hirveät kontrollit
- Ruudunpäivitys heittelehtii aivan liikaa
- Umpitylsät ja puuduttavat taistelut
- Halpa ja itseään toistava ääninäyttely

Arvosana: 30/100

Peligenre: Raideräiskintä
Julkaisija: Nintendo
Kehittäjä: Nintendo EAD
Julkaisupäivä: (EU): 20.10.1997
Muut alustat: -
Pelaajamäärä: 1-4
Ikäsuositus (PEGI): +7
Arvostelija: Jussi Väinölä

DOS-tietokoneiden ja 16-bittisten konsoleiden aikana, eli jokseenkin arcadeammuskeluiden kulta-aikana, yhden tason räiskinnät sijoittuivat ties minne meren pohjan ja avaruuden välillä. Tuon ajan tekniikalla ja tehoilla ei kuitenkaan voitu helposti tehdä muunlaisia monotason ammuskeluita, joissa ohjattava kulkuneuvo liikkui joko pysty- tai vaakasuoraan, tulittaen ruudulle loputtomina tulvina kiitäviä viholliskonelaumoja ja vältellen uhkia. Nämä tarkkuutta vaativat, mutta kuitenkin helposti lähestyttävissä olevat toimintapelit alkoivat varsin nopeasti kärsiä markkinoilla innovatiivisuuden puutteesta kun jokainen pieni pelistudio halusi kehitellä oman Raptorin tai Tyrianin. Vaikkei tekniikka aivan ollut valmis kolmiulotteisiin peleihin, Nintendo on ollut usein halukas antamaan mahdollisuuden oudoille tai jopa rahallisesti epävarmoille ratkaisuille. Tällöin syntyi Star Fox -peli Super Nintendolle, joka tämän päivän silmin näyttää kulmikkaalta ja oudolta karkeine muotoineen, jotka vaativat omaa mielikuvitustaan kunnon hahmojen ja esineiden muodostamiseen. Peli kuitenkin nousi edukseen muiden konsolipelien joukossa erilaisen ulkonäkönsä ansiosta, jota ei ollut totuttu näkemään kuin muutamissa kalliissa pelihallikoneissa. Oli kuitenkin jo tuolloin havaittavissa, että samaa reseptiä tultaisiin käyttämään uudestaan kun tekniikka on valmis kotikonsolien puolella. Kului vähän yli neljä vuotta kun Nintendo julkaisi vain vuoden vanhalle Nintendo 64:lle uusintaversion Star Fox -pelistä nimellä Star Fox 64, joka tunnetaan läheisemmin Lylat Warsina Euroopassa ja Australiassa. On varsin selvää, että tuolloin jos milloinkaan animaattorit ja suunnittelijat pystyivät valjastamaan tuon ajan yhden tehokkaimman kotikonsolin tehot ja tekemään ehkäpä vuoden 1997 parhaimman avaruuslentoräiskinnän.

Pienen aurinkokunnan suuri sota
N64:en uusi tekniikka otetaan täysin voimin käyttöön heti pelin alussa kun Lylat-järjestelmän lähihistoriaa kerrotaan äänikertojan avulla, joka tuohon aikaan oli varsin vakuuttavaa varsinkin kun teksti ei ole mikään lyhyt synopsis tyyliin ”The President Has Been Kidnapped By Ninjas. Are You A Bad Enough Dude To Rescue The President?” Juoni on kuitenkin sopivan kliseinen juuri tämän tapaiselle pelille; ilkeä tiedemies Andross meinasi hurmioissaan tuhota Corneria-planeetan tieteellisillä asekokeiluillaan ja täten karkotettiin kaukaiselle Venom-kivimöhkäleelle Lylat-aurinkokunnan reunalle. Viiden vuoden kuluttua Venomilla havaitaan salaperäistä toimintaa, jota lähetetään tutkimaan sen aikainen Star Fox -tiimi, jossa toimivat Fox McCloudin isä, James McCloud, Peppy Hare ja Pigma Dengar. Saapuessaan Androssin planeetalle, Pigma pettää muun Star Fox -joukon ja Peppy sekä James vangitaan. Peppy pääsee kuitenkin karkuun kun James uhrautuu pakosuunnitelman tähden. James McCloudin poismenon jälkeen epävarma tilanne Lylat-aurinkokunnassa purkaantuu kun Andross aloittaa täysmittaisen sodan muita planeetoita vastaan aikomuksenaan Lylat-aurinkokunnan täysi hallinta. Androssin karkottanut kenraali Pepper ei pysty estämään Androssin suurta armeijaa omilla asevoimillaan, jolloin hän palkkaa uudistuneen Star Fox -tiimin, jota aikuiseksi varttunut James McCloudin poika, Fox McCloud, johtaa. Vastassa on lähes ylivoimainen vihollinen ja hänen lojaalit, eri ajoneuvoin ja asein varustetut kätyrit, suuri 64-bittinen avaruussota alkakoon!

Vaikkei pelin juoni ole mitään uutta sitten Super Marion ynnä muiden eläinhahmoisten toimintaseikkailuiden keskuudessa, Lylat Wars tekee kuitenkin mihin Nintendo pyrki Super Nintendon Star Foxin kanssa, täysin kolmiulotteisella mallinnuksella, aidolla ääninäyttelyllä ja uusilla musiikeilla varustettuna. Toki nämä ominaisuudet ovat standardeja nykyisin, mutta vuonna 1997 Lylat Wars oli verrattavissa elokuvamaiseen kokemukseen. Animaatiot ovat saumattomasti toteutettu, kontrollit pelaavat ja pelaaminen on viihdyttävää. Eli Yksityiskohtaisemmin:

Tiukkoja pyörähdyksiä ja koko ajan uusia yllätyksiä
Lylat Wars on pohjimmiltaan suoraviivainen raidelentelyräiskintä, joka lähtee liikkeelle perustaitojen opettelulla, joihin muun muassa kuuluu jo internet memeksi muuntautunut ”barrel roll”, jolla saadaan normaalit lasersäteet kimmotettua muualle. Systemaattisten vihollislentueiden tuhoaminen on pientä lämmittelyä tulevaa varten kun aloitusplaneetan jälkeen pääsee suuntaamaan läpi aurinkokunnan kohti Venomia. Jokainen planeetta, tähti, asteroidivyöhyke tai avaruustaistelu sisältää aina kourallisen uusia pikkuvihollisia ja ansoja, jolloin keskittyminen ei pääse herpaantumaan eikä tehdastuotteistetun pelin kaltaista rutiinia pääse syntymään. Esimerkiksi kaikkiin vihollisiin ei pure tavallinen tuplalaser vaan pitää käyttää hakeutuvaa sädepalloa, joka rikkoo vihollisen suojauksen tai sitten tietyt kohteet vaativat tuhoisaa Smart bombia. Edetessä läpi esteiden ei kuitenkaan tarvitse tyytyä pelkkään Arwing-hävittäjään vaan pelissä pääsee myös pariin otteeseen liikuskelemaan lähempänä maan pintaa joko tankkimaisella Landmasterilla tai Blue Submarine -sukellusveneellä, jotka tuovat omat tekniset manööverinsä ja vaihtelua barrel rollin tekemiselle. Erilaisten joustavien suunnitteluratkaisujen ansiosta harvan kentän läpipeluu tuntuu tylsältä. Uusia tuttavuuksia tai vihollisia putkahtelee silmien eteen kaiken aikaa, joka saa shoot ’em up -tasolle viritetyn mielen pysymään innostuneena ja janoamaan lisää uutuuksia.

Havumetsäeläinten voimalla apinaa vastaan
Aikaisemmasta SNES-versiosta ovat palanneet Foxin eläinkamut Peppy-jänis, Slippy-sammakko (jota nuorempana allekirjoittanut luuli aasiksi) ja Falco-kotka. Joten sotaa Andross-apinan mega-armeijaa vastaan ei tarvitse käydä yksin. Kaveripilotit eivät pelkästään ole jutustelemassa vaan he myös omalla tavallaan tuovat lisää elävyyttä peliin ja monipuolistavat eri kenttiä. Todettakoon, että pelaajan tarvitsee ajoittain rehkiä kavereidensa puolesta, koska harmittavan usein, vuorotellen jokainen Star Fox -joukon jäsen joutuu pulaan, jolloin pelaajan pitäisi auttaa heitä mahdollisimman nopeasti, jottei muiden liidokit saa liikaa osumaa. Tekoälykamuista ei kukaan voi kuolla kokonaan vaan heidän tarvitsee jättää yksi kenttä väliin jos heidän energiapalkkinsa hupenee loppuun kesken taiston. Tämä harvemmin on helpoimmalla reitillä haitaksi, mutta vaikeammalla läpipeluulla kaverit ovat tarpeen varsinkin viimeisimmissä kentissä. Useimmiten kamut lentelevät ottamassa harhaluoteja pelaajan edessä tai antamassa joskus hyödyttömiä joskus (ensimmäisellä pelikerralla) hyödyllisiä neuvoja. Näitä neuvoja useimmiten jakelee Jamesin vanha kaveri Peppy. Falco taas ampuu tiettyjä kohteita rikki, paljastaen power up’eja ja energiaa. Slippy kaikessa ärsyttävyydessään on ainoa jonka mukana ollessa pystyy näkemään tasopomojen energiapalkin. Slippy myös toteaa usein jokseenkin ilmiselviä heikkoja kohtia päävastuksissa, mutta lienevät hyvä lisä nuoria pelaajia ajatellen. Star Fox -tiimin emoalusta ohjaa ROB64-robotti, (piti se Nintendo 64:en aikainen 64-bittinen tunnus jonnekin ujuttaa; jopa Euro-julkaisuun) joka toimittaa taistelutantereella tarvittaessa Smart bombeja ja energialisiä tarvittaessa. Tietyissä kentissä taisteluun saattaa liittyä muitakin sivuhahmoja antamaan ohjeita ja auttamaan kentän vihollisia vastaan, jotka tietyllä reittivalinnalla saattavat ilmestyä uudestaan, joka mielestäni on hyvä ominaisuus, jotteivät nämä ekstrahahmot ole pelkästään yhden kentän bonuksia.

Tietysti hyvikset ovat tärkeitä personointikohteita, mutta myös useiden pahisten kohdallakin on nähty vaivaa saamalla jonkinmoinen inhimillinen eläinhahmo vastaan, oli se sitten apina tai sika. Varsinkin kenttäpomojen uhitteludialogi on täyttä kultaa mammuttimaisten härveleidensä kanssa. Vaikkei kentän pomo välttämättä olekaan radioyhteydessä pelaajaan, on kunkin välipomon suunnitteluun nähty vaivaa, joka näkyy mitä erikoisimmissa härveleissä ja olennoissa. Useimmat pomotaistelut ovat perusjapanilaisia, eli niissä on tietty räikeä kohta, jota tulitetaan aikansa ja vihollisen energiapalkin huvetessa se mahdollisesti käyttää uusia hyökkäysmetodeita. Vaikeimpien bossien kohdalla kuitenkin on aina mukava nähdä ”+10HIT”-merkinnän ja kuulla mahtipontisen kaiuttimia sekä ohjainta tärisyttävän pomoräjähdyksen.

Mielikuvituksellista multimediaviihdettä
Lylat Wars sai varsin paljon kehuja toteutuksestaan, eikä syyttä sillä N64:en alkuaikojen peliksi Star Foxin uusintaversio on hienoa katseltavaa ja kuultavaa. Vaikkei piirtoetäisyys maailman kauimmaksi riitäkään, kaikki mitä ruudulle piirtyy on sujuvasti suunniteltu ja animoitu. Väriskaala vaihtelee kiitettävästi koneenharmaasta, punaiseen magmaan, syvän valtameren siniseen ja rujoon Venomin rusehtavan vihreään. Vastapainoksi monen innovatiivisen kentän joukossa on pari täytetasoa, jotka ovat niin sanottuja All-Range Mode -kenttiä, joissa tehtävä suoritetaan vinon neliön muotoisessa kentässä, jossa saa lennellä vapaammin, mutta tehtävä useammin on tyyliä ”tuhoa monta pikkuviholliskonetta ja tuhoa vähän suurempi kohde”. Todellisuudessa avaruudessa ei mitään kummempia räjähdyksiä pitäisi kuulua, mutta tämänkaltaisessa teoksessa ei tarvitse kiinnittää huomiota realistisuuteen. Mitä erikoisimpia hökötyksiä tulee vastaan, jotka välillä räjähtävät tuusan nuuskaksi varsin mallikkaasti värisyttäen kaiuttimien bassoelementtejä. Kokemusta ryydittää juuri tämän pelin yhteydessä julkaistu Rumble Pak, joka tärisee mukavan voimakkaasti aina tarvittaessa, oli se sitten boostia käytettäessä tai pomoaluksen räjähtäessä.

Pelin musiikkiosasto tosin ei ole aivan muistettavimmasta päästä, vaikka musiikista ovat vastanneet Koji Kondo sekä Hajime Wakai, joista varsinkin Kondo on varmasti monille Nintendon pelimusiikeista kiinnostuneille tuttu nimi. Hän on säveltänyt musiikkia muun muassa Mario- ja Zelda-peleille. Taustamusiikkikokoelma ei kuitenkaan kauttaaltaan ole kertakäyttökuunneltavaa vaan mukaan mahtuu muuta muistettavampi kappale kuten ainoa sukellusvenekentän merenalaisen salaperäinen ja poikkeuksellisen rauhallinen ambient-musiikki pulinoineen ja pitkine syntikkavinkutuksineen on mieleenpainuvaa materiaalia. Kenttien musiikkiraitojen painotus instrumenttipuolella on sellaista elektronisen musiikin ja armeijamaisen orkesterikokoonpanon fuusiota. Ei siis mitään pelimaailman ikivihreitä kappaleita, mutta kyllä Lylat Warsin OST -kappaleita kuuntelee nostalgiamielessä mielellään.

Erityismaininnan saa myös sujuvasti tallennettu ääninäyttely, jota harvemmin varsinkaan ensimmäisten Nintendo 64:en kohdalla kuulee. Vaikka englanninkielisen käännöksen puolella yksi ääninäyttelijä on voinut vastata jopa neljän hahmon äänistä, ei hahmojen ääninäyttely ole laisinkaan karmeaa kuunneltavaa. Kuten edellä mainitsin, kenttäpomojen härnäyshuudot ennen ja taistelun aikana ovat kaikessa pöhkömäisyydessä huvittavaa kuunneltavaa, joka ei häiritse kun peli ei kuitenkaan ota itseään haudanvakavasti.

Jaetun ruudun koiratappeluita
Pelin läpäisee varsin helposti yhdellä istumalla siinä noin tunnissa, mutta pelissä on 25 erilaista reittiä päästä Venomille ja varsinkin kaikkien eri kenttien läpipeluuseen menee ainakin kolme kertaa riippuen kuinka nopeasti pelaaja hoksaa eri kenttien lisätehtävät, jotka saattavat vaikuttaa pääseekö siirtymään seuraavaan loogiseen planeettaan vai aivan jonnekin muualla kuin olisi ajatellut. Eli pelattavaa riittää ainakin noin neljän tunnin edestä kun kaikki eri kivenmurikat on tutkinut ja päihittänyt Androssin pahimmat kätyrit eri tavoin. Lylat Wars tarjoaa myös maksimissaan neljän pelaajan pilotti vastaan pilotti -pelimuodon, jossa pääsee ottamaan mittaa kaverin kanssa Arwingilla tai Battlemasterilla. Pelin Euro-version voi pelata myös lylat-kielellä varustettuna, joka kuulostaa hidastetulta, taaksepäin käännetyltä siansaksalta. Dialogikielen vaihto ei sinänsä vaikuta mihinkään, mutta on mukava lisä, jota ei Jenkki- tai Japani-versiossa ole. Haastetta kaipaaville peliä voi pelata myös halutessaan FPS-näkökulmasta, joka siirtää pelikameran Foxin silmiin, jolloin näköalue kaventuu noin neljännekseen oletusnäkökulmaan verrattuna.

Arcadelentoräiskintöjen aatelia
Lylat Warsia ei pahemmin moni asia vaivaa vaan se on monilta osin oman genrensä ja aikakautensa merkkiteos, joka kärsii muutamista täytekentistä ja lyhyestä pituudestaan. Sisältö on kuitenkin ehtaa Shigeru Miyamoto -laatua, joka vastasi suurimmalta osin pelin kehityssuunnasta tuottajana. Lylat Wars on edelleen helppo ottaa pelaamisen alle ja siitä nauttii joka pelikerralla yhtä paljon ja eniten Rumble Pakilla varustettuna.

Laseria:
+ Mielikuvituksella luodot ympäristöt ja pomovastukset
+ Eteneminen suoraviivaisuudestaan huolimatta viihdyttävää
+ Tarpeeksi haastava ja monipuolinen

Androssin myrkkyjätettä:
- Täysihintaiseksi peliksi lyhyt
- Muutama tylsä kenttä

Lyhyesti: Lyhyestä pituudestaan huolimatta yksi 1990-luvun parhaimpia raideräiskintälentelyitä, sujuvilla kontrolleilla, elokuvamaisella otteella, omaperäisillä pomovastuksilla sekä ympäristöillä.

Arvosana: 90/100