Yhden Ylimääräisen Siirron Syndrooma, tuttavallisemmin YYSS, tunnetaan myös nimillä Vielä Yksi Kierros (sekä Pelaan Vaan Tän Yhden Loppuun). Ilmiö on varmasti tuttu jokaiselle, joka on koskaan havahtunut aamuyön tunneilla lievää laskuhumalaa muistuttavaan tunteeseen siitä, miten vielä viisi tuntia sitten hyvältä idealta vaikuttanut "jos mä vielä hetken pelaan" ei tunnukaan enää niin fiksulta, kun kahden ja puolen tunnin kuluttua sietäisi nousta kouluun/töihin/eduskunnan täysistuntoon. Toisinaan syndroomaa muistuttavan tilan laukaisevat olosuhteet: esimerkiksi hyvä seura, loman flippaama unirytmi tai viisi pussillista suolakaloja voivat helposti aiheuttaa väliaikaista heittoa omassa arviointikyvyssä. Jos huomaa kuitenkin istuvansa jo viidettä päivää pikkutunneille takomassa yhtä ja samaa peliä huolimatta perheen tai seurustelukumppanin oudoista katseista, on diagnoosilta turha pakoilla tekosyiden voimin.

YYSS onnistuu aina yllättämään, riippumatta siitä kuinka monta kertaa siihen on elämässään törmännyt. Se mikä on alkanut Tomaattisodasta, Skijumpista ja Scorchista, on jatkunut lukuisien muiden pelien mukana aina tähän päivään asti riippumatta siitä, miten erinomainen tai tyhjänpäiväinen teos on kyseessä. Tuhat kierrosta Mario Kartia? Kyllä, kiitos! 20 yhtäjaksoista team battlea Guild Warsissa? Tänne vaan! Kerroksia ja taas uusia kerroksia Disgaean item worldissa? Tätä varten kannattaa herätä keskellä yötä! Kuudelta aamulla HL2 death matchia? Mitäs pistivät tähän grav gunin! Pokémon ja Civilization eri olomuodoissaan ovat tyyppiesimerkkejä YYSS:n aiheuttamasta kutkasta ("vielä pari vuoroa ja saan riippuvat puutarhat!!"), mutta syndrooma voi manifestoitua myös vaikkapa obsessiona Final Fantasy X:n jokaisen areenavihollisen nitistämiseen tai maailman suurimman hiekkadonitsin rakentamiseen Minecraftissa, sekä niistä seuraavaan armottomaan grindaamiseen/ farmaamiseen/muumikä mihin vuorokauden aikaan tahansa. Omituisempiin mutaatioihin puolestaan kuuluvat kombinaatiot kuten Zookeeper FLOPPY:n taustamusiikilla tai Metal Slugin pelaaminen ikuisesti luupittavaan Meridian Danceen alkuperäisestä Secret of Manasta.

Ajankohtaiseksi aiheen tekee se, että YYSS on hallinnut jälleen omaa vapaa-aikaani jo lähes kahden viikon ajan. Täysin summassa kolmen tunnin junamatkaa varten poimittu Puzzle Quest osoittautui kohtalokkaaksi valinnaksi: harmittomalta vaikuttanut puzzlepeli aiheutti täystuhoa yrityksille saada edes inhimillinen määrä unta arkiöinä, tulevaan tenttiin lukemisesta puhumattakaan. Ongelma ei olisi niin suuri, ellei YYSS romuttaisi täysin omaa kykyä arvioida kuluvaa aikaa edes summittaisissa määrin. Kymmenen, kaksikymmentä minuuttia tai viisi tuntia, kuka sitä niin tarkasti laskee? Mikä pahinta, YYSS voi hallita elämää vielä kauan senkin jälkeen kun alkuinnostuksen aiheuttama addiktio on ohi: neljältä aamulla tuijotan DS:n ruutua ja vihaan koko helvetin Puzzle Questia sydämeni pohjasta vastustajan vetäessä kymmenen vuoron komboja putkeen, mutta silti on pakko ottaa vielä yksi tehtävä niskoille, pakko tappaa vielä yksi pelle, pakko saada lisää ekspaa, pakko pakko pakko!!

YYSS:ään pätee tietysti sama kuin melkein mihin tahansa muuhun kevyeen pakkomielteeseen: aika ja muut mielenkiinnonkohteet vievät ennen pitkää mukanaan, ja obsessiota seuraa helposti yliannostus. Äkkistoppia kierteeseen voi tavoitella myös perinteisemmillä keinoilla, eli laittamalla vahingon kiertämään. Ei niin koukuttavaa peliä, etteikö sen sijasta voisi koukuttua johonkin toiseen! Etukäteen voi toisaalta olla mahdoton arvata, millainen peli ylipäätään laukaisee syndrooman, eikä yhden lajityypin peli aina aiheuta samaa reaktiota kuin toinen sitä edes etäisesti muistuttava. Tällä kertaa kokeilu kuitenkin osoittautui menestykseksi: ulos Puzzle Quest, sisään Professor Layton and Pandora's Box! Maailma näyttäytyy täysin uudessa valossa, kun hysteerisen väripallojen kliksuttelun sijaan voi tervehenkisesti paneutua ratkaisemaan mieltä teroittavia aivopähkinöitä ja... ja... kello on jälleen neljä aamulla, numerot ja kuviot pyörivät silmissä, picaratsit tippuvat väärien vastausten seuratessa toisiaan ja elämä on kaiken kaikkiaan todella hienoa.

On vaikea sanoa onko Yhden Ylimääräisen Siirron Syndrooma turhauttava riesa, osoitus omasta kyvystä tempautua mukaan, vaiko jotain siltä väliltä. Verestäville silmille ja yleiselle elävää kuollutta muistuttavalle olemukselle voi toisinaan joutua keksimään hyviä tekosyitä, mutta jos lähiklinikalta olisi mahdollista saada YYSS:lle elinikäisen immuniteetin antavia, kyynisten ihmisten elämään kyllästyneitä rokotteita, en henkilökohtaisesti vaivautuisi sellaista ottamaan. Vaikka aamun sarastaessa omatuntoa kolkuttaisikin toisinaan tieto siitä ettei ole käyttänyt samaa tuntimäärää parantamalla syöpää, pelastamalla uhanalaisia eläimiä tai ylipäätään koko päivänä saanut aikaiseksi mitään, jossain takaraivon uumenissa tietää joka tapauksessa saavuttaneensa jotain.