Joulun odotuksen kunniaksi pyhitän tämänkertaisen kirjoituksen tositarinalle, jonka kaltaiset tuntuvat nykypäivänä olevan harmittavan harvassa. Kyseessä on nimittäin oma videopeleihin liittyvä joulunalus-seikkailuni, jolla kaikista vastoinkäymisistä, epätodennäköisyyksistä sekä puhtaasta huonosta tuurista huolimatta on onnellinen loppu; olkoon se siis Ankkalammen tämän vuoden Virallinen Joulutarina, joka ei kenties herkistä yhtä paljon kuin Varpunen jouluaamuna -kappaleen kuunteleminen munatotin ääressä, mutta toivottavasti jollain tavalla ilahduttaa lukijoita kuten se minua tapahtuessaan ilahdutti.
Tarina sai alkunsa jo reippaasti aiemmin, kesän lopulla jossain elokuun hujakoilla. Loman aikana oli tullut kierreltyä pelikaupassa jos toisessakin, mutta kroonisen rahapulan vaivaamana katselin kaihoisana lähinnä käytettyjen pelien hyllyjä. Koska suomalaiset rakastavat tuupata kiertoon lähinnä erilaisia ajo- ja urheilupelejä (joo, kymmentä kopiota NHL 2003:stahan mä tässä just etsinkin, mistä arvasit), oli etsinnän tulos laihanpuoleista, kunnes vihdoin eteen osui jotain minkä kohdalla käsi pysähtyi kolmea sekuntia pidemmäksi aikaa: Tomb Raider II Pleikkari ykköselle, 9,90€! Kyseinen peli kuuluu niiden lukemattomien PS-pelien joukkoon, jotka ovat sittemmin mystisesti kadonneet ajan tuuliin tai vaihtoehtoisesti alkuperäisille omistajilleen, joten päätin käyttää hyväksi tilaisuuden kerätä Laran toisen tulemisen uudelleen pelihyllyyni. Vaikka netissäkin voisi tietysti kytätä vastaavia löytöjä huomattavasti huokeammalla (vertailun vuoksi ensimmäinen Tenchu, jonka korjasin eBaysta hintaan £0.99), on silti oma fiiliksensä saapastella sisään fyysiseen liikkeeseen ja bongata sillisalaatin seasta jotain, mitä ei edes muistanut saati tiennyt haluavansa.
Kassalle vei siis pienen ihmisen tie, kaupasta kotiin ja aikanaan muihin kaupunkeihin. Noin viikko ostotapahtumasta koitti hetki, jolloin ajattelin tunkea TRII:n neitsytmatkalleen Pleikkarin uumeniin – ja olisin tunkenutkin, jollei kotelon sisältä olisi paljastunut jännittävä yllätys. Ei, kyseessä oli aivan oikea peli, en saanut sittenkään seurakseni Laraksi naamioitunutta Teemu Selännettä, mutta. Mutta mutta. PS1-kiekon sijasta kansien välissä komeili saman pelin <i>PC-versio</i>, mikä oli autuaasti mennyt ohi sekä itseltäni että liikkeen myyjiltä. Miten ihmisellä voikaan käydä näin huono mäihä? Hyllystä kun olisi löytynyt useampi kappale TRII:sta, ja itse tartuin juuri siihen ainoaan, jonka joku oli joko piruuttaan tai huolimattomuuttaan vaihtanut väärään! Koska halusin nimenomaan PS-version kiekosta, hetken asiaa kiroiltuani päätin painella takaisin liikkeeseen heti sopivan tilaisuuden tullen seuraavan kerran kaupungissa vieraillessani, jotta källin voisi vielä korjata. Oikein asiallinen ja kaikin puolin fiksu toimintasuunnitelma, joka olisi varmasti toteutunutkin, ellen olisi iloisesti unohtanut kyseistä peliä Länsi-Suomeen seuraavaksi, mitä, kolmeksi kuukaudeksi? Tämän aikana myös kuitti ostotapahtumasta ehti vielä suuremmaksi riemukseni ottaa jalat alleen, suunnata merille ja seilata Sinne Mistä Haalistuneet Paperilaput Eivät Koskaan Palaa. Kuinkas muutenkaan.
Hautasin asian siis pitkäksi aikaa Mappi Ö:hön, kunnes eräänä päivänä marraskuun lopulla rohkaisin mieleni ja päätin, ettei yrittänyttä laiteta. Kiikutin pelin kaupungista toiseen ja itse liikkeessä taisin aloittaa myyntispiikkini niinkin vakuuttavasti kuin "Tää saattaa kuulostaa aika epätoivoiselta, mutta..." ennen kuin kertasin nolon ja epäonnisen tarinani. Ilman kuittia ja kolmen kuukauden viiveellä en todellakaan odottanut, että saisin vastaukseksi muuta kuin sen perinteisen, tylsistyneellä äänellä lausutun sori-ei-tälle-enää-mitään-voi:n, mutta oven sijasta myyjä osoittikin minulle innokkaana pelihyllyä: saisin tietenkin vaihtaa pelin alkuperäiseen, korvata sen samanhintaisella tai viime kädessä jopa rahani takaisin, vaikka mitään tositetta minulla ei ollutkaan esittää siitä että ylipäätään olin koskaan kaupassa asioinut. (Tietysti herää kysymys, miksi kukaan yrittäisi keplottelumielessä tunkea kellekään Tomb Raider II:n PC-versiota PS-kotelossa, mutta silti!) Tiukkaan kuittibyrokratiaan tottuneelle oli hämmentävää huomata, että omaa sanaa ei pelkästään uskottu, mutta myyjät olivat auliina myös paikkaamassa mokaansa – joka siis helposti muuttuu asiakkaan mokaksi heti, kun tämä itse unohtaa tarkistaa ostoksensa tietyn aikavälin sisällä, terveisiä vaan veeärrälle.
Kuten arvata saattaa, TRII:sta ei hyllystä enää löytynyt, mutta syynäsin läpi myös PS2-tarjonnan ja valitsin puolisokkona kokeilunhalusta Onimusha 2:n sen tilalle. Lähtiessäni myyjä kehotti minua vielä ottamaan mukaani ilmaisen lasipullollisen limua "korvauksena tapahtuneesta", vaikka itselleni oli tarpeeksi korvausta jo siinä, että pelin ylipäätään onnistuin vielä vaihtamaan. Voi olla, että olen vähään tyytyväinen, tai en osaa vaatia naama punaisena kaikkia minulle kuuluvia ja vähän niitä kuulumattomiakin oikeuksia Aasiakas.netin malliin, mutta tuon hetken ajan koin oikeasti tulleeni huomioiduksi asiakkaana tavalla, johon harvoin kaupoissa enää törmää. Tietysti pelialan yritykset ovat tässä suhteessa erityisasemassa, sillä verkkomyynnin ja digitaalisen jakelun yleistyessä kilpailu asiakkaista käy kovana fyysisten liikkeiden kohdalla; kyynikko siis sanoisi, että sain hyvää kohtelua vain jotta asioisin samassa paikossa jatkossakin. Mutta eikö sama toisaalta päde kaikkeen asiakaspalveluun? Kyse on kuitenkin aina valinnoista, ja toisinaan hyvin pienillä eleillä on mahdollista pelastaa toisen päivä.
Mikä kauppa sitten oli kyseessä? Ehdin jo miettiä voisiko nimen mainitsemisen jotenkin tulkita vahingossa piilomainonnaksi, mitä se missään nimessä ei ole; asioin paikassa ensimmäistä kertaa tapauksen aikana, mutta yksikin kerta voi riittää hyvän tai huonon ensivaikutelman saamiseksi. Ja koska hyvää palautetta kuulee paljon harvemmin kuin huonoa, miellän ihan oikeutetuksi sen, että suuntaan sen myös sinne mihin se kuuluu: Helsingin Kaisaniemessä sijaitsevalle Stadin Pelikaupalle. Kiitos, että välillä on mahdollista yllättyä positiivisesti, vaikka olosuhteet ja oma pääpälliys kovasti pistäisivät kapuloita rattaisiin! Tarinan saama onnellinen loppu ei ehkä ihan ole verrattavissa neitsytsyntymän kaltaiseen jouluihmeeseen, mutta omalla kohdallani se jätti iloisen mielen sopivasti joulunalustunnelmaan – sekä uuden pelin, jonka pariin lomilla tulee varmasti hakeuduttua!
Tarina sai alkunsa jo reippaasti aiemmin, kesän lopulla jossain elokuun hujakoilla. Loman aikana oli tullut kierreltyä pelikaupassa jos toisessakin, mutta kroonisen rahapulan vaivaamana katselin kaihoisana lähinnä käytettyjen pelien hyllyjä. Koska suomalaiset rakastavat tuupata kiertoon lähinnä erilaisia ajo- ja urheilupelejä (joo, kymmentä kopiota NHL 2003:stahan mä tässä just etsinkin, mistä arvasit), oli etsinnän tulos laihanpuoleista, kunnes vihdoin eteen osui jotain minkä kohdalla käsi pysähtyi kolmea sekuntia pidemmäksi aikaa: Tomb Raider II Pleikkari ykköselle, 9,90€! Kyseinen peli kuuluu niiden lukemattomien PS-pelien joukkoon, jotka ovat sittemmin mystisesti kadonneet ajan tuuliin tai vaihtoehtoisesti alkuperäisille omistajilleen, joten päätin käyttää hyväksi tilaisuuden kerätä Laran toisen tulemisen uudelleen pelihyllyyni. Vaikka netissäkin voisi tietysti kytätä vastaavia löytöjä huomattavasti huokeammalla (vertailun vuoksi ensimmäinen Tenchu, jonka korjasin eBaysta hintaan £0.99), on silti oma fiiliksensä saapastella sisään fyysiseen liikkeeseen ja bongata sillisalaatin seasta jotain, mitä ei edes muistanut saati tiennyt haluavansa.
Kassalle vei siis pienen ihmisen tie, kaupasta kotiin ja aikanaan muihin kaupunkeihin. Noin viikko ostotapahtumasta koitti hetki, jolloin ajattelin tunkea TRII:n neitsytmatkalleen Pleikkarin uumeniin – ja olisin tunkenutkin, jollei kotelon sisältä olisi paljastunut jännittävä yllätys. Ei, kyseessä oli aivan oikea peli, en saanut sittenkään seurakseni Laraksi naamioitunutta Teemu Selännettä, mutta. Mutta mutta. PS1-kiekon sijasta kansien välissä komeili saman pelin <i>PC-versio</i>, mikä oli autuaasti mennyt ohi sekä itseltäni että liikkeen myyjiltä. Miten ihmisellä voikaan käydä näin huono mäihä? Hyllystä kun olisi löytynyt useampi kappale TRII:sta, ja itse tartuin juuri siihen ainoaan, jonka joku oli joko piruuttaan tai huolimattomuuttaan vaihtanut väärään! Koska halusin nimenomaan PS-version kiekosta, hetken asiaa kiroiltuani päätin painella takaisin liikkeeseen heti sopivan tilaisuuden tullen seuraavan kerran kaupungissa vieraillessani, jotta källin voisi vielä korjata. Oikein asiallinen ja kaikin puolin fiksu toimintasuunnitelma, joka olisi varmasti toteutunutkin, ellen olisi iloisesti unohtanut kyseistä peliä Länsi-Suomeen seuraavaksi, mitä, kolmeksi kuukaudeksi? Tämän aikana myös kuitti ostotapahtumasta ehti vielä suuremmaksi riemukseni ottaa jalat alleen, suunnata merille ja seilata Sinne Mistä Haalistuneet Paperilaput Eivät Koskaan Palaa. Kuinkas muutenkaan.
Hautasin asian siis pitkäksi aikaa Mappi Ö:hön, kunnes eräänä päivänä marraskuun lopulla rohkaisin mieleni ja päätin, ettei yrittänyttä laiteta. Kiikutin pelin kaupungista toiseen ja itse liikkeessä taisin aloittaa myyntispiikkini niinkin vakuuttavasti kuin "Tää saattaa kuulostaa aika epätoivoiselta, mutta..." ennen kuin kertasin nolon ja epäonnisen tarinani. Ilman kuittia ja kolmen kuukauden viiveellä en todellakaan odottanut, että saisin vastaukseksi muuta kuin sen perinteisen, tylsistyneellä äänellä lausutun sori-ei-tälle-enää-mitään-voi:n, mutta oven sijasta myyjä osoittikin minulle innokkaana pelihyllyä: saisin tietenkin vaihtaa pelin alkuperäiseen, korvata sen samanhintaisella tai viime kädessä jopa rahani takaisin, vaikka mitään tositetta minulla ei ollutkaan esittää siitä että ylipäätään olin koskaan kaupassa asioinut. (Tietysti herää kysymys, miksi kukaan yrittäisi keplottelumielessä tunkea kellekään Tomb Raider II:n PC-versiota PS-kotelossa, mutta silti!) Tiukkaan kuittibyrokratiaan tottuneelle oli hämmentävää huomata, että omaa sanaa ei pelkästään uskottu, mutta myyjät olivat auliina myös paikkaamassa mokaansa – joka siis helposti muuttuu asiakkaan mokaksi heti, kun tämä itse unohtaa tarkistaa ostoksensa tietyn aikavälin sisällä, terveisiä vaan veeärrälle.
Kuten arvata saattaa, TRII:sta ei hyllystä enää löytynyt, mutta syynäsin läpi myös PS2-tarjonnan ja valitsin puolisokkona kokeilunhalusta Onimusha 2:n sen tilalle. Lähtiessäni myyjä kehotti minua vielä ottamaan mukaani ilmaisen lasipullollisen limua "korvauksena tapahtuneesta", vaikka itselleni oli tarpeeksi korvausta jo siinä, että pelin ylipäätään onnistuin vielä vaihtamaan. Voi olla, että olen vähään tyytyväinen, tai en osaa vaatia naama punaisena kaikkia minulle kuuluvia ja vähän niitä kuulumattomiakin oikeuksia Aasiakas.netin malliin, mutta tuon hetken ajan koin oikeasti tulleeni huomioiduksi asiakkaana tavalla, johon harvoin kaupoissa enää törmää. Tietysti pelialan yritykset ovat tässä suhteessa erityisasemassa, sillä verkkomyynnin ja digitaalisen jakelun yleistyessä kilpailu asiakkaista käy kovana fyysisten liikkeiden kohdalla; kyynikko siis sanoisi, että sain hyvää kohtelua vain jotta asioisin samassa paikossa jatkossakin. Mutta eikö sama toisaalta päde kaikkeen asiakaspalveluun? Kyse on kuitenkin aina valinnoista, ja toisinaan hyvin pienillä eleillä on mahdollista pelastaa toisen päivä.
Mikä kauppa sitten oli kyseessä? Ehdin jo miettiä voisiko nimen mainitsemisen jotenkin tulkita vahingossa piilomainonnaksi, mitä se missään nimessä ei ole; asioin paikassa ensimmäistä kertaa tapauksen aikana, mutta yksikin kerta voi riittää hyvän tai huonon ensivaikutelman saamiseksi. Ja koska hyvää palautetta kuulee paljon harvemmin kuin huonoa, miellän ihan oikeutetuksi sen, että suuntaan sen myös sinne mihin se kuuluu: Helsingin Kaisaniemessä sijaitsevalle Stadin Pelikaupalle. Kiitos, että välillä on mahdollista yllättyä positiivisesti, vaikka olosuhteet ja oma pääpälliys kovasti pistäisivät kapuloita rattaisiin! Tarinan saama onnellinen loppu ei ehkä ihan ole verrattavissa neitsytsyntymän kaltaiseen jouluihmeeseen, mutta omalla kohdallani se jätti iloisen mielen sopivasti joulunalustunnelmaan – sekä uuden pelin, jonka pariin lomilla tulee varmasti hakeuduttua!
RSS Feed