Prioriteeteista muodostuu helposti suoranainen kirosana, kun oma rajallisuus pakottaa tekemään valintoja. Pelien kohdalla tämä yleensä tarkoittaa karsimista, kun lukemattomista eri vaihtoehdoista joutuu rajaamaan kokeiluun vain murto-osan. Vaikka olen ehdottomasti sitä mieltä, että monipuoliseksi pelaajaksi kasvaa vain pelaamalla monipuolisia pelejä, en voi kieltää aika- ja resurssirajoitteiden ohjaavan jossain määrin myös pelillisiä valintojani: tilaisuuksia kokeilla summanmutikassa jotain tavanomaisesti mappi Ö:hön lukeutuvaa tai muutoin oman mukavuusalueen ulkopuolelle jäävää ei tule yhtä usein kuin ennen, ja on huomattavasti helpompaa hakeutua tuttujen valintojen pariin kuin haastaa itseään tuntemattomammilla genreillä (saati konsoleilla!). Osittain tätä laiskistumista vastaan taistellakseni suosin erilaisia kokoelmia, kuten Humble Indie Bundleja, joiden myötä koneelleni päätyy väistämättä myös normaalisti täysin sivuuttamiani nimikkeitä.
Ylläolevaa varmasti heijastellen, oma pelaamiseni on tätä nykyä lisäksi alkanut painottua yhä enemmän nopeatempoisten toimintasessioiden kuin massiivisten tarinaeeposten suuntaan, sillä television puutteessa konsolipelaamiseni rajoittuu pitkälti viikonloppuihin. Ratkaisu on toimiva opiskelulle jäävän ajan kannalta (tai niin itselleni uskottelen), muttei niinkään aina pelaamisen itsensä: kynnys aloittaa päiviä ahmiva tusina-rpg on korkeampi kuin Viewtiful Joen takominen puoli tuntia kerrallaan, vaikka omaa pelikirjastoa mielellään laajentaisi harvinaisemmillakin herkuilla. Toinen lähes poisluettu ryhmä ovat pelit, jotka vaativat ankaraa omistautumista osoittaakseen kaiken sisältämänsä potentiaalin ja jotka on helppo sysätä sivuun odottamaan pieneksi ikuisuudeksi venyviä 'parempia aikoja'. Ristiriita ärsyttää, joten lomien tullen sitä vannoo tekevänsä parannuksen ja kokeilevansa "tota yhtä, johon ei ole tullut tartuttua sen jälkeen kun sen kaupasta kotiutin" tai "sitä toista, jonka pelaaminen kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen yleissivistykseen". ...Toisinaan toimii, toisinaan taas ei, mutta yrittämisestä voinee itseään silti onnitella.
Mutta mitä tehdä, jos aikaa teoriassa kerrankin riittäisi, mutta pelaaminen ei yksinkertaisesti huvita? Jos mahdollisuudet tutustua peliin ovat jo valmiiksi rajalliset, mutta sitä mieluummin joisi vaikka maalia BB-talossa kuin kömpisi peiton alta ohjaimen ääreen? Joskus muista haasteista palautuminen imee niin tehokkaasti voimat ja älyllisen kapasiteetin, ettei mikään Tetristä monimutkaisempi herätä ajatuksena kuin etäistä pakokauhua. Pinossa voi odottaa toinen toistaan kehutumpia pelihistorian merkkipaaluja, mutta ainoa mikä kiinnostaa on ylikasvaneiden kilpikonnien tappaminen FFXIII:ssä upgrade-materiaalien toivossa. Fiilis on aika lailla sama kuin jos hyllystä löytyy Dostojevskin kootut klassikot, mutta silti itsensä löytää kerta toisensa jälkeen pöntöltä lukemasta Aku Ankkaa. Ei siinä, Aku on syystäkin Suomen luetuin lehti, mutta ajantuhlauksesta muistuttava omatunto on usein läsnä niinä hetkinä, joina ei koe tekevänsä mitään yleishyödyllistä harrastuksensa eteen. Vastaavanlainen itseruoskinta on tietysti täysin älyvapaata, mutta muusta elämästä harrastuksiin vuotava tehokkuusajattelu ei välttämättä hellitä otettaan edes vapaalla.
Mitä sitä antaisikaan nyt, jos voisi matkustaa ajassa taaksepäin ja kertoa nuorelle itselleen, etteivät elämän perusteet löydy jostain turhasta kuten opiskelusta tai liikunnasta, vaan kasibittisista peleistä ja niiden veivaamisesta, kunnes vuosien päästä voi harrastaa alle kymmeneen minuuttiin tiivistettyjä speedruneja Ducktalesista! Että ne loputtomilta tuntuvat kesälomat olisi varmasti käyttänyt hyödyksi paremmin kouluttamalla itsestään pesunkestävän RTS-neron, kuin lukemalla paskafantasiaa! Vaikka ajan kultaamat muistot saavat heristämään nyrkkiä nuoremmalle itselleen, jonka ajanviettotapoihin kuuluivat pitkinä iltapäivinä esimerkiksi Ostos-TV ja nenänkaivuu, SMB3:n ensimmäisen maailman neloskentän hysteerinen toisto sekä jännittävien vastausten keksiminen Leisure Suit Larry 1:n puhelinepisodiin, ei kateus johdu vain lapsuuden loputtomasta vapaa-ajasta. Sillä sekunnilla kun 18 vuotta kilahtaa tiskiin, tekee nimittäin myös ympäristö harvinaisen selväksi sen, mitä mieltä peliharrastuksestasi on: eikö sun nyt pitäisi keskittyä oikeisiin velvollisuuksiin, saada aikaan jotain yleishyödyllistä ja mitäs tämä on, oot yli 20 ja vielä pelaat videopelejä, onko sussa jotain vikana ootko sä jotenkin sairas? Ei ihme, että välillä suorastaan odottaa tulevia eläkepäiviä, jolloin on tarpeeksi vanha tekemään mitä ikinä huvittaa ja tarpeeksi joutilas parkkeeraamaan kiikkustuolin pysyvästi Xbox Turbonator XX:n ääreen.
Mutta löytyy valintojen tekemisestä ja elämän asettamista rajoista jotain hyvääkin, kaikesta itkuvirrestä ja itsensä seinälle ristiinnaulitsemisesta huolimatta. Vaikka lapsuudessa olisi kuinka ymmärtänyt kouluttaa itsestään tulevan spartalaisen, johtui osa pelien maagisuudesta siitä, ettei niihin päässyt koskaan käsiksi yhtä mittavissa määrin kuin nyt. Samoista vanhoista peleistä muodostui ystäviä siksi, että niiden pariin joutui palaamaan kerta toisensa jälkeen odotellessa seuraavaa kaverilta lainattavaa tai lahjapaperin sisältä paljastuvaa tuttavuutta. Samalla tavoin on oma taikansa niissä Halomaratooneissa, joita voi joululomalla veljen kanssa rymytä kello kahdelta yöllä, sillä nämäkään hetket eivät olisi yhtään niin erityisiä jos niitä voisi harrastaa aina. Parhaimmat aikuisiän pelaamisen muistoni liittyvätkin vahvasti hetkiin, jotka ovat kokonaisvaltaisia pelkän teknisen suorittamisen sijaan: konvehteja ja kilpikonnia uudenvuodenyönä, Puzzle Questia ennen aamun tenttiä, Guild Warsia persikkajääteen ja paistettujen katkarapunuudelien kera. Ehkä aika ei olekaan vähentynyt, vaan ainoastaan pakottanut keskittymään ja tekemään valintoja, silloinkin kun muun maailman mielestä ne ovat järjettömiä. Ei minusta ehkä enää starreammattilaista tule, mutta hitot siitä, kyllä tähän maailmaan yksi vamokki Protoss-pelaaja silti mahtuu! ...Viimeistään sitten kuusikymppisenä.

RSS Feed