Kunnia lapsuudessa alkaneesta rappiosta on varmasti helppo vierittää esimerkiksi kasibittisten konsolien niskoille, niin monen elinikäinen kieroutumisesta kun on saanut alkunsa NES- tai Commodore 64 -pelien addiktoivasta voimasta. Lukuisa on myös se joukko, joka on oppinut englantinsa täysin vaikkapa Sierran ja LucasArtsin graafisten seikkailupelien parissa, treenannut tulevaa kouluhierojauraansa ensimmäisten FPS:ien avulla tai omaksunut täydellisen nörttikyyryn jo varhain MUDien kiehtovaan maailmaan uppoamalla. Ei kuitenkaan sovi unohtaa sitä tosiseikkaa, että syypäitä on mahdollista etsiä myös paljon lähempää: käsi pystyyn niillä, jotka eivät ole nuoruudessaan tärvänneet lukemattomia tunteja peleistä jaloimpien, kotimaisten shareware-julkaisujen parissa? Niinpä niin.
Sharewarepelien lista on ymmärrettävästi pitkä kuin Kiinan muuri, joten tällä kertaa keskityn nostamaan hattua niiden suomalaisille edustajille. Näidenkin joukosta nimittäin löytyvät kyllä ne juuri itseä eniten sykähdyttävät tekeleet, joiden nostalgia-arvoa ei voi rahassa mitata. Osan maine on kirinyt vuosien saatossa niin laajalle, että jatko-osiakin löytyy läjäpäin: Tapan Kaikki ja Alien Phobia lukeutuvat näihin ehdottomiin klassikoihin, joiden suoraviivainen idea on liimannut pelaajien perseitä penkkiin monen eri version ajan. Mikä muu vetoaisikaan näin vahvasti laajoihin ihmisryhmiin kuin ytimekkäästi nimetty räiskintäpeli, jossa tavoitteena on, no, tappaa kaikki? Pelin imu syntyy pitkälti perspektiivistä ja kursailemattomasta mättämisestä, joka vie mukanaan kuin juna Rovaniemelle. Alien Phobia on vastaavasti yhtä takuuvarma aivottoman mäiskinnän airut, joka tarjoaa epätoivon oppitunnin kaikille halukkailla yhä uudelleen ja uudelleen.
Väkivallan lisäksi suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu tietysti ruoka, ja mikä parempi tapa tuoda esille rakkauttaan hiukopaloihin kuin tehdä niistä pelejä? Kommando Rusinat on herkkä tarina kurttuisista viinirypäleistä, joilla nyt sattuu olemaan vankka kommandotausta ja kova hinku ulkomaailmaan. Rusinat ovat kuitenkin kovin pieniä ja maailma harmittavan suuri, joten tarkkaavaisuus on valttia navigoidessa läpi erilaisten huoneiden ja huonekalujen. Lisäpontta touhuun tuo rusinoiden rakkaus juustoa kohtaan, mikä houkuttelee heitä usein kovin vaarallisille vesille. Pelaajalla on usein kieli keskellä suuta, kun erilaiset mömmöt käyvät päälle eivätkä kranaatit löydä kohdettaan, mutta hienot leijumiskyvyt pelastavat paljon.
Jo tämänkin blogin puolella kertaalleen mainittu Tomaattisota on puolestaan yksinkertaisuudessaan nerokas ja toteutukseltaan ajaton. Pakastetomaatin ja tuoretomaatin ikiaikainen taisto ei ota loppuakseen, eikä yksikään koitos ole edellisensä kaltainen. Mukana on juuri sopiva määrä erilaisia keinoja tehdä hallaa vastustajalle, joista jokainen määrittää uusiksi käytössä olevan lähestymisstrategian. Jännitys on joka kierroksella käsinkosketeltava, kun molemmat yrittävät tuupata toista veteen, räjäyttää miinalla, sniikata selän taakse näkymättömyydellä... Yllätysfaktori on jatkuvasti läsnä, sillä yksi väärin ajoitettu hyppy ja putkesta putkahtaa jokaisen tomaatin pahin kauhu, PERUNARUTTO, joka päättää pelin kertaheitosta. Jos jokin sharewarepeli on aiheuttanut sisarusten välisiä painimatseja ja mustelmia, kuuluu tämä viitta Tomaattisodan soikeille harteille. Mitään en kadu.
Jos Tomaattisota tarjoaa sattumanvaraista hetkessä elämistä, opettaa Skijump hienovaraista keskittymistä senkin edestä. Tuulen voimakkuus, mäen koko, telemark-alastulo... Viime hetkellä mönkään menneen alastulon aikaansaamat tuskanparahdukset voivat vaikuttaa koomisilta kun kyseessä on kirjaimellisesti pari tikkua ristissä, mutta Skijumpin ystävät ymmärtävät kyllä asian vakavuuden. Yhtä lailla jokainen uusi ennätyshyppy on suuri voitto ihmiskunnalle, ja oikeanlaisia sääolosuhteita ja tähtien asentoja on tullut niiden vuoksi kytättyä monet kerrat hampaita kiristellen. Skijump on saanut monet varmasti tuijottamaan televisiosta mäkihyppykilpailuja aivan uudenlaisen ymmärryksen vallassa, puhumattakaan maantiedon opettamisesta vaikutteille alttiille nuorisolle. Kuka väittää tietäneensä (tai välittäneensä) ennen Skijumpia, missä päin maailmaa sijaitsee esimerkiksi Caracas?
Unohtaa ei sovi myöskään Mine Bombersia, jonka toiminnassa tiivistyy aarteenmetsästys, taktikointi ja isot räjähdykset. Näillä eväillä on vaikea mennä metsään, ja Mine Bomber onkin koukuttava nimenomaan yhdistämällä aikaa vastaan juoksemisen esineiden keräilyn vääjäämättä herättämään ahneuteen sekä toisaalta yhä hektisemmiksi kasvavaan dynamiitin käyttöön. Aarteilla voi ostaa aina parempia tarvikkeita louhintaa helpottamaan, mutta mitä suuruudenhullummaksi pelaaja käy, sitä todennäköisemmin kuolema korjaa lähes vahingossa. Kuten Tomaattisota, on Mine Bombers suorastaan luotu kiusaamaan sisaruksia itsestäänselvän kilpa-asetelmansa takia, mutta Mine Bomberissa on onneksi mahdollista keskittyä edes osaksi ajasta oman tonttinsa hyysäämiseen ja etukäteisvarusteluun. Älä käy päälle, ostan stna kaikki ydinpommit niin pysyt varmasti omalla puolellas ja jätät mun kruunut rauhaan!
Vaikka kaikki ylläolevat ovat omalla tavallaan hienoja kokemuksia, ei omalla kohdallani suomalaisen sharewaren kiistatonta kuningasta tarvitse montaa sekuntia miettiä, kun vastaus pamahtaa jo apteekin hyllyltä: Areena 4:nhan se, ja nimenomaan numero neljä. On suorastaan hämmentävää, miten täydellisestä pienestä paketista on tämän gladiaattorinmanagerointipelin kohdalla kyse: taistelut, kilpavarustelu sekä koko pieneen pulloon sullottava, mutta sitäkin monipuolisempi maailma ovat houkutelleet pariinsa kerta toisensa jälkeen vuosien aikana. Hei, nyt noustaan divarissa ja voin ostaa paremmat panssarit! Hei, nyt joudutaan cupissa kauden pahinta joukkuetta vastaan! Hei, mun paras meleetaistelija jää eläkkeelle viiden vuoron kuluttua! Riemun ja paniikin yhteiselo on Areenassa arkipäivää, ja sitä tunnetta, kun jumalien siunaaman rodun edustaja iskee voimataian alaisena vastustajansa nuijalla päin kiveä – sitä ei yksikään Mastercard-mainos voi sanoiksi pukea. Areena veti mukaansa niin kovalla otteella, että talouteen tuli hankittua jopa rekisteröity versio 20 markan huikeaan hintaan, joskin jo ilmainen versio on itsessään niin täyttä rautaa ettei paremmasta viis. Seppo Suorsa, olet minulle nuoruudesta aika monta tuntia velkaa! ...Sen 20mk voit kyllä pitää.
Sharewarepelien lista on ymmärrettävästi pitkä kuin Kiinan muuri, joten tällä kertaa keskityn nostamaan hattua niiden suomalaisille edustajille. Näidenkin joukosta nimittäin löytyvät kyllä ne juuri itseä eniten sykähdyttävät tekeleet, joiden nostalgia-arvoa ei voi rahassa mitata. Osan maine on kirinyt vuosien saatossa niin laajalle, että jatko-osiakin löytyy läjäpäin: Tapan Kaikki ja Alien Phobia lukeutuvat näihin ehdottomiin klassikoihin, joiden suoraviivainen idea on liimannut pelaajien perseitä penkkiin monen eri version ajan. Mikä muu vetoaisikaan näin vahvasti laajoihin ihmisryhmiin kuin ytimekkäästi nimetty räiskintäpeli, jossa tavoitteena on, no, tappaa kaikki? Pelin imu syntyy pitkälti perspektiivistä ja kursailemattomasta mättämisestä, joka vie mukanaan kuin juna Rovaniemelle. Alien Phobia on vastaavasti yhtä takuuvarma aivottoman mäiskinnän airut, joka tarjoaa epätoivon oppitunnin kaikille halukkailla yhä uudelleen ja uudelleen.
Väkivallan lisäksi suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu tietysti ruoka, ja mikä parempi tapa tuoda esille rakkauttaan hiukopaloihin kuin tehdä niistä pelejä? Kommando Rusinat on herkkä tarina kurttuisista viinirypäleistä, joilla nyt sattuu olemaan vankka kommandotausta ja kova hinku ulkomaailmaan. Rusinat ovat kuitenkin kovin pieniä ja maailma harmittavan suuri, joten tarkkaavaisuus on valttia navigoidessa läpi erilaisten huoneiden ja huonekalujen. Lisäpontta touhuun tuo rusinoiden rakkaus juustoa kohtaan, mikä houkuttelee heitä usein kovin vaarallisille vesille. Pelaajalla on usein kieli keskellä suuta, kun erilaiset mömmöt käyvät päälle eivätkä kranaatit löydä kohdettaan, mutta hienot leijumiskyvyt pelastavat paljon.
Jo tämänkin blogin puolella kertaalleen mainittu Tomaattisota on puolestaan yksinkertaisuudessaan nerokas ja toteutukseltaan ajaton. Pakastetomaatin ja tuoretomaatin ikiaikainen taisto ei ota loppuakseen, eikä yksikään koitos ole edellisensä kaltainen. Mukana on juuri sopiva määrä erilaisia keinoja tehdä hallaa vastustajalle, joista jokainen määrittää uusiksi käytössä olevan lähestymisstrategian. Jännitys on joka kierroksella käsinkosketeltava, kun molemmat yrittävät tuupata toista veteen, räjäyttää miinalla, sniikata selän taakse näkymättömyydellä... Yllätysfaktori on jatkuvasti läsnä, sillä yksi väärin ajoitettu hyppy ja putkesta putkahtaa jokaisen tomaatin pahin kauhu, PERUNARUTTO, joka päättää pelin kertaheitosta. Jos jokin sharewarepeli on aiheuttanut sisarusten välisiä painimatseja ja mustelmia, kuuluu tämä viitta Tomaattisodan soikeille harteille. Mitään en kadu.
Jos Tomaattisota tarjoaa sattumanvaraista hetkessä elämistä, opettaa Skijump hienovaraista keskittymistä senkin edestä. Tuulen voimakkuus, mäen koko, telemark-alastulo... Viime hetkellä mönkään menneen alastulon aikaansaamat tuskanparahdukset voivat vaikuttaa koomisilta kun kyseessä on kirjaimellisesti pari tikkua ristissä, mutta Skijumpin ystävät ymmärtävät kyllä asian vakavuuden. Yhtä lailla jokainen uusi ennätyshyppy on suuri voitto ihmiskunnalle, ja oikeanlaisia sääolosuhteita ja tähtien asentoja on tullut niiden vuoksi kytättyä monet kerrat hampaita kiristellen. Skijump on saanut monet varmasti tuijottamaan televisiosta mäkihyppykilpailuja aivan uudenlaisen ymmärryksen vallassa, puhumattakaan maantiedon opettamisesta vaikutteille alttiille nuorisolle. Kuka väittää tietäneensä (tai välittäneensä) ennen Skijumpia, missä päin maailmaa sijaitsee esimerkiksi Caracas?
Unohtaa ei sovi myöskään Mine Bombersia, jonka toiminnassa tiivistyy aarteenmetsästys, taktikointi ja isot räjähdykset. Näillä eväillä on vaikea mennä metsään, ja Mine Bomber onkin koukuttava nimenomaan yhdistämällä aikaa vastaan juoksemisen esineiden keräilyn vääjäämättä herättämään ahneuteen sekä toisaalta yhä hektisemmiksi kasvavaan dynamiitin käyttöön. Aarteilla voi ostaa aina parempia tarvikkeita louhintaa helpottamaan, mutta mitä suuruudenhullummaksi pelaaja käy, sitä todennäköisemmin kuolema korjaa lähes vahingossa. Kuten Tomaattisota, on Mine Bombers suorastaan luotu kiusaamaan sisaruksia itsestäänselvän kilpa-asetelmansa takia, mutta Mine Bomberissa on onneksi mahdollista keskittyä edes osaksi ajasta oman tonttinsa hyysäämiseen ja etukäteisvarusteluun. Älä käy päälle, ostan stna kaikki ydinpommit niin pysyt varmasti omalla puolellas ja jätät mun kruunut rauhaan!
Vaikka kaikki ylläolevat ovat omalla tavallaan hienoja kokemuksia, ei omalla kohdallani suomalaisen sharewaren kiistatonta kuningasta tarvitse montaa sekuntia miettiä, kun vastaus pamahtaa jo apteekin hyllyltä: Areena 4:nhan se, ja nimenomaan numero neljä. On suorastaan hämmentävää, miten täydellisestä pienestä paketista on tämän gladiaattorinmanagerointipelin kohdalla kyse: taistelut, kilpavarustelu sekä koko pieneen pulloon sullottava, mutta sitäkin monipuolisempi maailma ovat houkutelleet pariinsa kerta toisensa jälkeen vuosien aikana. Hei, nyt noustaan divarissa ja voin ostaa paremmat panssarit! Hei, nyt joudutaan cupissa kauden pahinta joukkuetta vastaan! Hei, mun paras meleetaistelija jää eläkkeelle viiden vuoron kuluttua! Riemun ja paniikin yhteiselo on Areenassa arkipäivää, ja sitä tunnetta, kun jumalien siunaaman rodun edustaja iskee voimataian alaisena vastustajansa nuijalla päin kiveä – sitä ei yksikään Mastercard-mainos voi sanoiksi pukea. Areena veti mukaansa niin kovalla otteella, että talouteen tuli hankittua jopa rekisteröity versio 20 markan huikeaan hintaan, joskin jo ilmainen versio on itsessään niin täyttä rautaa ettei paremmasta viis. Seppo Suorsa, olet minulle nuoruudesta aika monta tuntia velkaa! ...Sen 20mk voit kyllä pitää.
RSS Feed