Tiimipelaaminen tuntuu sanalta, joka saa aikaan helposti vahvan tunnereaktion. Sen myötä mieleen voi kohota lukuisia loistokkaita tunteja, jotka ovat vierähtäneet timanttiakin kovempien tiimikavereiden kanssa erilaisia armeijoja, avaruusolentoja tai fantasiamaailman rotuja myllyttäessä. Tai se voi kalskahtaa korvaan kuin niljakkain kouluruoka, täyttäen ajatukset painajaismaisista muistoista tiimeissä, joiden yhteistyö on määritellyt uudelleen termin 'friendly fire' sanoilla 'friendly massacre'. Jopa satunnaispelaaja on mahdollisesti törmännyt joko maailman loistavampaan tiimipelaajaan tai sitten siihen huonoimpaan (sekä litaniaan energiajuomahuuruisia teinejä).

Koska on helpompi määritellä asioita, joita inhoaa kuin niitä, joista pitää, olen tiimipelaamista pohtiessa listannut jo erilaisia pelaajatyyppejä, jotka ainakin omia hermojani ovat vuosien varrella koetelleet. Aihe palasi kuitenkin mieleeni jälleen kuunneltuani League of Legendsiin liittyvää ärtymystä, kun mikään ei taaskaan mene niin kuin sen pitäisi: joko yksi heittää pyyheen kehään heti ensimmäisen takapakin kohdalla tai toisen pikkuveikka äityy jakelemaan takapenkin neuvoja ilman kokemusta ko. pelistä. Vähemmästäkin tulee fiilis, että kyllä tässä nyt on vain yksi täyspäinen tiimijäsen kehissä –ja se löytyy tietysti ruudun tältä puolelta–, mutta kysymys on muustakin kuin 'hyvien' pelaajien löytämisestä: onko loistavan tiimipelaajan takana enemmän pelaaja itse, vai juuri hänelle sopiva ryhmädynamiikka?

Kuten Kapteeni Itsestäänselvyys sanoisi, hyvä pelaaja ei ole yhtä kuin hyvä tiimipelaaja. Positiivista tästä tekee se, että hyvän tiimipelaajan ei myöskään täydy välttämättä olla ryhmänsä kiistaton tähti. Oman tonttinsa kunnialla hoitava, ohjeita hyvin noudattava ja sovituista asioista kiinni pitävä pelaaja on painonsa väärti kullassa, sillä hyvä tiimi rakentuu yllättävän simppelille kivijalalle. Kokemattomammat jäsenet tarvitsevat kuitenkin potentiaalinsa maksimoimiseksi tukea, jonka vain heidän voimakkuutensa ja niiden mahdollisuudet ymmärtävä ryhmänvetäjä voi tarjota. Ilmiö on hyvin samankaltainen kuin vaikkapa työelämässä: onko tärkeintä pelaajien kykyjen kehittäminen ja tiimin yhteistyö, vai tulosten takominen hinnalla millä hyvänsä? Riittääkö pelaajille samojen tuttujen kenttien hinkkaaminen täydellisyyteen asti, vai halutaanko kokeilla jotain aivan uutta ja erilaista? Toisin kuin työelämässä, palkattomassa moninpelissä kukaan ei ole aidosti tulosvelvollinen kellekään, joten intressien ja vahvuuksien välisen tasapainon löytyminen on ehdottoman tärkeää.

On tietysti piirteitä, jotka tekevät kenestä tahansa pelikelvottoman lähes joka tilanteeseen. Toistuva ragequittaaminen, feidaaminen sekä yleinen epäluotettavuus on sietämätöntä siksi, että yhtä hyvin ryhmän viimeiseksi jäseneksi voisi pestata naapurin Jallen koiran 56kb yhteydellä. Vaikka ragequittauksesta kärsivälle voi tehdä hyvää pelata hetki kaltaistensa parissa (tai vaihtoehtoisesti kasvaa pari lisävuotta), pahinkin fläädääjä voi silti olla yksinkertaisesti väärässä tiimissä: jos esimerkiksi oma kilpavietti ei ole yhtä kova kuin toisilla, voi motivaation puutteessa tuntua helpommalta vain painella ulos hermosauhuille kuin yrittää pysytellä mukana muiden tahdissa. Toisia ei kannata lähteä syyttelemään siitä että "te otatte tän liian tosissaan, miksei vaan voida pitää hauskaa" tai vaihtoehtoisesti "miksette te ota tätä vakavammin, en mä halua koko ajan hävitä", sillä moninpelaaminen on eri asioita eri ihmisille, ja jatkuva turhautuminen on yleensä merkki siitä, etteivät omat intressit kohtaa senhetkisen tiimin kanssa.

Ei voi kiistää, etteikö maailmasta varmasti löytyisi myös niitä yli-ihmisiä, jotka osaavat kaiken ja tulevat täydellisesti toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Nämä ihmiset ehkä sujahtavat vaivatta hahmoluokkaan jos toiseenkin, osaavat lukea pelikumppaneittensa ajatuksia ja ennakoida jokaista liikettä sellaisella sulavuudella, että heikompaa hirvittää. Tällaisiin ihmisiin sattumalta törmäämisen todennäköisyys on kuitenkin ymmärrettävästi minimaalisen pieni, joten niin monimutkaista kuin tavallisten pulliaisten heikkouksien ja vahvuuksien mätsääminen normaalissa moninpelissä tuntuukin olevan, on se luultavasti vähemmän aikaavievä vaihtoehto. Ärtymyksen takana piileekin usein se, että tämä mätsääminen voi kestää vuosia, ja kun edes jotenkuten toimiva kombinaatio löytyy, katoaa yksi palasista työn tai opiskelujen takia sen siliän tien.

Yritin pohtia, millainen olisi oma unelmatiimijäseneni. Vastaus on kuitenkin yhtä ympäripyöreä kuin ne adjektiivit, joilla tällaista pelaajaa voisi parhaimmillaan kuvata: luotettava, oma-aloitteinen, monipuolinen, joustava. Suurin osa ihmisistä osaa olla yhtä tai useampaa näistä piirteistä oikeanlaisessa ympäristössä, joten vaikka Kalle Kädetön saisi minun tiimissäni aikaan lähinnä kirosanatulvia, voi hänen läsnäolonsa levittää ympärilleen ruusuja ja shampanjaa toisaalla, kuka tietää. Toisinaan meillä ei ole varaa valita, mikäli mielimme pelata moninpelejä lainkaan; vasta myöhemmällä iällä olen itse oppinut arvostamaan niitä kertoja, joina saatoin pelata yhdessä tiukkojen mutta sitäkin motivoivempien pelaajien kanssa, ilta toisensa jälkeen ilman että jälkikäteen teki mieli hakata naamaa peiliin. Ehkä siinä on viime kädessä kaiken ydin: hyvä tiimipelaaja on sellainen, joka koneen sulkeuduttua saa sinut muistelemaan pelikertaa lämmöllä, niin hyvine kuin huonoine puolineen.