Heti alkuun tunnustus: videopelien sijaan viimeiset pari kuukautta ovat kuluneet elämän ikävien realiteettien eli ei-niin-kaukana horisontissa siintävän gradun sekä hysteriaa lietsovan työn parissa. (Päivien kohokohtana voi olla mm. yli viiden minuutin puhelinsessio aiheesta "kuinka päivität selaimesi sivun".) Kuten aihetta sivuavassa tekstissäni jo aiemmin totesin, toisinaan sitä ei vain saa raahattua itseään rakkaan harrastuksen pariin, sillä aivotoiminta vaatii jotain huomattavasti passiivisempaa. Omassa tapauksessani tämä tarkoittaa supersankarisarjakuvia, ja koska Marvel on päättänyt vakaasti tuhota henkisen ja taloudellisen terveyteni, on Ankkalammen hiljaiselo selittynyt sarjakuvien ja yhdeksästäviiteen -työn (ja sen gradun, mutta ei puhuta siitä) loistokkaalla yhdistelmällä.

Tästä johtuen onkin parasta todeta tosiasiat: Ankkalampi on virallisesti tauolla ainakin vuoden loppuun asti, tai kunnes semi-analyyttisen tekstin tuottaminen vapaa-ajalla herättää ajatuksena muutakin kuin epileptisiä kouristuksia. 8-bit ankan puolella oleva blogi viettää myös spontaania aivolomaa, mutta sen puolelle toivottavasti ilmestyy edes silloin tällöin aivopieruiksi luokiteltavaa avautumista esimerkiksi siitä, kuinka paljon tuleva Ultimate Marvel vs Capcom 3 saa pienen ihmisen tutisemaan tunteen palosta.

Mistä päästäänkin aasinsillan kautta toistaiseksi viimeisimpään aiheeseeni: koska teini-ikäiset mutantit, rikkaat rautamiehet ja muut eskapismin riemuvoitot ovat viime aikoina olleet kovasti sydäntä lähellä, olen kuluttanut aikaa hakkaamalla puolitosissani erilaisia aiheeseen liittyviä lisenssipelejä, lähinnä 90-luvun kulta-ajalta. Vaikka suurin osa niistä ei rehellisesti sanottuna ansaitse sen tarkempaa syväanalyysiä, nosti aihe pintaan jo aiemmin vanhojen lisenssipelien suhteen pohtimani aiheen: lähdeteosten soveltamisen tärkeyden – tai sen loistamisen poissaolollaan.

Kuten kaikki TRMP:n kesätapahtumien ykkösohjelmaa eli Videopelien verhon takana: Pelialan syntejä ja problematiikkaa -luentoa kuulemassa olleet varmasti muistavat, lisenssi on sanana yleensä yhtä kuin armotonta shaibaa rumassa paketissa. Teknisesti aiheeseen ei siis ole lisättävää, joten aion käsitellä sitä lyhyesti enemmän henkilökohtaisesta kuin tieteellisesti kattavasta näkökulmasta, sillä etenkin piirrossarja- ja sarjakuvapelit vetävät aina puoleensa suklaadonitsin lailla. Ei liene yllättävää, että suurin osa näistä kokeiluista lähinnä masentaa kuin huono ohjelmointivitsi, mutta olen valmis antamaan anteeksi paljon, mikäli lähdemateriaalia on osattu hyödyntää edes jossain määrin onnistuneesti. Mitä tällainen hyödyntäminen sitten käytännössä on?

Lisenssipelien tyypillisin helmasynti tuntuu olevan Skinit päälle ja menoksi -ajattelutapa, jolla jo pongin pelaajat saattoivat lennossa siirtyä jalkapallosta jääkiekkoon muovikalvoa vaihtamalla. Liukuhihnalla tuotettuna saattaa toisinaan olla yhdentekevää, väännetäänkö tässä nyt Smurffeja vai Simpsoneita, samaa engineä käyttämällä saadaan kivasti molemmat värjäämällä toiset sinisiksi ja toiset keltaisiksi. Lähtökohdat ovat siis hallussa, jos tekijät ylipäätään tietävät, mistä sarjasta on kyse, ja yrittävät lähestyä toteutusta teoksesta oikeasti kiinnostuneen ihmisen kannalta. Teknologian kehittyessä ei ole mitään tekosyytä vääntää samoja tusinatasohyppelyitä kuin sidescrollereihinsa kuristuneilla 80- ja 90-luvuilla, joten pisteitä nostaa jo se, että tiimipalaverissa päätetään jättää se Grand Theft Potter suosiolla idean asteelle. Ellei GTP sitten ole ihan hullun sniikki, ja sovella Harryn seikkailuja vaikkapa Voldemortin luomassa velhokartellissa, jossa kaahaillaan luudalla karkuun ankeuttajia, jäädään koukkuun taikajuomiin samalla kun saadaan epämääräiseltä kontaktihenkilö-Dumbledorelta älyvapaita missioita, taotaan pataan pöllöjä ja... ok, ei mennä tämän ajatuksen kanssa enää yhtään pidemmälle, mutta mikäli mukana olisi edes ripaus alkuperäisteoksen henkeä, voisi tällainenkin toimia.

Kun päästään vielä tämän kompastuskiven yli ja valitaan edes jossain määrin looginen toteutusidea, ollaan äkkiä jännän äärellä: mitkä hahmot on kelpuutettu joukkoon? Miten näiden mahdolliset kyvyt kääntyvät interaktiiviseen muotoon? Näyttääkö se-ja-se ihan totaaliselta pallinaamalta? Kysymystulva voi fanin näkövinkkelistä olla loputon, sillä teoriassa lisenssipelien otollisen yleisö koostuu nimenomaan alkuperäisen sarjan faneista, joille pienet yksityiskohdat merkitsevät yllättävän paljon. Tosiasiassa lisenssipeleillä kosiskellaan tätä nykyä enemmänkin kasuaalikuluttujia, mistä syntyy kiehtova paradoksi toteutuksessa: ne, jotka voisivat saada pelistä eniten irti, ovat niitä, joita se eniten ottaa päähän, kun jokin turhalta vaikuttava mutta sitäkin oleellisempi asia on onnistuttu ryssimään perinpohjaisesti.

Mitä ne pienet mutta sitäkin tärkeämmät asiat sitten ovat? Tiivistettynä voisi jälleen todeta, että tekijöiden rakkauden läsnäolo lopputuloksessa on avainasemassa. Jo nuorempana esimerkiksi NESin Tiny Toonsia pelatessa harmitti, kuinka valjulta peli tuntui absurdia huumoria ja ADHD:ta viljelevään piirrossarjaan verrattuna. Jos X-Men: Mutant Academyssa Gambitin läsnäolo pelastaa paljon, alkaa touhu tökkiä vähintään siinä vaiheessa kun supervoimakkasta Exodusta voi riepotella kuin räsynukkea adamantiumkynsillä nenää kaivaen. Ja miksi Sailor Saturn ei luuttua lattiaa muilla sensheillä kun isken kehiin Death Reborn Revolutionin missään sarjasta tehtyjen videopelien versioista – sarjakuvassa tämä tuhosi koko maailman! Vaikka nerfaaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus pelimuotoon käännettäessä, jättää lopputulos silti kylmäksi. Eihän tämän nyt näin pidä mennä! Missä se kotiinpaluun tunne, jota vanhojen tuttujen pariin palaamisen pitäisi aiheuttaa?

Voi sen tehdä paremminkin, ja jopa hyvin pienillä eleillä. Jos käytämme jo alussa mainittua Marvel vs Capcom -sarjaa hyvänä esimerkkinä, jo pelkkä taustamateriaalin massiivisuuden hyödyntäminen saa huokaamaan onnesta: kukaan ei tunnu olevan paikalla sattuman oikusta, vaan joka hahmon luomisessa on käytetty ripaus alkuperäisen teoksen taikaa aina yhdentekevistä repliikeistä cameoihin ja hyökkäyksiin. Kun Spiderman kommentoi hämmentyneenä kenttänsä taustalla hyllyvää jätti-Spideypalloa tai Arthur juoksee ympyrää sydänboksereissaan, ei tiedä kieriäkö lattialla vai keskittyä mättämään vastapeluria turpaan. Jos She-Hulkin lopetus hajotti itsessään yhdistäessään Jenniferin lakimiesuran Capcomin tunnetumpiin asianajajiin lyhyenä skittinä, ottaa Ultimate Marvel vs Capcom 3 askeleen eteenpäin iskemällä Phoenix Wrightin henkilökohtaisesti keskelle tannerta Ace Attorney -sarjan päättömälle huumorille uskollisine hyökkäyksineen (Mayaa unohtamatta). Tämä, tämä se on! Tämän pelin haluan omistaa, sanovat yhdessä järki ja tunteet, jotka kaipaavat takaisin rakkaiden hahmojen pariin.

Täydellistä lisenssipeliä ei liene olemassakaan, mutta hyvän ja ostettavan rajapyykin saattaa juuri ja juuri ylittää se teos, joka on pyrkinyt edes osittain kumartamaan vanhan suuntaan yrittäessään luoda jotain uutta. Jos tunnelman luomiseen NES-kaudella riitti usein pelkkä kasibittinen versio teematunnarista, vaaditaan oikeasti koukuttavilta lisenssititteleiltä huomattavasti enemmän. Haluaisin kovasti sanoa että vaivannäkö palkitaan, mutta tosielämässä liukuhihnailulla todennäköisesti saa käytännössä enemmän palkinnoksi ponnisteluistaan. Jos jotain videopelialalla kuitenkin tarvitaan, on se rakkaus ideoihin, ja fanina koen velvoitteekseni tukea niitä yrityksiä, joissa tätä henkeä kaiken rahanpolttamisen ja shaiban alla aistin. Ja hei, missä muussa muodossa saan ikinä mahdollisuuden ottaa matsia sellaisten sydämeni valittujen kuin Amaterasun ja Iron Manin välillä? Niinpä niin.