- "Fuk u fukin nub fireball spammer faget lrn2play shit fuck!"
- "cheap fuk fb spam"
- "u suk cock fukin scrub spammer"

*****

Spam, spam, spammer, scrub, noob ja ties mitä. On se kumma kun jotkut eivät millään ymmärrä tappelupelien peruselementtejä. Yksi niistä on tulipallo-hahmoilla juurikin se tulipallojen jatkuva heitteleminen, sitä kutsutaan termillä "zoning". Zone merkitsee sitä että sillä hallitaan tiettyä aluetta kentällä. Esimerkiksi otetaan vaikka Ryu vs. Zangief -matsi mistä tahansa Street Fighter -pelistä jossa nämä samat hahmot esiintyvät (Ei Marvel vs. Capcom 2, koska se on täysin rush pohjainen peli). Ryu pitää Zangiefin kaukana itsestään heittelemällä hadoukenejä ruudun täydeltä, pitäen näin tuon venäläisen karhunpainijan poissa iholtaan. Zangiefin pitää päästä hadoukenien läpi, yli tai ali päästäkseen tekemään damagea. Tässä tilanteessa Gief pelaajan pitää tietää mitkä ovat hänen työkalunsa moisessa tilanteessa jossa ruudun toisesta päästä tulee liekehtiviä energiapalloja. Osassa tapauksessa niistä voi hypätä yli, varsinkin Street Fighter 2 -sarjassa, jossa ei ollut vielä mitään parry/focus/ex/tms. pelimekaniikkaa tarjolla mutta aina se ylihyppykään ei ole turvallista.

Tilanne, jossa Ryu heittää kevyen hadoukenin (yksineljäsosaympyrä eteenpäin + light punch) ja pelaaja on mennyt parhaaseen mahdolliseen zoneen, voi rangaista ilmasta hyökkäävän Zangiefin läväyttämällä naaman sisään shoryukenillä (eteen, alas,etualas + tilanteesta riippuen mikä tahansa lyönti nappi). Tässä tilanteessa Ryu hallitsi maata sekä ilmaa. Jos toinen osapuoli ei kaikessa älynvoimissaan löydä tapoja päästä lähelle tulipalloja viskelevää vastustajaa silloin on täysin turha raivota kyynel silmäkulmassa kuinka "cheap" vastustaja oli jos itse ei vain yksinkertaisesti osaa.

Entäs sitten ottelut joissa kummallakaan ei ole tulipalloja tai muita projectile liikkeitä? Silloin peliin astuu vielä selvemmin esiin "footsiet". Footsiet ovat myös eräänlaista zoneamista. Footsieita voisi ajatella vaikka nyrkkeilyssä kovin usein nähtyinä jabeina, joilla vastustajat tunnustelevat ja hakevat sitä oikeaa aluetta, jossa isku osuu eikä mene kilometrikaupalla ohitse. Tämä on se kaikkein tärkein peruselementti, jonka jokaisen tappelupelin pelaajan pitäisi opetella ja harjoitella. Jopa niiden, jotka ostavat tappelupelejä vain pelatakseen niitä silloin tällöin humalassa, pirskeissä tai kaverin kanssa. Pelistä tulee paljon mielenkiintoisempi ja hauskempi kuin että molemmat hakkaa nappeja summanmutikassa ja sitten kyselevät sekä ihmettelevät että mitä minä juuri tein? Kuinka sinä teit tuon liikkeen? Kun opettelee parit fundamentalit perusteet niin siitä tulee eräänlaista shakkia, jossa molemmat suunnittelee omia hyökkäyksiään etukäteen ja yrittävät arvoida mitä toinen mahtaa tehdä. Jos haluaa nähdä mitä footsiet todella ovat niin menee vaikka Youtubeen ja kirjoittaa hakukenttään "Alex Valle vs. Daigo" ja katsoo minkä tahansa videon, joissa nämä kaksi vääntää Street Fighteria. Sitten huomaatte ettei toista sanota turhaan "Mr. Street Fighter" ja toista maailman parhaaksi tappelupelien pelaajaksi.

Moni tekee sen virheen - itsekin tein sen, että harjoittelee vain comboja. Vaikka ne ovatkin erittäin tärkeässä ja suuressa roolissa missä tahansa tappelupelissä niin pelkästään niitä harjoittelemalla ei pääse pitkälle kun vastaan tuleekin janttari, joka on iskostanut selkärankaansa zonet ja footsiet. Siinä on sormi pitkällä nielussa kun huomaakin ettei ne omat killercombot eikä bread and butterit toimikaan kun vastustaja rankaisee jokaisesta virheestä jonka teet. Itseasiassa ei kannata heti alkuun opetella mitään kolmentuhannen hitin upeita comboja (psst... vaikka ne pitkät combot ovatkin hienoja ja vaikeita tehdä niin ne ei yleensä tee kovin paljon damagea) vaan keskittyy parin hahmon, mielellään vain sen yhden, bread and butter -comboihin. BnB-combot ovat niitä comboja, joilla saadaan varmaa ja sattuvaa damagea aikaan. Yhtenä esimerkkinä vaikka Street Fighter 4 sarjan Akuman f.hk->c.mp/c.lk->lk.tatsu->hp.srk/hp.srk->fadc->red fireball. Kun näitä BnB:tä sitten yhdistelee mixuppeihin ja crossuppeihin niin varma ja sattuva damage on taattu.

Jotkut voivat myös noita comboja sanoa "cheapiksi", koska jos ne tekee oikein niin niistä ei pääse millään reversal liikkeellä pois vaan on pakko ottaa iskut vastaan. Siinäkin tilanteessa huomaa kuinka vastustaja ei ole jaksanut perehtyä peliin vaan valittaa ja itkee kun yht'äkkiä ei ne omat liikkeet menekkään vastustajaan niinkuin teköälyyn siellä arcademoodissa.

Kaikki nämä peruselementit on kaikissa tappelupeleissä. Tekkeneissä ja muissa samanlaisissa mättöpeleissä ei zonepelaaminen ole niin vahvasti esillä vaan niissä paino on enemmän footsieissa, BnB-comboissa ja juggleissa, mutta niistä sitten joskus toiste.

Lyhyestä virsi kaunis. Älä valita ja itke vaan opettele ja nauti.

[Editorin huomautus: Keinosen mahtavan paluun takia julkaisemme uudelleen TRMP:ssä julkaistun Keinosen ihka ensimmäisen blogientryn (päivitettynä versiona) "Sananen Suatanoo" -blogin ajoilta, joka sopivasti uutta blogia varten käsitteleekin yhtä tappelupelien messiasta: Super Street Fighter 4 -peliä.]

Silloin pienenä pojan natiaisena, kun vielä luulin että kusi tulee rakon sijaan palleistani, ihastuin valtavasti martial arts -leffoihin. Vuonna 1991 tai 1992 lueskellessani ensimmäistä postilaatikkoon saapunutta Nintendo-lehteä huomasin että on olemassa myös tappelupelejä, tai tässä tilanteessa tappelupeli, joissa kahdeksan erilaista eri taistelulajeja osaavaa hahmoa voivat taistella vastakkain. Peli näytti upealta, suorastaan orgasmiselta. Oli karatekaa, joku pimu jolla oli piikikkäät hikinauhat ranteissaan, sotilasta ja vapaapainijaa. Kyseessä oli se yksi ja ainoa Street Fighter 2: The World Warrior. Unelmoin usein kuinka upeita taistelut olisivat siinä pelissä mutta ajan myötä unohdin koko asian ja pelin.

Street Fighter palautui sitten uudestaan mieleeni kun vuokrattiin kavereiden kanssa nykyään surullisen kuuluisa Van Dammen Street Fighter leffa. Se oli silloin tajunnan räjäyttävä elokuva, mitä mahtavin, paras! Kuvittelin taas vielä viattomassa, mielikuvistusta täynnä olevassa ja korruptoimattomassa mielessäni että helevetti, jos elokuva oli noin kova sekä tappelut upeita ja kaiken lisäksi siinä on käytetty pelien hahmoja niin sen pelin täytyy olla täydellinen! Mutta siihen oli tyytyminen. Vaadittavaa Super Nintendoa ei minulta löytynyt.

Vuoden tai toisen jälkeen, hankala muistaa mutta ollessani viidennellä luokalla, tullessani koulusta kotiin näin isän takapuoli pystyssä hyllyjeni takana laittamassa johtoja seinään ja kolmentoista tuuman näköradiooni. Putkitöllön vieressä komeili juuri muoveista aukaustui kiiltävä ja puhdas Super Nintendo. Ratkesin liitoksistani ja olin iloisin lapsi maan päällä. Super Nintendo! Voi vittu sitä iloa, haikailen vieläkin että pääsisin takaisin noihin viattomiin vuosiin.

Kerran sitten selailessani Hobby Hallin kuvastosta lelusivuja huomasin että siellä oli Street Fighter 2: Turbo. Rukoilin polvillani ainoan ja mahtavan sekä kaikkitietävän Jumalani jalkojen juuressa että minulle ostettaisiin se peli. Kinusin, itkin, uhkailin, tarjouduin orjaksi ja lopulta kun olin lupautunut siivoamaan ilman vastaan väittämistä satojen vuosien ajan, äiti tilasi sen pelin. Kyynelehdin ja pelasin peliä koko maailman ilon voimin. En vielä silloin ymmärtänyt yhtään mitään pelin mekaniikasta mutta silti hakkasin ohjainta kuin piliäni murrosikäisenä, innolla ja tunteella.

Vuodet vierivät ja ostin jok'ikisen tappelupelin mikä tuli vastaan kun aloin saamaan omaa rahaa. Kavereita ei ollut joita kyseinen genre olisi kiinnostanut joten tietokonetta vastaan pelailin, tosin internetin tullessa kotiin aloin ottamaan selvää pelien mekaniikasta ja valaistuin kun huomasin että niissä ei selviä pelkällä nappien summanmutikassa hakkaamisella, vaan siihen tarvittiin yhtä hellää, tarkkaa ja täsmällistä osaamista kuin vitun nuolemisessa. Innostukseni kuitenkin laantui tappelupeleihin pelikavereitten uupumisen takia.

Koin vanhetessani peli-identiteettikriisin ja kyllästyin pelaamisen täysin. Ostin konsoleita ja myin ne lähes saman tien. Toivuttuani tästä katalasta tilasta olin jo kerennyt menettää osan Street Fighter 4:sen nostattamaa huumaa. Ostin sen ensin Xbox360:lle mutta se ohjaimen d-pad on niin syvältä hanuristin perseestä että se tulee jo ulos nielun kautta. Tappelupelien pelaaminen tuolla insinöörien virheellä on kuin yrittäisi aamuyön sumuissa uittaa alkoholilla kyllästettyä, puoli hölmönä lerpattavaa lemmenmiekkaa yhtä muusissa olevan kimulin rakkauden ränniin, yritys on kova mutta täysin toivotonta ja lopputulos on reisillä. Tästä syystä neljäs Street Fighter jäi hyllyyn pölyttymään.

Oli tainnut kulua kuukausi, ehkä parikin kun eräällä foorumilla huomasin että kaikki suomalaiset pelaavat SF4:sta Sonyn laitteella, marssin kauppaan päättäväisin mielin, nappasin pelin karhun syleilyyni, vinkkasin nuorelle myyjätyttöselle silmää ja maksoin ostokseni. En kerennyt syventymään pelin saloihin kun alkoi Super Street Fighter 4 tekemään tuloaan mutta sain jo alkumaistiaisia jostain mistä kehkeytyi sitten lopulta hauskuuden lopettaja. SSF4 julkaistiin euroopassa hieman jenkkien julkaisun jälkeen. Tosin joissakin euroopan maissa, mukaan lukien Suomessa julkaisu päivämäärää siirrettiin kun eräällä saarella keskellä ei-vitun-mitään poksahti kukkula. Koko eurooppa oli kaaoksessa ja kaupat joilla peli oli jo varastoissa, olivat saaneet käskyn olla myymättä peliä oikeana julkaisupäivänä. Syytä en tiedä että miksi näin mutta aivopierulta se silti kuulostaa. Onneksi eräs kaveri oli töissä Varkauden Prismassa ja laittoi pelin myyntiin oikeana päivänä. Kurvasin munamankelillani heti aamu kahdeksalta markettiin. Pysäköin uljaan putkikamelini, astelin sisään kuvitellen olevani euroopan omistaja. Potkin ja heitin ristivyöheitoilla aamuvirkkuja mummeleita ja muuten vain vittumaisen näköisiä ihmisiä pois tieltäni marssiessani viihde- elektroniikka hyllyille. En aikaillut kun nappasin kiekon matkaani ja olin jo kämpillä kun kaupan pihalla vielä ihmeteltiin tekemääni pölypilveä.

Viisi kuukautta elin Super 4:sta. Heti herättyäni iskin pelin käyntiin ja pelasin vähintään kuusi tuntia päivässä, katselin youtubesta matseja ja combovideoita. Liityin pienehköön sf foorumiin jossa oli mukava kommuuni, ei liian elitistejä ja kusipäitä mutta ei myöskään perseilyä. Selvitin Abelin framedatat ja option selectit. Mutta jossain vaiheessa tämän viiden kuukauden aikana huomasin pitäväni street fighterin pelaamisesta yhä vähemmän ja vähemmän. Alkuhuuma oli ohi ja siitä oli kehkeytymässä pakkopullaa, voittaminen ei tuntunut missään ja häviäminen alkoi kyrsiä aina enemmän ja enemmän. Päätin vaihtaa hahmoa ja löysinkin lyhyehkön draivin uudestaan Codylla, Ryulla ja Guilella upouudella taistelutikulla pelatessani, etsin taas kaiken mahdollisen hahmoista ja harjoittelin tunti tolkulla joka päivä mutta vähän ajan jälkeen alkoi taas tuntua kuin töitä tekisi. Kaikki hauskuus oli poissa. Viimeinen naula iskettiin yli vuotavaan tynnyriin kun hävisin varman matsin täysin aloittelijaa vastaan. Huomasin yrittäväni hienoja ja riskejä liikkeitä, en pelannut varman päälle, huomasin tulleeni kusipääksi. Lopetin pelaamisen kuin aseella olisi uhattu. Kahteen kuukauteen en siihen koskenut ja PS3:nkin käynnistin vain katsoakseni elokuvia.

Varsinaiset syyt lopettamiseen ovat nämä. Kyllästyminen, raivostuttavat aloittelijat ja tavaroiden hajottamiseen pystyvä ranked moodi. Kyllästyin pelaamaan samojen tyyppien kanssa, aina samat hahmot vastakkain, samat taktiikat, samat saatanan gg:t joka kerta matsin jälkeen vaikka matsi olisi ollut paskainen kuin krapula pierun paetessa housuihin. Tämä kun yhdistetään rankediin niin alkaa veri kiehua hälyttäviin lukemiin kun edes ajattalen sitä. Mikä siinä rankedissa muka on vikana? Kuulen teidän ajattelevan. Minä kerron. Koska se on ihan PERSEESTÄ! Vituttaa pelata aina niitä samoja Ryu pelaajia vastaan, sadasta ottelusta 98 on pelkkiä Capcomin posteripoikaa ja niistä 98:sta 97 on aivan paskoja. Alkaa jo viidennen Ryu matsin jälkeen kasvamaan kyrpä otsaan kun ei tarvia tehdä mitään muuta kuin savustaa wake up shoryukenejä ja rangaista. Jotta siinä ei olisi tarpeeksi niin usein ottelun jälkeen tulee viesti jossa lukee tyyliin ”Fuk u fyikin’ scrub learn 2 play fukn noob ur moms whoer”... Anteeksi mutta mitä? Enkö minä juuri voittanut sinut rankaisemalla sinun ah-niin-vitun-upeaa taktiikkaasi tehdä aina se sama saatanan sure-sinä-olet-keni. Tai jos Guilella ja Ryulla zonesin ja heitin tulipalloja loputtomalla tahdilla kun huomasin että vastustaja ei osaa päästä niistä läpi, ali, yli tai ympäri niin sitten valitettiin että ”Your cheap u fucin scrub fking spammer hope u die”. Ei siinä että vituttaa jo valmiiksi tuollainen itkeminen mutta korventaa sielua asti lukea noin paskaa englantia. Aivan hirveää. Vittu kun ihmiset ei osaa käyttää sanaa ”You’re/You are”. Vituttaa saatana!! En kai minä nyt lopeta hadoukenien ja sonic boomien heittämistä koska joku aivoton talipalli ei osaa pelata, ei ole niin vaikeaa focus dashata niitten läpi.

Ja missä ihmeen tärpätissä pelintekijät ovat päänsä valelleet ja sen jälkeen tunkeneet epoksiliimaa sieraimiin kun päättivät tehdä shortcutteja. Kun ennen tehtiin dragonpunch liikkeet painamalla eteen, alas, etualaviisto + lyönti/potku niin nyt ne voi tehdä myös painamalla alas, etualaviisto, alas, etualaviisto + lyönti/potku. Monta kertaa olen hävinnyt matsin sen takia koska olen yrittänyt tehdä kombon loppuun tulipalloa niin on sen sijaan tullutkin dragonpunch tai päin vastoin. Sagatilla ja Cammylla en saa koskaan tehtyä kyseisiä liikkeitä kombon päätteeksi koska peli rekisteroi aina Z-liikkeen 1/4 ympyräksi ja tekee aivan eri liikkeen. Ainoa hyöty mitä olen näistä oikoteistä löytänyt on Zangiefilla tai T.Hawkilla pelatessa, enää ei tarvia tehdä täyttä ympyrää+lyönti saadakseen tehtyä niiden commandheitot.

T.Hawkista puheen ollen. VITUN LAGIPELAAJAT! On olemassa pelaajia jotka ovat suuressa viisaudessaan löytäneet vastauksensa omaan epäpätevyytensä. Nämä toivottomat hylkiöt pelaavat pelkässä lagissa ja useat niistäkin ihmisraunioista käyttää turbo-ohjainta. Mahdotonta voittaa T.Hawk lagissa. MAHDOTONTA! Ei pysty reaktiolla tekemään mitään ja kun vastapuolen paskiainen vatkaa ohjaintaan kuin kulliaan ensimmäistä kertaa ihan vain varmistaakseen että sieltä tulee se command throw, super tai ultra niin voittaminen on lähes toivotonta. T.Hawkin tilanteessa on vielä se että sen heitoilla on järkyttävän pitkä kantama, prioriteetti ja muutenkin jo hyvän pelaajan käsissä hankala vastus.

Olen yrittänyt hiljalleen palata takaisin tämän pelin pariin mutta ei voi olla sattumaa että viisi kertaa peräkkäin, viisi eri pelaaja, tulee viisi eri T.Hawkia vastaan rankedissa ja jokaisella kerralla on lagi tullut peliin kuin raiskaaja puskassa uhrinsa sisään. Jannuilla on vihreät palkit yhdistäessään mutta kesken ensimmäistä erää alkaa uskomaton diashow ja krapulaisen tutinat. Viidennellä kerralla kun ranskalainen kusimuna voitti lagia käyttäen ja lähetti viestin ”hahah u sux” iskin sohvapöydällä olevan ruokaveitsen pöytään kiinni. Olin valmis murhamaan ihmisiä ja eläimiä, uhramaan vaaleita neitsyeitä Chtulhulle. Ne on aina niitä väärävittuisia olevia ranskalaisia, kielitaidottomia espanjalaisia tai pitkän huiskeita italialaisia joilla alkaa lagaamaan aina ihan yllättäen. En usko että minun yhteydessä on vikaa tai että se ensimmäisen erän puolivälissä alkava lagi joka jatkuu matsin loppuun asti olisi joku lagipiikki. Lisätään siihen vielä täysin päin persettä tehty pistesysteemi niin häviää viimeisetkin ilon rippeet. Saatat menettää parin tunnin aikana keräämäsi pisteet yhden matsin jälkeen. Kun aloitin pelaamaan niin pääsin 2900 player pointsiin asti ja menetin kahden päivän aikana 2100pp:ia.

Sitä niin kovasti yrittää palata takaisin pelin pariin mutta ei niin ei. Olen tuomittu pelaamaan rankedissa tuollaisia pillunaamoja vastaan koska en pääse eteenpäin. Taidot ei riitä taistelemaan pelaajia vastaan joilla on 5000+ player pointsia/battle pointsia ja hermot ei kestä pelata noita mulkkuja vastaan jotka ei osaa pelata ilman apuvälineitä. Eihän oikeissa turnauksissa ja kisoissa saa käyttää apuvälineitä tai häiritä pelaajaa tönimällä tai muulla tavoin, ainoastaan hieman saa herjaa heittää mutta ei fyysisesti. Endlessiä en jaksa enää kovin paljoa kommuunikamujen kanssa pelata koska niiden taidot ovat jo ihan toisissa universumeissa ja omat taidot ruosteessa kahden kuukauden tauon jäljiltä. Olo on kuin raiskatulla kun häviät matsin toisensa jälkeen, mieli on maassa. Varsinkin jos endless lobbysta on tehty isompi kuin kolmen pelajaan. Vituttaa ja närästää odottaa sitä omaa vuoroaan se sata vuotta vain hävitäkseen uudestaan. Nekin ainoat jotka olisivat minun tasoisia pelaajia eivät koskaan ole online tilassa samaan aikaan.

Street Fighter 4 ja Super Street Fighter 4 on kuin ihana seurustelusuhde joka ongelmien takia ei enää tunnu nautittavalta. Jotkut jaksavat pysyä vahvana ja höylätä taitojaan tämän sukupolven parhaan tappelupelin kanssa (Tekken 6 voi painua helevettiin paskan nettikoodinsa kanssa, samoin Mortal Kombat 9). Itse en pysynyt ja odottelen seuraavaa versiota, tai ehkä enemmäkin numeraalista jatko-osaa jonka myötä palattaisiin Street Fighter 3:sen tekniikkapainoittesempaan pelattavuuteen ja jossa olisi palkitseva sekä toimivampi onlinetila jonka avulla löytäisi itsensä tasoisia pelaajia sekä systeemi joka rankaisee ragequittaajia, boostaajia, turbon käyttäjiä ja lagipelaajia.