Peligenre: Tasohyppely, lentoräiskintä, pulmanratkonta
Julkaisija: Caltron, Myriad, HES, Dynacom
Kehittäjä: Caltron, Mega Soft, NTDEC
Julkaisupäivä: xx.xx.1992
Muut alustat: -
Pelaajamäärä: 1
Ikärajoitus (PEGI): K-3
Arvostelija: Hannu Karjalainen
Julkaisija: Caltron, Myriad, HES, Dynacom
Kehittäjä: Caltron, Mega Soft, NTDEC
Julkaisupäivä: xx.xx.1992
Muut alustat: -
Pelaajamäärä: 1
Ikärajoitus (PEGI): K-3
Arvostelija: Hannu Karjalainen
Jokaisella konsolilla on omat lippulaivapelinsä. Toiselta puolelta löytyvät taasen pelit, jotka eivät ole menestyneet millään lailla surkean valmistuksen vuoksi. Yleensä tällaiset pelit ovat nykyään niitä, joita kaikki hamuavat – ovathan ne pirun harvinaisia. Yksi tällainen on Caltron 6 in 1 jokaisen tuntemalle harmaalle laatikolle, Nesille. Peli sisältää nimensä mukaan kuusi teosta, joista ei voi olla kovin ylpeä. Pienenä historianpalasena, Caltronin tehtyä konkurssin laitos nimeltä Myriad alkoi julkaista kyseistä peliä, ainoana muutoksena uusi tarra pelikotelossa, joka läiskäistiin heppoisesti Caltronin tarran päällä. Pelin koodiakaan ei muutettu mihinkään suuntaan, joten tässä uutukaisemmassakin versiossa päävalikossa komeilee sana ”Caltron”. Kyseisen pelin arvo pomppii muutaman sadan euron tienoilla, joten nyt on aika katsastaa läpi tämä kokoelma ja etsiä vastus kysymykseen: Ovatko pelit läheskään hintansa väärtejä?
Cosmos Cop
Cosmos Cop on takaapäin kuvattu,
3D-mallinnusta käyttävä räiskintäpeli. Yksinkertaiset kontrollit ovat pelin ainoa hyvä puoli. A ampuu ja B ampuu erikoispanoksen; kaikki muu tuntuu jotenkin keskeneräiseltä. Pelissä liikutaan itse ”Kosmosten Kytällä”, jota vastaan tulee mitä eriskummallisimpia pieniä robotteja ja asteroideja. Kolmiulotteinen esitystekniikka on kuitenkin ryssitty siihen malliin, että taistelu vihollisia vastaan on saatu mahdollisimman ärsyttäväksi. Kaikki vastaan tulevat viholliset (asteroideja lukuun ottamatta) ampuvat kerralla 4 panosta, joko salmiakki- tai neliökuviossa. On todella vaikeaa olla osumatta niihin, jos kerralla vihollisia tulee useampi, eihän siinä kerkeä kaikkia lahdata ennen kuin ne antavat omat aseensa laulaa. Käytännössä nämä tilanteet ovat ”väistä yksi – osu kolmeen” -tyylisiä.
Kontrollit ovat pelissä perinteikkäät. Niin perinteikkäät, että niistä on vaikea sanoa positiivisia tai negatiivisia asioita. A ja B ampuvat kummatkin erilaisen panoksen, toinen on jokin erikoisammus koska niitä ei ole loputtomasti, kun taas toista on. Kosmosten Poliisia liikutetaan ristiohjaimella, mutta hahmo liikkuu ehkä hieman liian nopeasti. Okei, jos hahmo ei liikkuisi noin nopeasti, pelaajalla pitäisi olla vielä nopeammat refleksit jos haluaa vastustajien hyökkäyksiä vältellä. Tämä noidankehä taas kertoo, että peliä ei ole suunniteltu tällä(-kään) osa-alueella loppuun asti.
Graafinen ulkoasu on hieman tylsähkö. Samaa värimaailmaa saa katsella useammankin kerran, viholliset eivät juuri paljoa muutu ja pelaajan hahmossakin olisi parantamisen varaa. Pelin valikkoruudussa Cosmos Cop näyttää vaikuttavalta, mutta hieman lisää yksityiskohtia olisi toivonut pelin aikana näkyvään hahmoon. Räjähdysefekteistä, nekin ovat perinteikästä NES-tasoa mihin olemme tottuneet monissa peleissä. Sword Master -pelin tasolle emme silti pääse, mikä on harmillista.
Äänimaailmassa ei ole mitään suurta spektaakkelia odotettavissa. Pelin aikana taustalla soivat kappaleet kuulostavat ihmeellisen tutuilta, aivan kuin ne olisi kuultu jo lukuisia kertoja aiemmin. Tasapaksua pimpelipompelia, joka nostaa pitemmän päälle pään verisuonet esille. Efektit liittyvät samaan joukkoon. Efektiäänet kuulostavat oudon kimeiltä; yleensä kun aseella ampuu niin se kuulostaa kissalta, jonka hännän päälle on juuri astuttu. Ja kun kyseessä ei ole laserase, jonka kohdalla maukumisen ymmärtäisi, on pyöreitä kuulia sylkevä Kosmosten Poliisin kourassa olevan tavallisen tussarin ääniefekti pöhkönkuuloinen.
Lyhyesti:
Cosmos Cop on hyvin keskinkertainen peli lähes jokaisella osa-alueella. Mitään ei ole tehty hyvin, mutta surkeimmasta päästä yritykset eivät ole. Yritykseksi tämä tosin on jäänytkin, pelin aikana ei koe minkäänlaista fiiliksennousua. Enemmänkin tasaista laskua kohti ensimmäistä olutta, jolla lievennetään pelin aiheuttamaa vitutusta.
Hyvää:
+ Idea on ihan ok
+ Haasteellisuus, jos jaksaa yrittää ja yrittää… Ja yrittää
Huonoa:
- Tasapaksuisuus
- Puuduttava
- Jokaisella osa-alueella on jotain parannettava
Arvosana: 50/100
Cosmos Cop on takaapäin kuvattu,
3D-mallinnusta käyttävä räiskintäpeli. Yksinkertaiset kontrollit ovat pelin ainoa hyvä puoli. A ampuu ja B ampuu erikoispanoksen; kaikki muu tuntuu jotenkin keskeneräiseltä. Pelissä liikutaan itse ”Kosmosten Kytällä”, jota vastaan tulee mitä eriskummallisimpia pieniä robotteja ja asteroideja. Kolmiulotteinen esitystekniikka on kuitenkin ryssitty siihen malliin, että taistelu vihollisia vastaan on saatu mahdollisimman ärsyttäväksi. Kaikki vastaan tulevat viholliset (asteroideja lukuun ottamatta) ampuvat kerralla 4 panosta, joko salmiakki- tai neliökuviossa. On todella vaikeaa olla osumatta niihin, jos kerralla vihollisia tulee useampi, eihän siinä kerkeä kaikkia lahdata ennen kuin ne antavat omat aseensa laulaa. Käytännössä nämä tilanteet ovat ”väistä yksi – osu kolmeen” -tyylisiä.
Kontrollit ovat pelissä perinteikkäät. Niin perinteikkäät, että niistä on vaikea sanoa positiivisia tai negatiivisia asioita. A ja B ampuvat kummatkin erilaisen panoksen, toinen on jokin erikoisammus koska niitä ei ole loputtomasti, kun taas toista on. Kosmosten Poliisia liikutetaan ristiohjaimella, mutta hahmo liikkuu ehkä hieman liian nopeasti. Okei, jos hahmo ei liikkuisi noin nopeasti, pelaajalla pitäisi olla vielä nopeammat refleksit jos haluaa vastustajien hyökkäyksiä vältellä. Tämä noidankehä taas kertoo, että peliä ei ole suunniteltu tällä(-kään) osa-alueella loppuun asti.
Graafinen ulkoasu on hieman tylsähkö. Samaa värimaailmaa saa katsella useammankin kerran, viholliset eivät juuri paljoa muutu ja pelaajan hahmossakin olisi parantamisen varaa. Pelin valikkoruudussa Cosmos Cop näyttää vaikuttavalta, mutta hieman lisää yksityiskohtia olisi toivonut pelin aikana näkyvään hahmoon. Räjähdysefekteistä, nekin ovat perinteikästä NES-tasoa mihin olemme tottuneet monissa peleissä. Sword Master -pelin tasolle emme silti pääse, mikä on harmillista.
Äänimaailmassa ei ole mitään suurta spektaakkelia odotettavissa. Pelin aikana taustalla soivat kappaleet kuulostavat ihmeellisen tutuilta, aivan kuin ne olisi kuultu jo lukuisia kertoja aiemmin. Tasapaksua pimpelipompelia, joka nostaa pitemmän päälle pään verisuonet esille. Efektit liittyvät samaan joukkoon. Efektiäänet kuulostavat oudon kimeiltä; yleensä kun aseella ampuu niin se kuulostaa kissalta, jonka hännän päälle on juuri astuttu. Ja kun kyseessä ei ole laserase, jonka kohdalla maukumisen ymmärtäisi, on pyöreitä kuulia sylkevä Kosmosten Poliisin kourassa olevan tavallisen tussarin ääniefekti pöhkönkuuloinen.
Lyhyesti:
Cosmos Cop on hyvin keskinkertainen peli lähes jokaisella osa-alueella. Mitään ei ole tehty hyvin, mutta surkeimmasta päästä yritykset eivät ole. Yritykseksi tämä tosin on jäänytkin, pelin aikana ei koe minkäänlaista fiiliksennousua. Enemmänkin tasaista laskua kohti ensimmäistä olutta, jolla lievennetään pelin aiheuttamaa vitutusta.
Hyvää:
+ Idea on ihan ok
+ Haasteellisuus, jos jaksaa yrittää ja yrittää… Ja yrittää
Huonoa:
- Tasapaksuisuus
- Puuduttava
- Jokaisella osa-alueella on jotain parannettava
Arvosana: 50/100
Magic Carpet 1001
Tämä on taas niitä pelejä, joita ei tarvitsisi olla olemassa. Vasemmalta oikealle eteneviä -lentoräiskintäpelejä on maailma täynnä, varsinkin kun tutkitaan kolikkopelihalleja sekä vanhemman koulukunnan pelikonsoleita. Mutta entä jos peli on teknisesti surkeasti toteutettu lentoräiskintä, mutta ruudulla teemana on aivan jotain muuta? Mitäpä jos pelihahmona on geneerinen intialainen poika turbaani päässä lentävän maton kyydissä, ampumassa jousipyssyllä vastaantulevia lintuja, kaikenmaailman öttömönkiäisiä sekä muita matolla lentäviä tyyppejä? Olkaa hyvä, tässä teille juuri sellainen teos.
Teknisesti tässä ei toimi juuri mikään. Liikkuminen on vasemmalle ja oikealle ”ihan ok”, mutta kun haluat ylös tai alas, hahmo liikkuu tässä suunnassa tuskaisen hitaasti. Kun on kyseessä peli jossa pitää liikkua nopeasti, niin tämä asia nousee yhdeksi päänsäryn aiheeksi. Siihen lisätään vielä tilanne, kun ruudulla välkkyy samaan aikaan noin kymmenen vihollista joista jok’ikinen ampuu kohti, niin luulisi siinä vähän välkymmän pojan laittavan mattoon vauhtia, mutta kun ei. Jousipyssykin on yksi onneton kapistus, jolla voisi heittää vesilintua. Se mikä tekee tästä niin huonon vehkeen on se, ettei sillä ikinä osu mihinkään. Sillä viholliseen osuminen tarvitsee tähtitieteellistä tarkkuutta. Ensimmäisen kymmenen sekunnin aikana tajuaa myös, että toista nuolta et voi ampua ennen kuin ensimmäinen on poistunut ruudulta. Siinäpä sitten toljotat huulet pyöreänä maalitauluna sen pienen hetken odotellessasi, että nuoli katoaa horisonttiin, mutta se aika yleensä voi riittää vastustajalle joten kuoleminen tulee tutuksi pelissä liiankin hyvin. Okei, Mega Man
-pelisarjassakin on tämä ”ongelma” kuten monissa muissa peleissä. Edellämainitussa sarjassa ruudussa voi olla kerrallaan 3 panosta, mutta se toimii, sillä suurin osa vihollisista ei hypi kun mitkäkin aropuput ympäri seiniä taukoamatta ja osuma-alue vihollisissa on parempi.
Kun kuulet sanat ”intialainen musiikki”, tulee varmasti mieleen jonkinlainen käärmeenlumousmusiikki. Taustakappaleena ei toimi ihan sellainen, vaan pelin puskemaan musiikkiin on panostettu sen verran että veikkaan intialaistenkin pelaajien leikkaavan korvansa irti sapelilla tämän biisin kuullessa. Taustamusiikkia kuvaa parhaiten sellainen musiikki, joka on hyvin yksinkertaista, kuin Mozartin kuuron veljen viisivuotiaana säestämä pimputtelu, jonka hän on luullut olleen hyvä, perustuen vanhempien teennäiseen hymyyn ja taputukseen, niin sellaista on Magic Carpet 1001:n musiikki. Ääniefektejäkään ei juuri voi kehua, sillä parempiin soundeihin pystytään NESillä helpostikin. Nekin vähäiset efektit soivat kovaa ja korkealta, välillä miettii että mitkä näistä äänistä kuuluvat taustamusiikkiin ja mitkä tulevat jousipyssyllä ampumisen aiheuttamana.
Lyhyesti:
Pelistä on yksinkertaisesti vaikea sanoa mitään. Se on niin surkea tekele että vetää sananvalmiinkin ihmisen hiljaiseksi. Magic Carpet 1001 kannattaa yksinkertaisesti jättää kokeilematta. Eikö pelin nimikin jo kerro jotain mahdollisesta aikaansaannoksesta? Saman tien pelin nimi voisi olla Magic Carpet 1001: Resurrection Armageddon Elite of Doom Satan666, tai jokin vastaavanlainen. Tämä on yksi huonoimmista peleistä mitä olen itse pelannut.
Hyvää:
+ Viholliset ovat erinäköisiä
Huonoa:
- Ohjattavuus
- Audiopuoli
- Vaikeus
- Mihinkään ei olla panostettu
Arvosana: 15/100
Tämä on taas niitä pelejä, joita ei tarvitsisi olla olemassa. Vasemmalta oikealle eteneviä -lentoräiskintäpelejä on maailma täynnä, varsinkin kun tutkitaan kolikkopelihalleja sekä vanhemman koulukunnan pelikonsoleita. Mutta entä jos peli on teknisesti surkeasti toteutettu lentoräiskintä, mutta ruudulla teemana on aivan jotain muuta? Mitäpä jos pelihahmona on geneerinen intialainen poika turbaani päässä lentävän maton kyydissä, ampumassa jousipyssyllä vastaantulevia lintuja, kaikenmaailman öttömönkiäisiä sekä muita matolla lentäviä tyyppejä? Olkaa hyvä, tässä teille juuri sellainen teos.
Teknisesti tässä ei toimi juuri mikään. Liikkuminen on vasemmalle ja oikealle ”ihan ok”, mutta kun haluat ylös tai alas, hahmo liikkuu tässä suunnassa tuskaisen hitaasti. Kun on kyseessä peli jossa pitää liikkua nopeasti, niin tämä asia nousee yhdeksi päänsäryn aiheeksi. Siihen lisätään vielä tilanne, kun ruudulla välkkyy samaan aikaan noin kymmenen vihollista joista jok’ikinen ampuu kohti, niin luulisi siinä vähän välkymmän pojan laittavan mattoon vauhtia, mutta kun ei. Jousipyssykin on yksi onneton kapistus, jolla voisi heittää vesilintua. Se mikä tekee tästä niin huonon vehkeen on se, ettei sillä ikinä osu mihinkään. Sillä viholliseen osuminen tarvitsee tähtitieteellistä tarkkuutta. Ensimmäisen kymmenen sekunnin aikana tajuaa myös, että toista nuolta et voi ampua ennen kuin ensimmäinen on poistunut ruudulta. Siinäpä sitten toljotat huulet pyöreänä maalitauluna sen pienen hetken odotellessasi, että nuoli katoaa horisonttiin, mutta se aika yleensä voi riittää vastustajalle joten kuoleminen tulee tutuksi pelissä liiankin hyvin. Okei, Mega Man
-pelisarjassakin on tämä ”ongelma” kuten monissa muissa peleissä. Edellämainitussa sarjassa ruudussa voi olla kerrallaan 3 panosta, mutta se toimii, sillä suurin osa vihollisista ei hypi kun mitkäkin aropuput ympäri seiniä taukoamatta ja osuma-alue vihollisissa on parempi.
Kun kuulet sanat ”intialainen musiikki”, tulee varmasti mieleen jonkinlainen käärmeenlumousmusiikki. Taustakappaleena ei toimi ihan sellainen, vaan pelin puskemaan musiikkiin on panostettu sen verran että veikkaan intialaistenkin pelaajien leikkaavan korvansa irti sapelilla tämän biisin kuullessa. Taustamusiikkia kuvaa parhaiten sellainen musiikki, joka on hyvin yksinkertaista, kuin Mozartin kuuron veljen viisivuotiaana säestämä pimputtelu, jonka hän on luullut olleen hyvä, perustuen vanhempien teennäiseen hymyyn ja taputukseen, niin sellaista on Magic Carpet 1001:n musiikki. Ääniefektejäkään ei juuri voi kehua, sillä parempiin soundeihin pystytään NESillä helpostikin. Nekin vähäiset efektit soivat kovaa ja korkealta, välillä miettii että mitkä näistä äänistä kuuluvat taustamusiikkiin ja mitkä tulevat jousipyssyllä ampumisen aiheuttamana.
Lyhyesti:
Pelistä on yksinkertaisesti vaikea sanoa mitään. Se on niin surkea tekele että vetää sananvalmiinkin ihmisen hiljaiseksi. Magic Carpet 1001 kannattaa yksinkertaisesti jättää kokeilematta. Eikö pelin nimikin jo kerro jotain mahdollisesta aikaansaannoksesta? Saman tien pelin nimi voisi olla Magic Carpet 1001: Resurrection Armageddon Elite of Doom Satan666, tai jokin vastaavanlainen. Tämä on yksi huonoimmista peleistä mitä olen itse pelannut.
Hyvää:
+ Viholliset ovat erinäköisiä
Huonoa:
- Ohjattavuus
- Audiopuoli
- Vaikeus
- Mihinkään ei olla panostettu
Arvosana: 15/100
Balloon Monster
Sanooko kellekään mitään pelit nimeltä Buster Bros. a.k.a Pang a.k.a Pomping World, tai esimerkiksi Super Bubble Mania? Yksinkertaisia pelejä, joissa ammutaan pomppivia palloja ja aina osuessaan niistä tulee kaksi tai neljä pienempää? Muistan itse pelanneeni nuorempana SBM:a ja pidin sitä varsin kivana ajantappopelinä. Jokainen varmastikin tietää sen hetken kun puolen tunnin päästä pitäisi lähtee johonkin, ja pitäisi kuluttaa ikuisuudelta tuntuvat viimeiset minuutit johonkin, mutta mitään ei kehtaa aloittaa koska ei kerkeä mitenkään tehdä siitä loppua. Tällaisiin tilanteisiin sopivat pelit ovat mahtavia, mutta Balloon Monster ei läheskään edusta pikapeluupelien kärkeä.
Idea pelissä on täysin sama kuin muissakin vastaavissa peleissä. Ensin on yksi iso pallura, ammu sitä ja se muuttuu pariksi pienemmäksi. Jatka tätä kunnes kentällä on lukuisia pieniä palloja, jotka ampuessa häviävät. Ammu kenttä tyhjäksi ja etene seuraavalle tasolle. Helppoa, eikö vain? Kautta naalin vasemman kiveksen, ei tasan ole jos on kyseessä tämä kyseinen Pallohirviö. Hahmosi liikkuu äärimmäisen hitaasti, panos kulkee ylöspäin vielä hitaammin, joten pelaamisesta on hauskuus hyvin, hyvin kaukana. Tällaisessa pelissä pitäisi olla suhtkoht nopeatempoinen hahmo ja nopeat ammukset. Tässä roolit ovat vähän päälaellaan. Samalla kun niskaasi tulee viisi palloa, pelihahmo seisoo peukalo perseessä paikallaan ja miettii millaista olisi harrastaa räsypokkaa kärpän kanssa. Pelihahmon hitauden takia pelaamisesta tulee eräänlaista vasemman käden taktikointia, meinaten että vaikka kuinka yrität miettiä mitä mahtavimpia kikkailuja, niin aina yllättää joku pallo jostain ja hyvin ärsyttävää on aloittaa kenttä alusta. Vaikeammaksi tekee tästä vielä sen, että pallot eivät pompi loputtomiin asti. Saanko kysyä, että miksi vitussa eivät pompi? Jo pelin ensimmäinen kenttä on sellainen killeri, joka ei anna yhtään armoa vaikka onkin vain tasainen alue. Jos jotenkin selviää ampumaan pallot kaikki pieniksi versioiksi, niin hyvin äkkiä löydät pelihahmosi jommastakummasta nurkasta jumittamassa kun pallot tulevat kohti ja tappavat kun osuvat pelkkään varpaaseen. Muutenkaan välillä hahmon spriten ei tarvitse edes osua palloihin, kun puolen metrin ero näiden välillä tappaa. Meediopalloja, ihan sikahienoa.
Äänimaailma jatkaa samaa kuviota. Pelin aikana on tullut vastaan kolme, KOLME eri ääntä. Ensimmäisenä taustamusiikki, joka jää hyvin ikävästi soimaan päähän. Sellainen hyvin ärsyttävä muutaman sekunnin looppi, jota yleensä kuulee jossain Mikki Hiiren kerhotalo -televisiosarjassa, tosin ei kasibittisenä ripulina. Ripulista puheen ollen, pelin toinen ääni joka lähtee aseesta, kuulostaa aivan pierulta; sellaiselta nopealta ja kimakalta. Pystyisin arvioimaan varmaan tuota pierun ääntä laajemmin kuin tätä peliä. Kolmas ääni tulee kun kuolet. Geneerinen korkeasta äänestä feidaus matalampaan, joka on niin nähty ja kuultu.
Kontrolleista ei ole paljoa sanottavaa, kun kaikki on jo suurin piirtein jo sanottu. A ja B molemmat ampuvat aseella samanlaisen panoksen, joten ei haittaa jos omistaa ison peukalon ja on harmissaan että painaisi molempia nappeja samaan aikaan. Liikkuminen on hahmolla – kuten edellä mainittiin – liian hidasta. Pallojen ”fysiikan” (lue: eivät pompi pitkään) takia kentät pitäisi päästä läpi varmaan kymmenessä sekunnissa, joka olisi jo Nobelin arvoinen suoritus.
Lyhyesti:
Balloon Monster on surkein Pang-kopio jota on tullut pelattua. Kun ensimmäistäkään kenttää ei meinaa päästä läpi, niin miettii että onko tätä peliä tarkoitettu pelattavaksi vai kiusoitteluksi. Itse asiassa nyt mietin että miksi peli on nimetty Balloon Monsteriksi, kun pelissä ilmiselvästi ammutaan saippuakuplia. Pienenä olin ihan hyvä näitä pelejä pelaamaan, mutta nyt tuntuu jos laittaisin 6-8 vuotiaan pelaamaan tätä peliä, saisin syytteen lapsen kiduttamisesta ja vapaudenriistosta.
Hyvää:
+ Main Menu -kuvassa näyttää siltä, että pallot/kuplat tulisivat hahmon perseestä
Huonoa:
- Kaikki muu
Arvosana: 7/100
Sanooko kellekään mitään pelit nimeltä Buster Bros. a.k.a Pang a.k.a Pomping World, tai esimerkiksi Super Bubble Mania? Yksinkertaisia pelejä, joissa ammutaan pomppivia palloja ja aina osuessaan niistä tulee kaksi tai neljä pienempää? Muistan itse pelanneeni nuorempana SBM:a ja pidin sitä varsin kivana ajantappopelinä. Jokainen varmastikin tietää sen hetken kun puolen tunnin päästä pitäisi lähtee johonkin, ja pitäisi kuluttaa ikuisuudelta tuntuvat viimeiset minuutit johonkin, mutta mitään ei kehtaa aloittaa koska ei kerkeä mitenkään tehdä siitä loppua. Tällaisiin tilanteisiin sopivat pelit ovat mahtavia, mutta Balloon Monster ei läheskään edusta pikapeluupelien kärkeä.
Idea pelissä on täysin sama kuin muissakin vastaavissa peleissä. Ensin on yksi iso pallura, ammu sitä ja se muuttuu pariksi pienemmäksi. Jatka tätä kunnes kentällä on lukuisia pieniä palloja, jotka ampuessa häviävät. Ammu kenttä tyhjäksi ja etene seuraavalle tasolle. Helppoa, eikö vain? Kautta naalin vasemman kiveksen, ei tasan ole jos on kyseessä tämä kyseinen Pallohirviö. Hahmosi liikkuu äärimmäisen hitaasti, panos kulkee ylöspäin vielä hitaammin, joten pelaamisesta on hauskuus hyvin, hyvin kaukana. Tällaisessa pelissä pitäisi olla suhtkoht nopeatempoinen hahmo ja nopeat ammukset. Tässä roolit ovat vähän päälaellaan. Samalla kun niskaasi tulee viisi palloa, pelihahmo seisoo peukalo perseessä paikallaan ja miettii millaista olisi harrastaa räsypokkaa kärpän kanssa. Pelihahmon hitauden takia pelaamisesta tulee eräänlaista vasemman käden taktikointia, meinaten että vaikka kuinka yrität miettiä mitä mahtavimpia kikkailuja, niin aina yllättää joku pallo jostain ja hyvin ärsyttävää on aloittaa kenttä alusta. Vaikeammaksi tekee tästä vielä sen, että pallot eivät pompi loputtomiin asti. Saanko kysyä, että miksi vitussa eivät pompi? Jo pelin ensimmäinen kenttä on sellainen killeri, joka ei anna yhtään armoa vaikka onkin vain tasainen alue. Jos jotenkin selviää ampumaan pallot kaikki pieniksi versioiksi, niin hyvin äkkiä löydät pelihahmosi jommastakummasta nurkasta jumittamassa kun pallot tulevat kohti ja tappavat kun osuvat pelkkään varpaaseen. Muutenkaan välillä hahmon spriten ei tarvitse edes osua palloihin, kun puolen metrin ero näiden välillä tappaa. Meediopalloja, ihan sikahienoa.
Äänimaailma jatkaa samaa kuviota. Pelin aikana on tullut vastaan kolme, KOLME eri ääntä. Ensimmäisenä taustamusiikki, joka jää hyvin ikävästi soimaan päähän. Sellainen hyvin ärsyttävä muutaman sekunnin looppi, jota yleensä kuulee jossain Mikki Hiiren kerhotalo -televisiosarjassa, tosin ei kasibittisenä ripulina. Ripulista puheen ollen, pelin toinen ääni joka lähtee aseesta, kuulostaa aivan pierulta; sellaiselta nopealta ja kimakalta. Pystyisin arvioimaan varmaan tuota pierun ääntä laajemmin kuin tätä peliä. Kolmas ääni tulee kun kuolet. Geneerinen korkeasta äänestä feidaus matalampaan, joka on niin nähty ja kuultu.
Kontrolleista ei ole paljoa sanottavaa, kun kaikki on jo suurin piirtein jo sanottu. A ja B molemmat ampuvat aseella samanlaisen panoksen, joten ei haittaa jos omistaa ison peukalon ja on harmissaan että painaisi molempia nappeja samaan aikaan. Liikkuminen on hahmolla – kuten edellä mainittiin – liian hidasta. Pallojen ”fysiikan” (lue: eivät pompi pitkään) takia kentät pitäisi päästä läpi varmaan kymmenessä sekunnissa, joka olisi jo Nobelin arvoinen suoritus.
Lyhyesti:
Balloon Monster on surkein Pang-kopio jota on tullut pelattua. Kun ensimmäistäkään kenttää ei meinaa päästä läpi, niin miettii että onko tätä peliä tarkoitettu pelattavaksi vai kiusoitteluksi. Itse asiassa nyt mietin että miksi peli on nimetty Balloon Monsteriksi, kun pelissä ilmiselvästi ammutaan saippuakuplia. Pienenä olin ihan hyvä näitä pelejä pelaamaan, mutta nyt tuntuu jos laittaisin 6-8 vuotiaan pelaamaan tätä peliä, saisin syytteen lapsen kiduttamisesta ja vapaudenriistosta.
Hyvää:
+ Main Menu -kuvassa näyttää siltä, että pallot/kuplat tulisivat hahmon perseestä
Huonoa:
- Kaikki muu
Arvosana: 7/100
Adam and Eve
Jokaiseen pelikokoelmaan on pakko saada aina jokin Jeesus-peli, jonka pelaamista voisi TV7:lla ihan hyvin näyttää. Varsinkin kun on kyseessä Amerikka. ”In God we trust” ja sitä rataa. Tämäkin peli on kopio aikaisemmin julkaistusta pelistä, nyt vuorossa on Balloon Fight, joka nähtiin samaisella konsolilla yhtenä julkaisupelinä. Ja jos vielä kauemmaksi mennään niin Balloon Fight on hyvin samanlainen kuin kaksi vuotta itseään vanhempi arcadehallien Joust.
Pelin idea on siis tuttu: pelaaja on joko Aatami tai Eeva, joiden hahmospriteiden perusteella on vaikea sanoa kumpi on kumpi. Ja pelaajan tehtävänä on tappaa kaikki lentelevät käärmeet. Lentävät? Juu-uh, itsekin otat tulta alle ilmapallon avulla. Pelaaja kestää kolme osumaa, käärmeet kaksi. Homman nimi on siis osua käärmeitä lennättäviin ilmapalloihin, jonka jälkeen itse käärmeeseen jotta kyseinen elukka häviää pois. Jos osut pelkkään ilmapalloon, käärme laskeutuu jollekin tasolle ja ilmapallo täyttyy uudelleen. Pelaaja voi ottaa vain kolme osumaa, meinaten että pelihahmon ilmapallo pienenee kaksi kertaa ennen kuin viimeinen osuma nostaa sinut enkelinä yläilmoihin.
Kuten arvata ehkä saattaa, pelin kontrollit voisivat olla hieman paremmat. Balloon Fightiin verrattuna hahmo liikkuu hieman takkuisemmin ottaen välillä vauhtispurtteja, jotka pistävät hieman ärsyttämään. B-nappi on tässä pelissä yhtä tyhjän kanssa, sillä A-napista ponkaistaan itselleen lisää vauhtia, ja muuta sitten ei varmaankaan tarvitakaan. Äänimaailma yllättää taasen hieman ”normaalisuudellaan”. Mitä jo tässä vaiheessa on kerinnyt tottua tämän pelikokoelman peleihin, niin musiikki on melkeinpä välillä se pahin asia. Adam and Even musiikki taasen on perinteikästä kasibittistä pimputusta, tosin keskivertoa sellaista. Ei kuitenkaan pahimmasta päästä, joten tämä peli aiheutti jopa fiiliksen että tätä pystyisi paremman puutteessa pelaamaan.
Graafinen ulkoasukaan ei sinänsä petä. Ainoastaan pelihahmot vaatisivat paljon parannusta, muiden asioiden näyttäessä varsin hyviltä. Castlevanian tasolle ei sentään päästä, mutta tämännäköisiä pelejä NESillä on useita. Silmäkarkkia joillekin voi olla. Hahmot ovat samannäköisiä, mutta erivärisyys erottaa heidät. Aivan kuten ensimmäisessä Super Mario Bros.
-pelissä, mutta tämän pelin hahmot eivät ole Mario tai Luigi, vaan tummaihoinen Aatami ja oksennustautia poteva Eeva. Tai toisinpäin, mistä sitä tietää.
Lyhyesti:
Näin uskottomana ihmisenä en huomaa itse mitään uskontoon liittyvää, muuta kuin pelihahmot. Nooan Arkkihan ala-asteella sen meille opetti, että eläimetkin pelastetaan lopulliselta tuholta, mikä se ikinä onkaan. Tosin jos Nooa ei saanut mahdutettua kaikkia elukoita arkkiin, niin jospa hän palkkasi Aatamin ja Eevan nirhaamaan loput kituavat elukat? Eipä nuo Käärmeet joutessaan lentelisi ilmapalloilla kohti taivasta ja Pyhän Pietarin portteja. Tässähän selviääkin pelin juoni, joka on syvempi ja koskettavampi kuin nykyajan peleissä.
”Aatami ja Eeva joutuvat kohtaamaan rangaistuksen kielletyn hedelmän syönnistä monien vuosien jälkeen. Jumala päätti että ihmisten karkoitus Eedenin puutarhasta ei olisi tarpeeksi. Nooan pelastaessa jokusen eläimen vedenpaisumuksesta, Aatami ja Eeva joutuivat kohtaamaan syntisimmän teon: murhatkaa kituavat eläimet. Tämä teos on taistelu hyvän ja pahan välisestä kohtaamisesta sielussasi. Toiko kielletty hedelmä lisää pimeyttä sydämeesi, vai auttoiko se ymmärtämään monien kansan vääryydet ja haluamaan sinut heidän käännyttäjäksi takaisin valon lähteelle? Ota ohjain käteen, ja ala selvittämään tätä mysteeriä.”
Tai sitten tämä on vain Balloon Fight -kopio, jossa pelihahmoina on muuten vain Aatami ja Eeva.
(Mahdolliset virheet uskonkertomuksissa tässä arvostelussa johtuu aivan siitä, että jouduin katsomaan Wikipediasta asioita. Kirjoittaja ei ole kristinuskon jäsen.)
ps. Erikoismaininnan pelissä saa yksi vihollishahmo. En tiedä mikä kuningaskotka se on, mutta iso ruskea lintu, joka pudottaa ruskean soikeanmuotoisen esineen. Lukijan pääteltävissä on se, että onko se muna, takapuolen tuotos vai jokin muu.
Hyvää:
+ Kontrollit toimivat kunhan harjoittelee niitä hetken
+ Pelin idea on simppeli ja hauska
+ Graafinen ulkoasu ja äänimaailma yllättävät keskivertoisuudellaan
Huonoa:
- Jos tämä on uskontoon liittyvä peli, niin mihin on jäänyt viittaukset?
- Pelihahmot ovat rumia
Arvosana: 56/100
Jokaiseen pelikokoelmaan on pakko saada aina jokin Jeesus-peli, jonka pelaamista voisi TV7:lla ihan hyvin näyttää. Varsinkin kun on kyseessä Amerikka. ”In God we trust” ja sitä rataa. Tämäkin peli on kopio aikaisemmin julkaistusta pelistä, nyt vuorossa on Balloon Fight, joka nähtiin samaisella konsolilla yhtenä julkaisupelinä. Ja jos vielä kauemmaksi mennään niin Balloon Fight on hyvin samanlainen kuin kaksi vuotta itseään vanhempi arcadehallien Joust.
Pelin idea on siis tuttu: pelaaja on joko Aatami tai Eeva, joiden hahmospriteiden perusteella on vaikea sanoa kumpi on kumpi. Ja pelaajan tehtävänä on tappaa kaikki lentelevät käärmeet. Lentävät? Juu-uh, itsekin otat tulta alle ilmapallon avulla. Pelaaja kestää kolme osumaa, käärmeet kaksi. Homman nimi on siis osua käärmeitä lennättäviin ilmapalloihin, jonka jälkeen itse käärmeeseen jotta kyseinen elukka häviää pois. Jos osut pelkkään ilmapalloon, käärme laskeutuu jollekin tasolle ja ilmapallo täyttyy uudelleen. Pelaaja voi ottaa vain kolme osumaa, meinaten että pelihahmon ilmapallo pienenee kaksi kertaa ennen kuin viimeinen osuma nostaa sinut enkelinä yläilmoihin.
Kuten arvata ehkä saattaa, pelin kontrollit voisivat olla hieman paremmat. Balloon Fightiin verrattuna hahmo liikkuu hieman takkuisemmin ottaen välillä vauhtispurtteja, jotka pistävät hieman ärsyttämään. B-nappi on tässä pelissä yhtä tyhjän kanssa, sillä A-napista ponkaistaan itselleen lisää vauhtia, ja muuta sitten ei varmaankaan tarvitakaan. Äänimaailma yllättää taasen hieman ”normaalisuudellaan”. Mitä jo tässä vaiheessa on kerinnyt tottua tämän pelikokoelman peleihin, niin musiikki on melkeinpä välillä se pahin asia. Adam and Even musiikki taasen on perinteikästä kasibittistä pimputusta, tosin keskivertoa sellaista. Ei kuitenkaan pahimmasta päästä, joten tämä peli aiheutti jopa fiiliksen että tätä pystyisi paremman puutteessa pelaamaan.
Graafinen ulkoasukaan ei sinänsä petä. Ainoastaan pelihahmot vaatisivat paljon parannusta, muiden asioiden näyttäessä varsin hyviltä. Castlevanian tasolle ei sentään päästä, mutta tämännäköisiä pelejä NESillä on useita. Silmäkarkkia joillekin voi olla. Hahmot ovat samannäköisiä, mutta erivärisyys erottaa heidät. Aivan kuten ensimmäisessä Super Mario Bros.
-pelissä, mutta tämän pelin hahmot eivät ole Mario tai Luigi, vaan tummaihoinen Aatami ja oksennustautia poteva Eeva. Tai toisinpäin, mistä sitä tietää.
Lyhyesti:
Näin uskottomana ihmisenä en huomaa itse mitään uskontoon liittyvää, muuta kuin pelihahmot. Nooan Arkkihan ala-asteella sen meille opetti, että eläimetkin pelastetaan lopulliselta tuholta, mikä se ikinä onkaan. Tosin jos Nooa ei saanut mahdutettua kaikkia elukoita arkkiin, niin jospa hän palkkasi Aatamin ja Eevan nirhaamaan loput kituavat elukat? Eipä nuo Käärmeet joutessaan lentelisi ilmapalloilla kohti taivasta ja Pyhän Pietarin portteja. Tässähän selviääkin pelin juoni, joka on syvempi ja koskettavampi kuin nykyajan peleissä.
”Aatami ja Eeva joutuvat kohtaamaan rangaistuksen kielletyn hedelmän syönnistä monien vuosien jälkeen. Jumala päätti että ihmisten karkoitus Eedenin puutarhasta ei olisi tarpeeksi. Nooan pelastaessa jokusen eläimen vedenpaisumuksesta, Aatami ja Eeva joutuivat kohtaamaan syntisimmän teon: murhatkaa kituavat eläimet. Tämä teos on taistelu hyvän ja pahan välisestä kohtaamisesta sielussasi. Toiko kielletty hedelmä lisää pimeyttä sydämeesi, vai auttoiko se ymmärtämään monien kansan vääryydet ja haluamaan sinut heidän käännyttäjäksi takaisin valon lähteelle? Ota ohjain käteen, ja ala selvittämään tätä mysteeriä.”
Tai sitten tämä on vain Balloon Fight -kopio, jossa pelihahmoina on muuten vain Aatami ja Eeva.
(Mahdolliset virheet uskonkertomuksissa tässä arvostelussa johtuu aivan siitä, että jouduin katsomaan Wikipediasta asioita. Kirjoittaja ei ole kristinuskon jäsen.)
ps. Erikoismaininnan pelissä saa yksi vihollishahmo. En tiedä mikä kuningaskotka se on, mutta iso ruskea lintu, joka pudottaa ruskean soikeanmuotoisen esineen. Lukijan pääteltävissä on se, että onko se muna, takapuolen tuotos vai jokin muu.
Hyvää:
+ Kontrollit toimivat kunhan harjoittelee niitä hetken
+ Pelin idea on simppeli ja hauska
+ Graafinen ulkoasu ja äänimaailma yllättävät keskivertoisuudellaan
Huonoa:
- Jos tämä on uskontoon liittyvä peli, niin mihin on jäänyt viittaukset?
- Pelihahmot ovat rumia
Arvosana: 56/100
Porter
Tämän pelin käynnistyessä herää kysymys, pitääkö saatana jokaisesta hyvin menestyneestä pelistä tehdä rahastuskopio, joka on aivan perseestä? Tällä kertaa kohteena on ylhäältä kuvatut puzzlepelit, joissa tarkoituksena on yleensä taktikoiden päästä seuraavalle tasolle. Esimerkiksi tukkia vihollisten tiet ennen kuin he lähtevät liikenteeseen, ampua niitä, siirtää esteitä jotta itse pääsee liikkumaan ja niin edelleen. Näiden kuvailujen perusteella tulee ikävä Adventures of Lolo -pelisarjaa. Porter yrittää tehdä varmaankin samaa, mutta tässä ei ammuta ketään, tässä siirretään pelkästään laatikoita. Peli ei kerro väkisinkään mitään tarinaa perinteiseen, laadukkaaseen CALTRON-tyyliin Cosmos Copia lukuun ottamatta, vaan iskee pelaajan heti kentälle vailla määränpäätä, taustatietoa tai mitään muuta informaatiota. Herp työnnä laatikot tähtien päälle derp. Okei, aina puzzlepelit ovat tällaisia kikkailuja. Loloon verrattuna tässä kusee monikin asia, aloitetaan kontrolleista.
Jotka ovat muuten ihan hyvät, mutta jos haluaa sitä laatikkoa työntää niin siihen ei riitä, että kävelet sitä kohti kuten kaikissa aikaisemmissa vastaavissa peleissä. A-nappia painamalla pelihahmo siirtää laatikkoa eteenpäin. Okei, miksi? Joku apina varmaan tämän(-kin) pelin on koodannut, joka tykkää painella turhanpäiten nappeja. Tosin tällä tavalla saadaan enemmän nappeja käyttöön. B-nappia ei sitten kannata painaa turhanpäiten. Sitä painamalla pelihahmo kuolee ja menettää elämän (joita on viisi kappaletta näin by the way) ja kenttä alkaa alusta. Miksi tätä ei olisi voinut laittaa vaikkapa Select-napin taakse? Sen harva jos kukaan tietää.
Se mikä Loloissa oli hyvää, oli se että sai rauhassa miettiä taktiikoita kentällä. Porter kusee pelaajan naamalle tässäkin, koska kentissä on aikaraja. Jos laitat pelin taukotilaan, niin objektit häviävät peliruudulta. Tai eivät kaikki, vaan laatikot ja tähdet sekä mihinkä ne pitäisi viedä. Samalla tajuaa että musiikki ei pysähdy. Musiikki on jokaisessa kentässä sama, musiikki joka kuulostaa täysin alkuvalikon taustaääniltä pienellä lisä-ärsykkeellä, eli musiikki joka ei ole kenenkään mieleen. Rasittavaa on myös, että taustakappale on pelin ainoa ääni. Efektit on varmaan pudotettu siinä vaiheessa pois, kun tajuttiin että lopputulos on pelaamatta paskaa.
Puzzle-pelit ovat joidenkin mieleen, joten ajatellaan siltä kannalla että jos haluaa pistää aivonystyrät koetukselle, niin toimiiko tämä sillä tavalla? No ei taida toimia, sillä ensimmäinen kenttä on harjoittelua jossa opit käyttämään NES-ohjainta. Toinen kenttä pistää jo jonkin verran miettimään siirtoja. Kolmas kenttä alkaa jo itkettämään siinä vaiheessa, että mieli tekisi jo lopettaa pelaaminen. Tähän lisätään se tosiasia, että kello käy ja ei ole aikaa miettiä mitään liikkeitä kunnolla, ellet välttämättä halua menettää elämiä pelkästään pojottamisen takia, jolloin peli-into häipyy hyvin nopealla tavalla mielestäsi.
Vielä pari sanaa pelihahmosta: Se näyttää ihan sumopainijalta nahkaisessa pornoasussa, jolla on suu apposen auki. Lisäksi hahmon ruskea sprite naurattaa.
Lyhyesti:
Porter on hyvä yritys, mutta siihen se jää. Kenttien vaikeustasot nousevat aivan älyttömällä tavalla, joka pakottaa pelaajan olemaan joko superälykkö ja pystyä päihittämään aasialaisen lapsen rubikin kuution ratkaisemisessa. Mieli ei tee pelata kyseistä peliä kun ajattelee koko ajan muita hyviä pulmanratkontapelejä samoilta ajoilta mitä voisi pelata, joissa eivät myöskään aivot kärähdä. Esimerkiksi tämä edellä mainittu Adventures of Lolo tai Incredible Machine, nimetäkseni vain kaksi.
Hyvää:
+ Yritys hyvä kymmenen
Huonoa:
- Aikaraja
- Pelihahmo
- Idea
- Musiikki
Arvosana: 8/100
Tämän pelin käynnistyessä herää kysymys, pitääkö saatana jokaisesta hyvin menestyneestä pelistä tehdä rahastuskopio, joka on aivan perseestä? Tällä kertaa kohteena on ylhäältä kuvatut puzzlepelit, joissa tarkoituksena on yleensä taktikoiden päästä seuraavalle tasolle. Esimerkiksi tukkia vihollisten tiet ennen kuin he lähtevät liikenteeseen, ampua niitä, siirtää esteitä jotta itse pääsee liikkumaan ja niin edelleen. Näiden kuvailujen perusteella tulee ikävä Adventures of Lolo -pelisarjaa. Porter yrittää tehdä varmaankin samaa, mutta tässä ei ammuta ketään, tässä siirretään pelkästään laatikoita. Peli ei kerro väkisinkään mitään tarinaa perinteiseen, laadukkaaseen CALTRON-tyyliin Cosmos Copia lukuun ottamatta, vaan iskee pelaajan heti kentälle vailla määränpäätä, taustatietoa tai mitään muuta informaatiota. Herp työnnä laatikot tähtien päälle derp. Okei, aina puzzlepelit ovat tällaisia kikkailuja. Loloon verrattuna tässä kusee monikin asia, aloitetaan kontrolleista.
Jotka ovat muuten ihan hyvät, mutta jos haluaa sitä laatikkoa työntää niin siihen ei riitä, että kävelet sitä kohti kuten kaikissa aikaisemmissa vastaavissa peleissä. A-nappia painamalla pelihahmo siirtää laatikkoa eteenpäin. Okei, miksi? Joku apina varmaan tämän(-kin) pelin on koodannut, joka tykkää painella turhanpäiten nappeja. Tosin tällä tavalla saadaan enemmän nappeja käyttöön. B-nappia ei sitten kannata painaa turhanpäiten. Sitä painamalla pelihahmo kuolee ja menettää elämän (joita on viisi kappaletta näin by the way) ja kenttä alkaa alusta. Miksi tätä ei olisi voinut laittaa vaikkapa Select-napin taakse? Sen harva jos kukaan tietää.
Se mikä Loloissa oli hyvää, oli se että sai rauhassa miettiä taktiikoita kentällä. Porter kusee pelaajan naamalle tässäkin, koska kentissä on aikaraja. Jos laitat pelin taukotilaan, niin objektit häviävät peliruudulta. Tai eivät kaikki, vaan laatikot ja tähdet sekä mihinkä ne pitäisi viedä. Samalla tajuaa että musiikki ei pysähdy. Musiikki on jokaisessa kentässä sama, musiikki joka kuulostaa täysin alkuvalikon taustaääniltä pienellä lisä-ärsykkeellä, eli musiikki joka ei ole kenenkään mieleen. Rasittavaa on myös, että taustakappale on pelin ainoa ääni. Efektit on varmaan pudotettu siinä vaiheessa pois, kun tajuttiin että lopputulos on pelaamatta paskaa.
Puzzle-pelit ovat joidenkin mieleen, joten ajatellaan siltä kannalla että jos haluaa pistää aivonystyrät koetukselle, niin toimiiko tämä sillä tavalla? No ei taida toimia, sillä ensimmäinen kenttä on harjoittelua jossa opit käyttämään NES-ohjainta. Toinen kenttä pistää jo jonkin verran miettimään siirtoja. Kolmas kenttä alkaa jo itkettämään siinä vaiheessa, että mieli tekisi jo lopettaa pelaaminen. Tähän lisätään se tosiasia, että kello käy ja ei ole aikaa miettiä mitään liikkeitä kunnolla, ellet välttämättä halua menettää elämiä pelkästään pojottamisen takia, jolloin peli-into häipyy hyvin nopealla tavalla mielestäsi.
Vielä pari sanaa pelihahmosta: Se näyttää ihan sumopainijalta nahkaisessa pornoasussa, jolla on suu apposen auki. Lisäksi hahmon ruskea sprite naurattaa.
Lyhyesti:
Porter on hyvä yritys, mutta siihen se jää. Kenttien vaikeustasot nousevat aivan älyttömällä tavalla, joka pakottaa pelaajan olemaan joko superälykkö ja pystyä päihittämään aasialaisen lapsen rubikin kuution ratkaisemisessa. Mieli ei tee pelata kyseistä peliä kun ajattelee koko ajan muita hyviä pulmanratkontapelejä samoilta ajoilta mitä voisi pelata, joissa eivät myöskään aivot kärähdä. Esimerkiksi tämä edellä mainittu Adventures of Lolo tai Incredible Machine, nimetäkseni vain kaksi.
Hyvää:
+ Yritys hyvä kymmenen
Huonoa:
- Aikaraja
- Pelihahmo
- Idea
- Musiikki
Arvosana: 8/100
Bookyman
Yksi ehkä eniten kopioiduista peleistä on varmasti Pac-Man. Se oli simppeli, yksinkertainen ja mahtava omalla osa-alueellaan. Bookyman pyrkii olemaan varmaankin jotain yhtä eeppistä, mutta kuten arvata saattaa *sarkastista naurua* epäonnistuu Bookyman Pac-Manin kopioinnissa. Tässä pelissä moni asia on viturallaa ja niin päin seiniä, että tekisi mieli itkeä. Viimeisenä ja todellakin vähäisimpänä esittelen teille teoksen, jonka nimikin kuulostaa typerältä ja väärinkirjoitetulta.
Bookymanin ideana on liikkua kuoriaisena kentällä, jossa vastaan asettuu kaksi sammakkoa. Ideana ei ole syödä kaikkia palluroita, vaan käydä jokaisessa kohdassa kenttää. Mistä tietää että olet käynyt, sen alueen reitti on vaaleampaa kuin sen missä et ole käynyt. Mistä tietää että alueet merkitään, siitä että pelin aloituskuvassa on hiiri maalipurkin kanssa. Hiirtä en koko pelissä nähnyt, mutta eipä tuo ole varmaan enää tässä vaiheessa paha synti.
Tähän peliin on yhdistetty edellisten viiden pelin kontrollit. On liukasta liikkumista, on sitkeää kääntymistä ja yksinkertaisesti jotkin kontrollit eivät vain tottele. Onko mitään mukavampaa kuin pelata peliä jossa ohjaus ei toimi kuin murto-osan ajasta? No vittu ei ole! Siinäpähän kääntyilet vasemmalle, oikealle tai lähdet takaisinpäin kun nappien painamisilla on yhtä paljon merkitystä, kuin sillä mitä Laika-koira ajatteli ollessaan avaruudessa. A- ja B-napit ovat käyttämättömiä, joten hiphurraa, Game of the Year on saapunut!
Musiikki on aivan samanlaista kuraa mitä se oli Porterissa. Satunnaista tilitystä ilman määränpäätä. Efektiäänet käyvät ilmi joko kuollessa tai sprintatessa, jonka voi suorittaa pari kertaa per kenttä, jolloin pelaaja siis liikahtaa eteenpäin vähän nopeammin. Sprintauksesta tuleva ääni on kuin limpparipullon sihahdus, kuoleminen taas aiheuttaa ambulanssin sireenin äänen.
Graafinen ulkoasu on jälleen ruskeaa, kuvainnollisesti sekä ”ihan oikeasti”. Ruudun täyttävä ruskea väri tuo lähes jokaisessa kohdassa mieleen sen haisevan takapuolen tuotoksen. Eläimet sitten taas näyttävät häkeissään joiltakin lastentarhan väkerryksiltä. En tiedä tosin ovatko ne häkeissä tai missä, mutta mitään ne eivät tee, missään tilanteessa. En puhu siis tässä vaiheessa sammakkokaksikosta, näistä vastustajista jotka seuraavat pelihahmoa kuin hai laivaa, vaan parista kolmesta elukasta jotka vievät ruudusta turhan suuren osan. Turhia somistuksia, arvelisin.
Jossakin vaiheessa ruudulle tulee toinenkin kuoriainen, tai torakka, mutta siitä en sitten tiedä miksi se tulee kentälle ja kirjaimellisesti ulostaa papanansa pihalle. Siinä on sitten hyvä fiilis kun peli melkein paskoo pelaajan naamalle. Kai se torakka kuvastaa jonkun koodarin mielipidettä tästä pelistä. En kyllä ihmettelisi yhtään.
Lyhyesti:
Bookyman on yksinkertaisesti sellainen peli, josta on jälleen kerran vaikea sanoa juuri mitään. Surkea tuotos toki, mutta mitä viideltä edelliseltä peliltä on selvinnyt, niin odotukset olivat jo maatasolla. Yllätys ei ollut suuri, kun odotukset täyttyivät täysin.
Hyvää:
+ Torakka ja koppakuoriainen näyttää torakalta ja koppakuoriaiselta
Huonoa:
- Torakan kakka
- Kontrollit
- Musiikki
- Idea
Arvosana: 10/100
Yksi ehkä eniten kopioiduista peleistä on varmasti Pac-Man. Se oli simppeli, yksinkertainen ja mahtava omalla osa-alueellaan. Bookyman pyrkii olemaan varmaankin jotain yhtä eeppistä, mutta kuten arvata saattaa *sarkastista naurua* epäonnistuu Bookyman Pac-Manin kopioinnissa. Tässä pelissä moni asia on viturallaa ja niin päin seiniä, että tekisi mieli itkeä. Viimeisenä ja todellakin vähäisimpänä esittelen teille teoksen, jonka nimikin kuulostaa typerältä ja väärinkirjoitetulta.
Bookymanin ideana on liikkua kuoriaisena kentällä, jossa vastaan asettuu kaksi sammakkoa. Ideana ei ole syödä kaikkia palluroita, vaan käydä jokaisessa kohdassa kenttää. Mistä tietää että olet käynyt, sen alueen reitti on vaaleampaa kuin sen missä et ole käynyt. Mistä tietää että alueet merkitään, siitä että pelin aloituskuvassa on hiiri maalipurkin kanssa. Hiirtä en koko pelissä nähnyt, mutta eipä tuo ole varmaan enää tässä vaiheessa paha synti.
Tähän peliin on yhdistetty edellisten viiden pelin kontrollit. On liukasta liikkumista, on sitkeää kääntymistä ja yksinkertaisesti jotkin kontrollit eivät vain tottele. Onko mitään mukavampaa kuin pelata peliä jossa ohjaus ei toimi kuin murto-osan ajasta? No vittu ei ole! Siinäpähän kääntyilet vasemmalle, oikealle tai lähdet takaisinpäin kun nappien painamisilla on yhtä paljon merkitystä, kuin sillä mitä Laika-koira ajatteli ollessaan avaruudessa. A- ja B-napit ovat käyttämättömiä, joten hiphurraa, Game of the Year on saapunut!
Musiikki on aivan samanlaista kuraa mitä se oli Porterissa. Satunnaista tilitystä ilman määränpäätä. Efektiäänet käyvät ilmi joko kuollessa tai sprintatessa, jonka voi suorittaa pari kertaa per kenttä, jolloin pelaaja siis liikahtaa eteenpäin vähän nopeammin. Sprintauksesta tuleva ääni on kuin limpparipullon sihahdus, kuoleminen taas aiheuttaa ambulanssin sireenin äänen.
Graafinen ulkoasu on jälleen ruskeaa, kuvainnollisesti sekä ”ihan oikeasti”. Ruudun täyttävä ruskea väri tuo lähes jokaisessa kohdassa mieleen sen haisevan takapuolen tuotoksen. Eläimet sitten taas näyttävät häkeissään joiltakin lastentarhan väkerryksiltä. En tiedä tosin ovatko ne häkeissä tai missä, mutta mitään ne eivät tee, missään tilanteessa. En puhu siis tässä vaiheessa sammakkokaksikosta, näistä vastustajista jotka seuraavat pelihahmoa kuin hai laivaa, vaan parista kolmesta elukasta jotka vievät ruudusta turhan suuren osan. Turhia somistuksia, arvelisin.
Jossakin vaiheessa ruudulle tulee toinenkin kuoriainen, tai torakka, mutta siitä en sitten tiedä miksi se tulee kentälle ja kirjaimellisesti ulostaa papanansa pihalle. Siinä on sitten hyvä fiilis kun peli melkein paskoo pelaajan naamalle. Kai se torakka kuvastaa jonkun koodarin mielipidettä tästä pelistä. En kyllä ihmettelisi yhtään.
Lyhyesti:
Bookyman on yksinkertaisesti sellainen peli, josta on jälleen kerran vaikea sanoa juuri mitään. Surkea tuotos toki, mutta mitä viideltä edelliseltä peliltä on selvinnyt, niin odotukset olivat jo maatasolla. Yllätys ei ollut suuri, kun odotukset täyttyivät täysin.
Hyvää:
+ Torakka ja koppakuoriainen näyttää torakalta ja koppakuoriaiselta
Huonoa:
- Torakan kakka
- Kontrollit
- Musiikki
- Idea
Arvosana: 10/100
Caltron 6 in 1 lyhyesti:
Kaikki kuusi peliä ovat jokseenkin edes yrityksiä. Selvästi parhaiksi peleiksi päätyi Cosmos Cop sekä Adam and Eve ihan vain sen takia, että niitä pystyi edes pelaamaan. Loput neljä ovatkin sellaista kuraa, että niistä voi erään lailla ylpeillä tyyliin ”oon muuten pelannu sitä ja tätä.” Harvinaisuuden takia peliä ei varmaankaan moni pysty pelaamaan NESillä, mutta emulaattorilla varmaankin onnistuu useimmilla. Toisaalta haluaako näitä lopulta pelata, niin se jääköön jokaisen omaksi valinnaksi.
Yleisesti hyvää:
+ Osissa on edes yritetty tehdä järkevä peli, lopputuotoksena harmillisesti epäonnistunutta tai keskivertoa
+ Aikanaan tämäkin teos työllisti ihmisiä
Yleisesti huonoa:
- Vain yhdessä pelissä on ”kunnollinen” juoni (Cosmos Cop)
- Jokainen peli on jonkin paremman pelin klooni
Yleinen arvosana: 24/100
Kaikki kuusi peliä ovat jokseenkin edes yrityksiä. Selvästi parhaiksi peleiksi päätyi Cosmos Cop sekä Adam and Eve ihan vain sen takia, että niitä pystyi edes pelaamaan. Loput neljä ovatkin sellaista kuraa, että niistä voi erään lailla ylpeillä tyyliin ”oon muuten pelannu sitä ja tätä.” Harvinaisuuden takia peliä ei varmaankaan moni pysty pelaamaan NESillä, mutta emulaattorilla varmaankin onnistuu useimmilla. Toisaalta haluaako näitä lopulta pelata, niin se jääköön jokaisen omaksi valinnaksi.
Yleisesti hyvää:
+ Osissa on edes yritetty tehdä järkevä peli, lopputuotoksena harmillisesti epäonnistunutta tai keskivertoa
+ Aikanaan tämäkin teos työllisti ihmisiä
Yleisesti huonoa:
- Vain yhdessä pelissä on ”kunnollinen” juoni (Cosmos Cop)
- Jokainen peli on jonkin paremman pelin klooni
Yleinen arvosana: 24/100
RSS Feed