Peligenre: Tappelu
Julkaisija: LJN
Kehittäjä: Sculptured Software
Julkaisupäivä: 18.04.1994
Muut alustat: Game Boy, Game Gear, Mega Drive/Genesis, Sega 32x
Pelaajamäärä: 1-4
Ikärajoitus (ESBR): K-A (Kids to Adults)
Arvostelija: Hannu Karjalainen

Showpaini on varmasti monelle tuttu asia. Se on lähes kuin Aku Ankka, jokainen on ainakin kuullut siitä. Yleensä tällainen jonkin ohjelman, elokuvan tai sarjakuvan suosio tuo myös pelejä. LJN julkaisi 8- ja 16-bittisten konsoleiden WWEF pelisarjan kaikki osat. Jotkin niistä eivät välttämättä olleet hyviä, mutta joitain tekee mieli pelata uudestaan ja uudestaan. WWF RAW oli viimeisin kyseisen sarjan peleistä, joka julkaistiin vuonna 1994. Edeltäjä WWF Royal Rumble oli pienoinen pettymys pelimuotojen vähäisyyteen nojaten, mutta kuinka jatko-osa korjaa edeltäjänsä virheet?

“I’m not superman , but I will do whatever it takes to win”
Pelin käynnistyessä tulee heti ruutuun ensimmäinen iso plussa. Peliä voi pelata neljän pelaajan voimin, jos omistaa ohjainjakajan ja tarpeeksi ohjaimia. Pelimuotojakin on yllättävän paljon sekä julkaisuaikaan, että edeltäjäänsä WWF Royal Rumbleen verrattuna. One-On-One on nimensä mukaisesti normaali kahden painijan välinen ottelu. Tag Team on kahden joukkueen välinen ottelu jossa molemmissa joukkueissa on kaksi painijaa, eli peruskauraa tämäkin. Survivor Series pitää sisällään kaksi neljän painijan joukkuetta jossa voittajajoukkue on se, jonka painijat ovat saaneet eliminointityyliin peitettyä vastustajan kaikki painijat. Tämä tarkoittaa siis sitä että vaikka peität vastustajan joukkueen yhden painijan, peli jatkuu 4 vastaan 3 -tyylillä. Pelimuoto on myös Tag Team -tyylinen, joten painijat voivat vaihtaa toisensa sisään milloin haluavat. Royal Rumble- pelimuodossa on tarkoitus saada muut vastustajat pois kehästä ja voittaja on se painija, joka on viimeisenä kehässä. Painijat tulevat arvotussa järjestyksessä vuorotellen kehään, mutta maksimissaan kuusi painijaa voi olla saman aikaan mukana. Tässä pelimuodossa on siis mukana kaikki pelin 12 painijaa. Bedlam-ottelu on Tag Team -tyylinen, mutta tällä kertaa kaikki neljä painijaa ovat samanaikaisesti kehässä ja voitto tulee eliminointityylillä, eli molemmat vastustajajoukkueen painijat pitää peittää erikseen. Raw Endurance Match on toinen ottelumuoto, jossa on mukana kaikki pelin painijat. Kaksi kuuden painijan ryhmää ottaa mittaa toisistaan jälleen kerran eliminaatiotyyliin. Tämä pelimuoto on hieman samankaltainen kuin Survivor Series, mutta nyt jokaisella pelin painijalla ja tässä ei pysty painijat vaihtamaan toisiaan sisään kesken ottelun. Kehään tulee uusi painija kun häntä edeltävä painija on peitetty, tai hän on luovuttanut.

One-On-One ja Tag Team -pelimuodoissa voit valita myös erikseen kahdesta sääntömuodosta. One Fall on täysin normaali muoto, Brawl on ilman sääntöjä. Brawlissa ei ole tuomaria, joten voit mennä kehästä ulos ja käyttää jotain kättä pitempää. Tässä eräänlaisessa hardcore-ottelussa voittaja on se, joka saa vastustajan energiapalkin kokonaan alas. Nämä eivät siis ole hirvittävän pitkiä otteluita. Myöskään kättä pidempiä esineitä kehän ulkopuolella ovat vain perinteikäs metallituoli ja metallisanko.

“Who’s your DADDY Montreal!?”
Pelissä on siis kaiken kaikkiaan 12 painijaa: Bret Hart, The Undertaker, Yokozuna, Bam Bam Bigelow, Razor Ramon, Lex Luger, Doink the Clown, Shawn Michaels, 1-2-3 Kid, Diesel, Owen Hart ja naispainija Luna Vachon. Jokainen hahmo on kehässä myös ulkonäön lisäksi erilainen. Jokin heistä on voimakkaampi, jokin nopeampi, jokin kestää enemmän iskuja ja niin edespäin. Painijaa valitessa näkee neljä erilaista palkkia, jotka kertovat painijan nopeuden (Speed), kestävyyden (Strength), palautumisen (Stamina) ja painon (Weight). Isompikokoiset painijat ottavat enemmän iskuja vastaan, voimakkaammilla on vahvemmat iskut, nopeat ovat muita nopeampia mutta eivät kestä iskuja niin paljon ja iskut ovat heikompia, ja jolla on staminaa paljon, palautuu iskuista nopeammin kuin muut. Palautumisen näkee energiapalkista. Kaikkien energiat palautuvat hitaasti, mutta eron huomaa eri painijoiden kohdilla.

"The best there is.."
Ohjaus on yksi iso miinus pelissä. Lyönnit ja potkut (Strike moves) toimivat hyvin vain nappia painamalla, mutta oteliikkeet (Grapple moves) ovat tehty huonosti. Käytännössä grappleotteet toimivat siten, että vastustajan edessä pitää painaa Y-näppäintä, jolloin aukeaa eräänlainen minipeli. Minipelin idea on saada palkki täyteen, joka saadaan rämppäämällä näppäimiä. Painija tekee eri liikkeen riippuen mitä näppäintä viimeisimmäksi painoi. Käytettävät näppäimet tähän ''minipeliin'' on A, B, X, Y, R ja L. R-näppäimestä paiinija tekee lopetusliikkeensä, jos vastustajalla on energia punaisella, ja lopetusliike tehdään vastustajan edestä. Esimerkiksi Yokozunan lopetusliike tehdään köysiltä, ja käytännössä tämä tehdään siten, että olet köysillä ja vastustaja makaa maassa. Pelissä on myös Irish Whip liike joka laittaa vastustajan juoksemaan köysiin ja tulemaan takaisin, jolloin on hyvä hetki tehdä strike-liike. Irish Whip on myös mainio liike Royal Rumble -muodossa, sillä yksi strike-liikkeistä Irish Whipin jälkeen on vastustajan heittäminen ulos kehästä. Vastustajan voi tosin laittaa juoksemaan vain sivuilla oleviin köysiin, joten vertikaalista juoksuliikettä pelissä ei nähdä.

"The Best there was.."
Pelin ulkoasu on taattua 16-bittistä luokkaa. Yksityiskohtia löytyy useita. Painijat ovat kaikki erinäköisiä ja jopa taustalla olevat selostajatkin ovat laitettu istumaan ja heilumaan pöytänsä ääreen, vaikka heidän ääntä ei kuullakaan. Yleisökin liikkuu hieman, mutta pelkästään päänliikkeillä. Kiva olisi ollut, jos yleisöläisten kädet olisivat nousseet ilmaan, vaikkapa lopetusliikkeen jälkeen. Toisaalta ruudulla oleva liike olisi voinut tulla hieman sekaiseksi, jos yleisö riehuisi. Enemmän liikettä tosin olisi voinut olla heidänkin osaltaan, sillä on hieman hölmöä katsoa kun selostajat heiluvat kuin heikkopäiset mutta yleisö pudistaa päätään.

"The best there ever will be.."
Pelin äänimaailma on hieman kaksijakoinen. Valikkomusiikki ja lähes kaikkien painijoiden tunnuskappale on saatu yllättävän hyvän kuuloisiksi sen ajan teknologialla, paitsi Dieselin. Hän käytti silloin rekan käyntiääntä sisääntulokappaleenaan, joka kuulostaa pelissä kyllä mörinältä, mutta ei rekan sellaiselta. Esikuvaltaan kuulostavia kappaleita löytyy mm. Undertakerilta ja Yokozunalta mutta varsinkin Shawn Michaelsin, Bret Hartin, Owen Hartin ja Doinkin kappaleet ovat loistavia esimerkkejä mihin äänenlaatuun jo 16-bittisellä tekniikalla pystyttiin. Löysin itseni yllättävän useita kertoja vain selaamassa hahmovalikkoa kuunnellen eri hahmojen tunnuskappaleita. Valikkoäänenä toimii senaikainen Raw-ohjelman tunnuskappale, joka mielestäni kuullostaa pelissä paremmalta mitä se oikeasti oli. Pelinaikaiset äänet ovat sitten asia erikseen. Näiden laatuun olisi voinut satsata enemmän aikaa. Yleisö kuulostaa ihan hyvältä vaikka ne eivät tosiaankaan pahemmin liiku. Huutoa tosin kuuluu suurien liikkeiden jälkeen. Painijoiden liikkeiden äänet ja painijoiden huudot taasen ovat huonompia. Tuolilla iskettäessä ja jotkin lyönnit kuulostavat naamaan läpsäisyltä, ja tuskanhuudot ovat todella lyhyitä äänähdyksiä. Niissä olisi saanut olla hieman enemmän miehekkyyttä.

WWF RAW on laajin mutta samalla viimeisin LJN:n showpainipeli, josta pikkumuutosten avulla olisi voinut hyvin jatkaa pelisarjaa rinta rottingilla. Peli tekee tosin selväksi, että LJN on tehnyt myös joskus hyviäkin pelejä.

Arvosana: 73/100

Hyvää:
+ Hahmojen omat lopetusliikkeet ovat mukana
+ Pelimuotojen määrä

Huonoa:
- Painiotteet perustuvat näppäinten nopeaan naputukseen, joka aiheuttaa parin ottelun jälkeen sormiin kipua
- Royal Rumble on legendaarinen ottelumuoto, jotka ovat olleet pitkiä. Tässä pelissä ne ovat lyhyehköjä.

Peligenre: Tasohyppely
Julkaisija: Disney Interactive
Kehittäjä: Virgin Interactive
Julkaisupäivä (EU): 28.11.1996
Muut alustat: GB, Sega Mega Drive
Pelaajamäärä: 1
Ikärajoitus (ESRB): Everyone (E)
Arvostelija: Hannu Karjalainen

Sanotaan, että elokuvista tehdyt pelit tai pelistä tehdyt elokuvat eivät onnistu lähes milloinkaan, ja tuloksena on roskakorin täytettä. Tämä sanonta pätee monissa tapauksissa, kuten Mortal Kombat -peleistä tehdyt elokuvat sen meille todistavat. Toki tämä on myös makuasia joista ei pidä kiistellä. Tällä kertaa käsiini sattui piirroselokuvasta tehty peli, jonka elokuvaversio on varmasti kaikille tuttu lapsuudestaan. Kyseessä on Disneyn vuonna 1940 julkaistusta teoksesta tehty peli nimeltään Pinocchio. Peli julkaistiin Sega Genesikselle, meille tutummin Mega Drivelle vuonna 1995 ja seuraavana vuonna Game Boy sekä Super Nintendo saivat omat versionsa pelistä. Pelin kehittäjänä toiminut Virgin Interactive on tuttu monista Disney-pelien kehityksistä ja julkaisuista 90- luvun alusta sekä Resident Evil- sarjan ensimmäisten osien Eurooppa-julkaisuista, joten paperilla mahdollisuudet kerrankin onnistuvaan leffapeliin näyttävät hyviltä. Kuinka he saivat Pinocchion muutettua peliksi ja liittyykö se perinteisten huonojen leffapelien joukkoon, vai saako kyseinen tuotos hyväksynnän onnistuneesta lasten seikkailupelistä?

Be a good boy
Pelin juoni on suoraan elokuvasta kuten arvata saattaa. Pelaajan hahmo on Pinokkio, jonka pitää ansaita oikean väärästä erottelun, rohkeuden sekä epäitsekkyyden mitalit jotta hänestä kasvaisi oikea poika. Käytännössä nämä mitalit tulevat peliä pelatessa eteenpäin. Peli on kolmea kenttää lukuun ottamatta sivusta kuvattu tasohyppely, joita 90-luvulla osattiin tehdä, ja tämä peli ei ole poikkeus. Ohjaus on sujuvaa ja perinteistä, mihin monissa tasohyppelyissä on totuttu. Kun otat ohjaimen käsiisi ja aloitat pelaamisen, tunnet heti olevasi ohjauksen kanssa sujut ja tunnet hallitsevasi pelimaailman tapahtumia kuten pelaajan pitääkin. Vaihtelua normaaliin tasohyppelyyn peliin tuo kaksi kenttää, joissa pitää reagoida tarpeeksi nopeasti. Nämä reaktiokentät ovat tosin helpoimmallakin tasolla yllättävän hankalia ja kirjoittaneella meni lopulta useampi yritys niiden läpipääsemiseksi. Lopulta ne kuitenkin menevät hyvin vaivattomasti yritysten ja erehdyksien kautta. Niiden kenttien uudelleenpeluuarvo on hieman onneton, jos muistaa ulkoa milloin pitää esimerkiksi vuoristoradan vaunun kyydissä hyppiä ja kumartua. Kun elokuvassa Pinokkio esiintyi lavalla köydettömänä nukkena, on tästä tehty erittäin hyvä kenttä peliin. Tässä tulee kolmas kenttä, joka eroaa pelin tavanomaisista kontrolleista. Ohjaimen jokaisesta main buttonista (A, B, X, Y) sekä ristiohjaimen ylös-näppäimestä tekee jonkin tanssiliikkeen, ja itse pitää seurata muiden nukkejen liikkeitä. Tee liikkeet perässä, jotta saat mainetta ja kunniaa.

I'd rather be smart than be an actor
Graafinen ulkoasu on perinteistä 16-bittistä tasoa. Hahmot ovat tehty yksityiskohtaisesti, ja liikkeet ovat sulavia. Joissakin kentissä tosin toivoisi hieman taustalle lisäväriä, eikä kokoajan lähes identtisen näköisiä rakennuksia. Vaikka niissäkin on omat yksityiskohtaiset piirteensä, alkaa silti puuduttamaan katsoa samanlaisia ikkunoita, kylttejä ja aitoja. Tämä johtaa hyvin nopeasti siihen että ei tiedä minne mennä ja olet eksyksissä. Tämä voi tapahtua jo ensimmäisessä kentässä, joka voi tuoda tuskastumisen tunteen jo kymmenessä minuutissa. Jos kuitenkin saa pidettyä hermot kurissa ja olla repimättä peliä konsolista, huomaat hyvän asian. Jokainen kenttä on erinäköinen kun toinen. Tämä tosiasia pelastaa välillä tylsähköksi käyvien kenttien ulkoasun, jos joudut samaa kenttää kaluamaan pahimmillaan jopa puoli tuntia.

A boy who won't be good might just as well be made of wood
Pelin äänimaailma on varsin loistava. Tuttuja kappaleita soi taustalla muutaman kerran, jotka luovat rennon tunnelman. Pelissä on myös omaa musiikkia joka on hyvin samankaltaista kuin elokuvassa esiintyvät kappaleet. Nämä kappaleet toimivat myös mallikkaasti, ne kuulostavat hyvältä ja parhaimmillaan jäävät soimaan päähän. Toisaalta elokuvasta tuttuja kappaleita olisi voinut olla hieman enemmän. Ääniefektit saavat myös hymyn huulille. Potkaistessa kuuluu viuhahduksia ja hahmon maahan osuessa tömähdyksiä, vastustajalapsien itku kuulostaa itkulta ja aikuisiän vastusten tuskanhuudot ovat myös hyvälaatuisia. Lyhyesti sanottuna kaikki ääniefektit kuulostavat siltä miltä pitääkin.

A lie keeps growing and growing
Samu-Sirkalla pelattava kenttä on mielestäni hieman huvittava, sillä se on tehty pienestä hetkestä joka kesti elokuvassa kaksi sekuntia. Kohtauksesta, jossa hän käytännössä istahtaa katsomaan nukke-esitystä, jossa Pinokkio on päänäyttelijän roolissa. Jotkin pelin kentät ovat taasen keksittyjä, vaikka paikka missä ne tapahtuvat ovat tuttuja. Kohtaukset jotka ovat mukana pelissä ovat tehty mielestäni varsin hyvin, joten en näe mitään syytä miksi niitä ei ole tehty enempää. Peli olisi voinut olla hieman pitempi, sillä jo ensimmäisellä läpipeluukerralla läpäisin pelin alle tuntiin. Kenttien välissä tarinaa ohjaa satukirja, jonka sivuja esitellään, ja kerrotaan kenttien välissä tapahtuvat kohtaukset. Jotkin kirjassa kerrottavista välitarinoista olisi voinut hyvinkin olla mukana pelissä, kuten esimerkiksi pelastautuminen nukketeatterisirkusvaunusta. Toisaalta pelin pituus vaihtelee hieman vaikeustason valitsemisella. Esimerkiksi helpoimmalla tasolla ensimmäinen kenttä on periaatteessa vain läpijuoksua, kun taasen keskivaikealla ja vaikealla tasolla kyseinen aloituskenttä on sokkeloa täynnä. Vaikeustasojen erosta voi puhua muutenkin, sillä peli on sinänsä helppo jokaisella tasolla, reaktiokenttiä lukuun ottamatta. Iskuja saa ottaa hyvin paljon vastaan, että joutuisit aloittamaan kentän alusta.

You smoke like my grandmother
Lyhyesti Pinocchio onnistuu seuraamaan elokuvaa varsin mallikkaasti. Tuttuja hahmoja löytyy ja ne näyttävät kaikki itseltään. Kentät ovat suunniteltu hyvin, ja elokuvan juonta ohjataan kokoajan. Peli on kuin elokuva pähkinänkuoressa, vaikka joitain elokuvan tärkeitä kohtauksia olisi saanut olla enemmän. Muun muassa valehtelulla ja nenänkasvulla pelissä ei ole minkäänlaista osaa eikä arpaa. Vaikka jotkin kentät toistavat itse itseään, ne näyttävät silti hyviltä, ja tunnelma säilyy mallikkaasti. Jos haluat puhdistaa hetkeksi oikean elämän pölyt jaloista ja rauhoittua rennolla musiikilla höystetyllä, varmasti sinullekin tutulla tarinalla, tässä on peli juuri sinulle.

Arvosana: 77/100

Hyvää:
+ Elokuvan tunnelma on säilynyt peliin asti
+ Kenttäsuunnittelu
+ Tutut maisemat ja henkilöt
+ Äänimaailma

Huonoa:
- Reaktiokentät voivat olla liian nopeita nuoremmille pelaajille
- Jotkut kentät ovat kärsineet keksimisen puutteesta