Peligenre: Toimintapeli, Beat 'em up 
Julkaisija (Eurooppa): Rising Star Games
Kehittäjä: Grasshopper Manufacture
Kotisivut: No More Heroes
Julkaisupäivä (Eurooppa): 14.3.2008
Pelialustat: Wii, PS3 (Xbox 360 vain Japani)
Pelaajamäärä: 1
Ikärajoitus (PEGI): +16 (Wii) +18 (PS3)
Arvostelija: Tommi Piranen

Katana käteen ja kallot irti selkärangasta! Vielä vuosituhannen alkupuolella emme päässeet ihastelemaan Goichi ”Suda51” Sudan riemunkirjavaa tuotantoa muuta kuin hänen hämärän kulttipelin, Killer7:n muodossa, joka julkaistiin PlayStation 2:sen lisäksi hieman yllättäen myös konservatiivisen Nintendon GameCubelle. Grasshopper Manufacture -pelitalo, jossa Suda työskentelee, kehitteli seuraavaa peliä vuosien ajan ja tuloksena syntyi anarkistinen ja eräänlainen henkinen jatko-osa Killer7:lle. No More Heroes nosti Wiin tasoa hardcore- ja kulttipelaajien silmissä sekä vavisutti konsolin lapsiystävällisyyttä. Wiille kannatti Sudan mukaan kokeilla jotain uutta. Ja se kannattikin.

Nykymaailman samurait
Iloksemme No More Heroesin päähenkilö ei ole macholihaskimppu tai siimakäsinörtti, vaan ironinen kuvaus nykyajan CoD-pelaajista: suu käy, pukeutuminen natsaa, ollaan niin kovia naistenmiehiä ja populaarikulttuurin kuluttajia, mutta kun se platinablondi tulee keinuvasti luokse niin kyllä se ego siitä luhistuu. Ja sen jälkeen luvataan vaikka mitä, että petipuuhat kaunottaren kanssa onnistuisivat; lähdetään vaikka valomiekka kädessä lahtaamaan kaupungin parhaimpia palkkamurhaajia.

Pelin suurin viehätys on sen sarkastinen ja ironinen asenne nykypelaamiseen. Päähenkilö Travis Touchdown on maneereidensa ja puhe- sekä pukeutumistyylinsä vuoksi niin lähellä tosipelaajaa, että vastaavaa ei olla videopeleissä nähty. Travis on toisaalta melko sympaattinen hahmo ja onhan tuollaista koomisen päättäväistä pelihahmoa pakko ihannoida. Pellepainiin ja pornoon mieltynyt päähahmo ei toisaalta saanut ymmärrystä esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa, jolloin pelin suosio jäi valitettavan pienelle huomiolle. Japanissa päähenkilö oli taas kulttuurisesti niin kaukana (Aasian) nykypelaajista, että suhtautuminen oli nihkeää. Suurin osa arvostelijoistakaan ei ymmärtänyt päähenkilön todellista tarkoitusta ja mielestäni selkeä ironia oli monelle arvostelijalle vaikea hahmottaa.

Liity mukaan sirkukseen
Traviksen ja pelin tavoite on nousta kaupungin parhaimmaksi palkkamurhaajaksi, mutta edessä on kymmenen toinen toistaan kummallisempaa palkkamurhaajaa. Miltä kuulostaa karaokea laulava poliisi, rautajalkainen armeijamimmi sekä ostoskärryjä lykkäävä (noita)akka? Peli on täynnä nasevaa dialogia ja suurin osa vitseistä kuullaan Traviksen ja palkkamurhaajien välisissä välikohtauksissa. Huumori on tyyliltään oivaltavan mustaa ja tilannetajuista. Vaikkei pelimaailman komediamerkkipaaluksi No More Heroesista olekaan, sen räävitön asenne ja hyvin kirjoitetut hahmot sekä friikit pomovastustajat ovat kuin yksi iso vitsi. Harvoin itselläni on ollut yhtä hauskaa pomotappeluissa.

No More Heroesin pelialue on suhteellisen suuri kaupunki, joka yrittää matkia GTA:n hiekkalaatikkomaisuutta, mutta ei selviydy siitä kuin välttävästi. Kaupungista löytyy muun muassa vaatekauppoja, katanakauppaa sekä kerättävää bonussälää, joilla saa avattua lisämateriaalia. Autoja ei varasteta, sillä kulkupelinä toimii hirrrrrveän tehokas, futuristista moottoripyörää muistuttava kulkupeli, jolla voi pelkän kiihdyttelyn sijaan hyppiä lyhyitä matkoja. Vastaantulevaa likkennettä on vähän ja kävelijöitäkin on lähes aneemisesti. Kaupunki ajaisi muuten asiansa, mutta tekniikka pilaa jutusta kaiken. Ruudunpäivitys on erittäin hidasta ja tahmeaa sekä bugeja vilisee enemmän kuin valtatiellä kuolleessa kanissa. Moottoripyörä jumittaa jokaiseen vastaantulevaan autoon tai kävelijään ja fysiikka heittelee välillä täysin omiaan. Kaupungissa haluaa sen vuoksi liikkua vain sen verran kuin täytyy, sillä tässä pikkumetropolissa ei selvin päin viihdy kukaan.

Paskaduuneista bisneksiin
Eteenpäin pelissä ei noin vain rymistellä. Rahaa täytyy tienata kovalla työllä paskaduuneista eli ruohikonleikkuusta, kookosten keräilystä ja vaikkapa skorpionien metsästyksestä. Paskaduunit ovat simppeleitä alipelejä, joiden kesto on muutamia minuutteja. Lisäksi rahaa saa ylimääräisistä tappokeikoista, joissa täytyy listiä tietty määrä vastustajia. Raha kulutetaan vaatteisiin ja tietenkin kansainväliselle palkkamurhaajasäätiölle sillä uuteen pomotappeluun pääseminen vaatii tukun rahaa.

Taistelu No More Heroesissa on toteutettu Wiin ehtojen mukaisesti ja melko innovatiivisesti. Kapulaa pidetään joko ylhäällä tai alhaalla ja A-nappia rämpyttämällä Travis huitoo vihollisista pikselit irti. Travis pystyy myös tekemään vastaiskun, jolloin voi ottaa vihollisen vapaapainiotteeseen, joka tapahtuu Wiimoten ja nuntsan heiluttelulla. Taistelu on räväkkää, selkeää ja addiktiivisen hauskaa. Toisin kuin kaupungissa, ruudunpäivitys rullaa taisteluissa loistavasti. Kovin syvällistä Star Wars -katanalla huitominen ei ole, mutta en sitä itse kaivannutkaan. Pääasia on sujuvuus ja näyttävyys. Taistelua piristetään komboiluilla ansaituilla lisäboosteilla, jolloin pelimaailma muuttuu painajaismaisen surrealistiseksi LSD-pyhätöksi. Töiden ja tappeluiden jälkeen palataan Traviksen kotikoloon, paikalliseen hotelliin, jossa voi vaihtaa asusteita, katsoa uusia painivideoita, jolloin oppii uuden wrestling-liikkeen ja käydä vessassa eli tallentaa.

Wiin kapuloita käytetään harmillisen vähän muuhun kuin varsinaiseen tappeluun. Eniten innovatiivista käyttöä sille tulee kun uhkea platinablondimme Sylvia soittaa Travikselle, jolloin pelaajan on laitettava mote korvalle, kuin kännykkään vastaisi. Toteutus on näppärä, mutta valitettavasti siihen näppäryys jääkin. Lisää olisi kaivattu.

Kirveellä veistetyt
No More Heroes käyttää Killer7:sta tuttua cell-shading-grafiikkaa. Sarjakuvamainen ulkoasu muodostuu kontrasteista sekä valon ja varjojen välisestä suhteesta. Mustat reunat kaikissa objektiiveissa ja henkilöissä muistuttaa sarjakuvahahmoja ja erilaisilla visuaalisilla kikoilla, kuvakulmilla sekä leikkauksilla saadaan luotua illuusio eräänlaisesta interaktiivisesta sarjakuvasta. Mangaakin pelistä löytyy ja Traviksen kotikolosta voi katsoa jopa japanilaiseen piirrostyyliin tehtyjä musiikkivideoita. Jopa pelin manuaali on tehty osittain sarjakuvamaiseksi.

Pomovastustajia lukuun ottamatta muiden vihollisten hahmosuunnittelu on pääosin harmaata massaa. Cell-shading-tekniikalla henkilöiden naamat saavat kuitenkin sarjakuvamaisuuden lisäksi ikävää terävyyttä ja polygonisuutta. Vaikka peli esteettisesti retroilee valikkoja myöten, niin 3D-kiihdytyksen alkupuoli ei ole sopiva kopiointikohde. 80-luku on tiukasti mukana pelin ulkoasussa aina valikoista piippausmusiikkiin asti. Punk-henkeen harvoin yhdistetään sarjakuvagrafiikkaa tai retroilua, mutta No More Heroesissa on eriskummallinen, mutta toimiva ja etenkin erilainen ulkoasultaan, joka lainailee surutta retroilua kuin anarkistista pinssi-vastarintaa.

Lyhyesti:
Ironinen, anarkistinen ja värikkään vauhdikas kulttipeli Wiille. Sisällöllisesti pätevä, mutta muodollisesti välttävä.

Hyvää:
+ Hyvin kirjoitettu päähenkilö
+ Poskettomat pomovastustajat
+ Sarjakuvamainen estetiikka

Huonoa:
- Tekniikka venyy ja paukkuu

Arvosana: 83/100

Tommi Piranen

Peligenre: Raideammuskelu
Julkaisija: Capcom
Kehittäjä: Capcom, Cavia
Kotisivut: http://www.residentevil.com/darkside/
Julkaisupäivä (Eurooppa): 27.11.2009
Muut alustat: -
Pelaajamäärä: 1-2
Ikäsuositus (PEGI): +18
Arvostelija: Hannu Karjalainen

Railshooter-tyypin pelit omaavat arcadepainotteisen toiminnan. Pelihahmoa ei tarvitse itse liikuttaa, kunhan panoksia on tarpeeksi aseessa niin kaikki ok. Tällaiset pelit ovat helppoja ottaa hyllystä, laittaa konsoliin, pelata vartti ja jatkaa muita päivän askareita. Mutta entä jos pelissä onkin mukaansatempaava juoni? Capcom julkaisi Nintendo Wiille marraskuussa 2007 Resident Evil: Umbrella Chronicles -nimisen, Resident Evil -pelisarjan maailmaan liittyvän raideräiskinnän. Peli poiki jatko-osan marraskuussa 2009, johon tässä arvostelussa keskitytään. Kyseessä on siis Resident Evil: The Darkside Chronicles.

”Whoops! Now I've done it!”
Kuten edeltäjässään, Darkside Chroniclesissa on vain yksi oma ”episodi”, ennennäkemätön tarinansa. Peli perustuu suurimmalta osin jo aiemmin nähtyihin sarjan peleihin, eli pelissä käydään joidenkin pelien tarina läpi, tosin lyhennettynä. Juonta ei ole alettu pahemmin lyhentelemään, vaikka pieniä muutoksia näkyy. Tosin ne jotka ovat pelanneet kyseiset teokset aikaisemmin läpi, saavat hymyn kasvoilleen eräänlaisen ”Tervetuloa muistoihisi” -tervehdyksellä. Yhdeksi Resident Evil -pelisarjan nimikkomerkiksikin muodostuneita puzzletehtäviä pelissä ei ole.

”You're going to have to work for your meal”
Peli jakautuu kolmeen eri episodiin, joka on ehkä lievä pettymys verrattuna edellisosan neljän jakson määrään. Kuitenkin episodit ovat tehty reilunkokoisiksi, joten hirvittävän lyhyeksi peliä ei voi sanoa. Tapahtumat sijoittuvat Resident Evil 2:n sekä Code Veronica X:n aikaisiin tapahtumiin, sekä pelissä nähdään uutena tarinana Leon S. Kennedyn ja Jack Krauserin ensimmäinen yhteinen tehtävä – aikaan hieman ennen Resident Evil 4:n tapahtumia. Episodit eivät aukea aivan siten miten olisi kuvitellut, eli pelattaisiin kaikki vuorotellen läpi. Ensimmäisenä aukeaa Viimeisimmäksi mainitun ensimmäinen osa, jonka jälkeen vuorossa on Resident Evil 2:n koko osuus. Tämän jälkeen jatkuu Leonin ja Krauserin seikkailu vähänmatkaa, kunnes pelataan Code Veronica X – myös kokonaisuudessaan. Lopuksi pelataan viimeiset osuudet Leonin ja Krauserin tarinasta. Tämä jaottelu kuitenkin toimii mielestäni varsin hyvin. Operation Javierin (Leonin ja Krauserin osa pelistä) juoni on heti mukaansatempaavaa, joten koin pienen ”Ei helkkari” olotilan kun huomasin seuraavan osan aukeavan eli Memories of a Lost City, Part 1 (Resident Evil 2). Saman tien tajusin, mihin Capcomilla pyrittiin: ”Meillä on tämä uusi ennennäkemätön tarina, mutta päästäksesi kunnolla siihen käsiksi, sinun pitää pelata ensin kaksi jo ennen nähtyä peliä uudelleen.” Mielenkiinto kuitenkin säilyi, sillä tällaisissa tilanteissa odottaisi kahden muun episodin olevan tehty hutaisemalla, mutta ei. Memories of a Lost City sekä Game of Oblivion (Code Veronica X) ovat tehty samalla hengellä kuin Operation Javier. Kaikki on loistavasti suunniteltu, joten pelaaja ei joudu pettymään missään vaiheessa juonen takia.

”See, just relax and play.”
Ohjaus on perinteistä railshootermeininkiä lisättynä reagointikohtauksilla, jotka nähtiin ensimmäistä kertaa pelisarjan virallisessa neljännessä osassa. Esimerkkeinä tällaisia kohtauksia on zombien päällekäynti, jolloin Wiimotea pitää heiluttaa, tai jos jotain isompaa tulee niskaan, pitää nappia nopeasti painamalla hypätä pois alta. Joissakin kohdissa pelissä voi myös päättää itse tulevan reitin, mutta se ei vaikuta juoneen mitenkään. Suurempia spoilereita kertomatta esimerkkinä Memories of a Lost Cityn alkuosioissa voi päättää poliisiaseman pihalle päästyä, jatkaako matkaa pienen puiston läpi vai haluaako sittenkin mennä vieressä olevista rappusista. Kummatkin reitit vievät kuitenkin poliisiaseman pääovelle, joten suurta merkitystä tämä ei tuo. Jommallakummalla reitillä voi olla vähemmän zombeja vastassa, tai hieman enemmän panoksia sekä parannustarvikkeita. Kivahan se olisi ollut, jos tällaisen valinnan avulla poliisiasemalle olisi päässyt hieman eri reittiä. Miksi edes lopulta laittaa valintaa jos se ei vaikuta periaatteessa muuhun kun askelten määrään.

Ampuminen pelissä on aivan normaalia raideammuskelua. Tähtäin vihollisen kohdalle ja ei muuta kun vahingontekoon. Ympärillä olevien tavaroiden ottaminen käy yhtä helposti, tähtäin tavaran päälle ja nappia painamalla. Loppua kohden tavaroidenkin saamista on vaikeutettu siten, että ne eivät kovin pitkään viihdy kuvaruudulla. Esimerkkinä aluksi aseet, panokset ja parannustarvikkeet on helppo napata mukaan jos hahmo kävelee hitaasti käytävillä, mutta lopussa voi pientä närää aiheuttaa samanlaiset kohtaukset käytävillä, mutta kävelyn sijasta hahmo juoksee hätääntyneenä. Joskus tilanteen helpottamiseksi hahmo katsoo vielä taakseen, jolloin missatut tavarat voi saada vielä mukaansa. Tätä ei tapahdu aina, ja harmaita hiuksia aiheuttaa varsinkin jos jokin ase jää ottamatta.

”Hey, you know I always keep my promises.”
Peliä voi myös pelata kahdestaan samalla konsolilla, sillä jokaisessa episodissa on kaksi valittavaa hahmoa: Operation Javierissa Leon ja Krauser, Memories of a Lost Cityssä Leon ja Claire, sekä Game of Oblivionissa Clairen lisäksi Steve. Näin pelistä tulee paljon hauskempaa, sillä tekoälykaverista ei paljoa ole apua, varsinkaan pomotaistoissa. Kahdestaan pelistä tulee myös huomattavasti helpompaa, tämän huomaa parhaiten joissain pomotaistoissa. Yksinpelillä jotkut kohdat voi olla itkua ja hammastenkiristystä kun kaksinpelillä kohta menee vain pienellä nirskutuksella. Kaksinpelin helppous korjaantuu tosin yksinkertaisesti eli vaikeustasoa nostamalla. Nettipeliä tämä teos ei sisällä, joka on hieman sääli.

”He's sleeping with the ultimate failure.”
Mistä itse muistan Ressapelit lämmöllä, on musiikit. Darkside Chronicles ei tee tässä poikkeusta, vaikka ikävä onkin ensimmäisten Resident Evilien rauhallista tallennushuonemusiikkia. Toimintapainotteisissa kohdissa välillä tuntuu siltä, että vain musiikilla on luotu pelaajalle jännittynyt tunnelma. Eipä siinä, musiikki toimii sellaisenaan vallan mainiosti. Jotkin aseiden äänet tulevat ulos Wiimoten pienestä kaiuttimesta, jonka laatu ei välttämättä korvia huimaa. Tosin samat aseen ampumis- ja latausäänet tulevat ulos television kaiuttimistakin, joten on se ja sama laittaako ohjaimen kaiuttimen nollille, jottei paristot kulu heti kättelyssä.

”Sorry for disappoint you... but Alexia is gone!”
Graafinen ulkoasu on perinteikästä Wiilaatua. Upeannäköistä katseltavaa ilman HD-hifistelyjä. Tosin joskus voi silmiin koskea epämääräiset mössöt, jonka huomaa parhaiten tapetuissa zombeissa jos sellainen kuvaan sattuu pomppaamaan. Jotkin hahmoanimaatiot on kopioitu suoraan Resident Evil 4:stä. Se kuinka maalaisjunttivihollisten kroppa reagoi siinä pelissä aseen osumiin, samalla tavalla zombiet kaatuilevat ja kellahtelevat tässäkin. Paljoa ei olisi varmasti vaatinut muuttaa kyseisiä koreografioita edes hiukan, mutta mitä sitä muuttamaan jo kerran toimivaksi todistettua kokoonpanoa. Pientä laiskuutta Capcom, sanon minä.

Resident Evil: The Darkside Chronicles on loistava teos. Kirjoittaneella peliä pelatessa tuli mieleen kultaiset muistot Resident Evil 2:n ja Code Veronica X:n episodeissa, kun mies oli vielä pieni poika ja pelasi peliä yksin pimeässä huoneessa. Samanlainen pelon fiilis tulee hieman takaisin, vaikka ikääkin on kertynyt lisää. Tosin kun osasi jotenkin odottaa mitä tulevan pitää, fiilis ei noussut aivan kattoon muissa kun Operation Javierissa ja itselläni Game of Oblivionissa koska en ole päässyt oikeaa Code Veronica X -peliä edes läpi. Pelin episodivalikko tuo suurta plussaa koska jos haluaa pelata tietyn kohtauksen, ei tarvitse tallentaa erinäisiin kohtiin tämän onnistumiseksi. Peli saa pienistä virheistään huolimatta suositteluni, onhan se paras Wiin peli mitä itse olen pelannut.

Lyhyesti: Hermoja ja liipasinsormea kutkuttavaa, toimivaa raideräiskintää á la Resident Evil.

Hyvää:
+ Muistot tulevat mieleen lapsuusajoilta
+ Uusi tarina
+ Pienet lisäykset normaaleihin railshootereihin
+ Musiikit eivät ole menettäneet ”eeppisyyttään”

Huonoa:
- Osittainen vaikeus yksinpelissä
- Pienehköt grafiikkamössöt

Arvosana: 92/100