 | Peligenre: Roolipeli Julkaisija: Electronic Arts Kehittäjä: Bioware Julkaisupäivä (PC): 21.11.2014 Kotisivu: www.dragonage.com Muut alustat: PS3, X360, PS4, XBONE Pelaajamäärä: 1 Ikärajoitus (PEGI): K-18 Arvostelija: Niko Nikkilä |
Biowaren fantasiaroolipelisarja Dragon Agella on melkoisen vaihteleva historia. Sarjan ensimmäinen peli, Dragon Age: Origins, on monen mielestä yksi parhaimmista koskaan julkaistuista länsimaisista roolipeleistä. Dragon Age 2 puolestaan sai niskaansa kovaa kritiikkiä muun muassa mitäänsanomattoman grafiikan, uudelleen ja uudelleen kierrätettyjen alueiden ja sössityn taistelusysteeminsä takia.
Dragon Age: Inquisitionin tarkoituksena olikin korjata juuri sarjan raskaimmin kritisoidut viat ja palauttaa se oikeille raiteille, mutta ikävä kyllä Biowaren käsittämätön haluttomuus sitoutua sarjan perusteisiin jättää jälkeensä pahan maun suuhun.
Jos ei muuta, niin kyseessä on ainakin kaikista kirjaimellisin Dragon Age -peli.
Maailma kaipaa pelastusta
Dragon Age: Inquisition sijoittuu edellisien pelien tapaan tuttuun Thedaksen fantasiamaailmaan, mutta jälleen upouuden päähenkilön kera. Pelaaja löytää itsensä pelin alusta vangittuna ja syytettynä Thedasta riepottelevasta katastrofista.
Maagien ja näitä hallitsevien Temppeliherrojen välinen sisällissota on repimässä maata kappaleiksi, mutta hatarat rauhanneuvottelut päättyvät katastrofiin räjähdyksen tappaessa jokaisen osallistujan, mukaan lukien muut paikalle kutsuneen maan hengellisen johtajan. Siis kaikki muut, paitsi pelaajan itse, joka herättyään löytää kädestään oudon, hohtavan jäljen..
Neuvotteluissa tapahtunut räjähdys repi auki myös maallista maailmaa ja tuonpuoleista unien, henkien ja jumalien maailmaa erottavan verhon ja nämä repeämät sylkevät nyt sisuksistaan demoneita ympäri Thedasta. Ja kuinka ollakaan, outo merkki pelaajan kädessä näyttää olevan ainoa asia joka kykenee sulkemaan ne uudelleen. Sisällissodan yhä riepotellessa maata ja kaikkien muiden ollessa kykenemättömiä tekemään mitään, päättää pelaajan upouusi liittolainen, hurjaluonteinen Cassandra, tehdä radikaalin päätöksen: On aika koota jälleen kerran koolle inkvisitio.
Maagien ja näitä hallitsevien Temppeliherrojen välinen sisällissota on repimässä maata kappaleiksi, mutta hatarat rauhanneuvottelut päättyvät katastrofiin räjähdyksen tappaessa jokaisen osallistujan, mukaan lukien muut paikalle kutsuneen maan hengellisen johtajan. Siis kaikki muut, paitsi pelaajan itse, joka herättyään löytää kädestään oudon, hohtavan jäljen..
Neuvotteluissa tapahtunut räjähdys repi auki myös maallista maailmaa ja tuonpuoleista unien, henkien ja jumalien maailmaa erottavan verhon ja nämä repeämät sylkevät nyt sisuksistaan demoneita ympäri Thedasta. Ja kuinka ollakaan, outo merkki pelaajan kädessä näyttää olevan ainoa asia joka kykenee sulkemaan ne uudelleen. Sisällissodan yhä riepotellessa maata ja kaikkien muiden ollessa kykenemättömiä tekemään mitään, päättää pelaajan upouusi liittolainen, hurjaluonteinen Cassandra, tehdä radikaalin päätöksen: On aika koota jälleen kerran koolle inkvisitio.
Taistelun tenhoa
Jo alusta alkaen tuntuu siltä, että Bioware on todella yrittänyt paikata aikaisempia kämmäillyjään. Pelin hahmonluonti on erittäin yksityiskohtaista ja mahdollistaa vaikka minkälaisten kaunokaisten ja rumilusten luomisen. Tämä on minulle iso plussa, sillä perusnätit, mallinuken näköiset päähenkilöt ovat omiaan tappamaan oman kiinnostukseni pelin tarinaan.
Myös taistelumekaniikkaa on viritelty muutamalla jipolla. Pelaaja voi taistella joko klassista "taktista" näkymää käyttäen tai yleisemmän, toiminnantäytteisen kolmannen persoonan näkökulman kautta. Aluksi tämä vaikuttaa toimivalta, vaikkakin hiukan karkealta kompromissilta. Pelaaja kerää pelin aikana mukaansa useita eri kyvyillä ja aseilla varustettuja hahmoja ja oman joukkion ohjaaminen läpi taistelutannerten onkin aidosti hauskaa. Perushyökkäyksen lisänä toimivat erikoiskyvyt ovat sopivan monipuolisia. Niillä voi lisävahingon lisäksi joko auttaa oman ryhmän jäseniä tai vaikeuttaa vihollisten toimintaa.
Myös taistelumekaniikkaa on viritelty muutamalla jipolla. Pelaaja voi taistella joko klassista "taktista" näkymää käyttäen tai yleisemmän, toiminnantäytteisen kolmannen persoonan näkökulman kautta. Aluksi tämä vaikuttaa toimivalta, vaikkakin hiukan karkealta kompromissilta. Pelaaja kerää pelin aikana mukaansa useita eri kyvyillä ja aseilla varustettuja hahmoja ja oman joukkion ohjaaminen läpi taistelutannerten onkin aidosti hauskaa. Perushyökkäyksen lisänä toimivat erikoiskyvyt ovat sopivan monipuolisia. Niillä voi lisävahingon lisäksi joko auttaa oman ryhmän jäseniä tai vaikeuttaa vihollisten toimintaa.
Tämä leidi ei sen sijaan syntynyt keimailemaan, vaan takamuksia pieksemään.
Ikävä kyllä useiden pelituntien kertyessä alkavat tietyt asiat hiertää varsin ikävästi. Peli ei oikein toimi vakuuttavasti toiminnantäytteisenä taistelupelinä, sillä perushyökkäykset eivät vaadi mitään muuta kuin jatkuvaa hiiren klikkaamista. Torjunta ja väistäminen on sidottu tiettyihin hahmotyyppeihin ja ne ovat erikoiskykyjä omine rajoituksineen, joten refleksien käyttöäkään ei paljon vaadita. Lisäksi vihollisten tiettyjen iskujen hitboksit ovat itse hyökkäystä laajempia, joten niiden välttäminen on tarpeettoman hankalaa. Jostain syystä hahmoja ei voi myöskään käskeä hyökkäämään tiettyä vihollista kohti, vaan sitä varten pitää vaihtaa taktiseen kameraan.
Pahempaa kuitenkin on, että pelin taktinen näkymä, Dragon Agen tavaramerkki, on myös aika laimea kokemus. Taistelua pitäisi pystyä seuraamaan ylhäältä päin, mutta näkökenttä on niin pieni, ettei taistelun tilanteesta ja vihollisten asemista oikein saa selvää, ja päällimmäiseksi jäävä tunne on ennen kaikkea klaustrofobinen. Avoimet alueet jättävät pois myös mahdollisuuden hyödyntää ympäristöä taisteluissa, eikä esimerkiksi oviaukkoihin linnoittautuminen ole enää toimiva taktiikka. Toki taktisen kameran näkökulmaa voi vaihtaa ja sillä voi liikkua läpi taistelukentän, mutta miksi tämä tarpeeton lisätyö?
Lisäksi ryhmän jäsenten tekoäly on paikoitelleen raivostuttavaa, kun maagit ja jousimiehet ryntäävät vihollisten nenän eteen hyökätäkseen ja hahmot saattavat unohtaa kokonaan niille annetut käskyt. Hahmojen käyttäytymistä voi toki hienosäätää, mutta vaihtoehdot ovat erittäin supistettuja Dragon Age: Originsiin verrattuna. Ainakin normaalilla vaikeustasolla taktiselle taistelulle ei myöskään ollut mitään tarvetta, sillä tilanteita joissa koko ryhmää piti hallita tarkasti, ei tullut eteen kovinkaan useasti.
Näistä valituksista huolimatta taistelu oli pahimmillaankin vain puuduttavaa. Vihollistyyppejä on pelissä runsaasti ja eri hahmoluokkien sekä kykyjen käyttäminen yhdessä muiden kanssa värittää toimintaa mukavasti. Uusia kykyjä kykenee ostamaan koko pelin ajan ja lisäksi hahmojen aseistusta ja varustusta tulee jatkuvasti paranneltua pelin edetessä.
Pahempaa kuitenkin on, että pelin taktinen näkymä, Dragon Agen tavaramerkki, on myös aika laimea kokemus. Taistelua pitäisi pystyä seuraamaan ylhäältä päin, mutta näkökenttä on niin pieni, ettei taistelun tilanteesta ja vihollisten asemista oikein saa selvää, ja päällimmäiseksi jäävä tunne on ennen kaikkea klaustrofobinen. Avoimet alueet jättävät pois myös mahdollisuuden hyödyntää ympäristöä taisteluissa, eikä esimerkiksi oviaukkoihin linnoittautuminen ole enää toimiva taktiikka. Toki taktisen kameran näkökulmaa voi vaihtaa ja sillä voi liikkua läpi taistelukentän, mutta miksi tämä tarpeeton lisätyö?
Lisäksi ryhmän jäsenten tekoäly on paikoitelleen raivostuttavaa, kun maagit ja jousimiehet ryntäävät vihollisten nenän eteen hyökätäkseen ja hahmot saattavat unohtaa kokonaan niille annetut käskyt. Hahmojen käyttäytymistä voi toki hienosäätää, mutta vaihtoehdot ovat erittäin supistettuja Dragon Age: Originsiin verrattuna. Ainakin normaalilla vaikeustasolla taktiselle taistelulle ei myöskään ollut mitään tarvetta, sillä tilanteita joissa koko ryhmää piti hallita tarkasti, ei tullut eteen kovinkaan useasti.
Näistä valituksista huolimatta taistelu oli pahimmillaankin vain puuduttavaa. Vihollistyyppejä on pelissä runsaasti ja eri hahmoluokkien sekä kykyjen käyttäminen yhdessä muiden kanssa värittää toimintaa mukavasti. Uusia kykyjä kykenee ostamaan koko pelin ajan ja lisäksi hahmojen aseistusta ja varustusta tulee jatkuvasti paranneltua pelin edetessä.
Ja uskokaa pois, tämän näpertämisen kanssa menee aikaa!
Muutakin kuin mätkimistä
Muun pelaamisen suhteen Inquisitionista löytyy runsaasti sisältöä. Peli ei sisällä varsinaista avointa maailmaa, sillä alueiden välillä liikutaan yhä kartan kautta, mutta pelin tapahtumapaikat ovat todella laajoja ja ne noudattavat esimerkiksi Skyrimista ja Grand Theft Autosta tuttuja perinteitä. Tehtävät, kerättävät esineet, paikat, resurssit, materiaalit ja rakennukset ovat ripoteltu pitkin maita ja mantuja ja pelaajan tehtävänä on koluta nurkat puhtaaksi tilpehöörit löytääkseen.
Intohimoisin pelaaja voikin saada jopa 200 tuntia pelattavaa irti pelistä, joten sisältöä todellakin riittää. Maailmassa tarpomisen lisäksi pelaajan tehtävänä on myös komentaa Inkvisition toimintaa sotapöydän äärestä ja lähettää alaisiaan ratkomaan erilaisia maailmaa vaivaavia ongelmia. Se, miten näitä ongelmia ratkotaan, on puolestaan pelaajan itsensä päätettävissä.
Visuaalisesti Inquisition on varsinaista karkkia silmille. Pelimaailma on uskomattoman kaunis ja Thedaksen eri alueet ovat jokainen omanlaisiaan aina vihreistä metsistä paahtaviin aavikoihin. Se, että tämä on saavutettu näinkin laajassa pelissä, on aikamoinen taikatemppu. Varsinaista realismia tässä ei ole tavoiteltu, vaan tyyliteltyä jälkeä on jätetty juuri sen verran, että maailmasta huokuu vielä hippunen magiaa ja seikkailun lumoa.
Suurin nikottelu tapahtuukin hahmojen animoinnissa. Vaikka hahmomallit ovat itsessään komean näköisiä, ei huulisynkkaus tunnu olevan aivan ajan tasalla ja hahmojen ilmeet voivat yhtäkkiä hypähdellä kahden ääripään välillä. Tämä ei ole jatkuva ongelma, mutta nostaa rumaa päätään aina silloin tällöin muuten koreiden ympäristöjen keskellä.
Intohimoisin pelaaja voikin saada jopa 200 tuntia pelattavaa irti pelistä, joten sisältöä todellakin riittää. Maailmassa tarpomisen lisäksi pelaajan tehtävänä on myös komentaa Inkvisition toimintaa sotapöydän äärestä ja lähettää alaisiaan ratkomaan erilaisia maailmaa vaivaavia ongelmia. Se, miten näitä ongelmia ratkotaan, on puolestaan pelaajan itsensä päätettävissä.
Visuaalisesti Inquisition on varsinaista karkkia silmille. Pelimaailma on uskomattoman kaunis ja Thedaksen eri alueet ovat jokainen omanlaisiaan aina vihreistä metsistä paahtaviin aavikoihin. Se, että tämä on saavutettu näinkin laajassa pelissä, on aikamoinen taikatemppu. Varsinaista realismia tässä ei ole tavoiteltu, vaan tyyliteltyä jälkeä on jätetty juuri sen verran, että maailmasta huokuu vielä hippunen magiaa ja seikkailun lumoa.
Suurin nikottelu tapahtuukin hahmojen animoinnissa. Vaikka hahmomallit ovat itsessään komean näköisiä, ei huulisynkkaus tunnu olevan aivan ajan tasalla ja hahmojen ilmeet voivat yhtäkkiä hypähdellä kahden ääripään välillä. Tämä ei ole jatkuva ongelma, mutta nostaa rumaa päätään aina silloin tällöin muuten koreiden ympäristöjen keskellä.
Edes Cullen ei onnistu pylvästelemään koko peliä näin ylväänä.
Eeppisiä sankaritaruja
Biowaresta puhuttaessa tarina on kuitenkin kuningas ja siinä kompastelua tuntuikin tapahtuneen erityisen paljon. Pelin maailma on tuttua Tolkien-huttua, mutta sisältää myös paljon uutta ja omaperäistä. Tyypilliset maagit, haltijat ja kääpiöt tuntuvat laiskojen karikatyyrien sijasta aidosti eläviltä kansoilta omine historioineen ja kulttuureineen. Ja totta kai maailman erottaa muista myös se, että se vain pyyhkäistään darkspawnien toimesta täyteen kuolemaa, korruptiota ja kaaosta aina silloin tällöin.
Edellisten pelien tapaan myös Inquisitionin hahmot ovat värikkäitä ja mieleenpainuvia ja niiden kanssa tulee pelin kuluessa vietettyä niin synkkiä kuin hilpeitäkin hetkiä joista kaikki ovat yhtä ikimuistoisia. Pelaajan mukana maailmaa koluaa yhteensä yhdeksän eri hahmoa jotka vaihtelevat jättiläismäisestä, sarvipäisestä Iron Bullista enemmän tai vähemmän vinksahtaneeseen haltijatyttö Seraan ja joiden lisäksi inkvisition toimintaa edistää joukko muitakin tärkeissä rooleissa olevia värikkäitä sivuhahmoja.
Ja jälleen kerran pelaajan on mahdollista Biowaren tutun kaavan mukaan heittäytyä romanssiin toisen pelihahmon kanssa. Tällä kertaa romanssit oli tosin, yllättää kyllä, nolojen pikasuhteiden sijaan toteutettu varsin hyvin. Sen sijaan, että pelaaja hukuttaa ihastuksen kohdettaan lahjoihin tai kohteliaisuuksiin ja hyppää tämän kanssa huolellisesti rajattuun seksikohtaukseen, suhde etenee koko pelin ajan ja pelaaja oppii sen kautta enemmän omasta mielitietystään. Tällä kertaa siis hahmosta oppiminen on suhteen suola ja palkinto ohivilahtavan puolikkaan pakaran sijaan.
Jopa itse seksikohtaukset ovat toteutettu niin, että ne tarjoavat jotain muillekin kuin niille, jotka eivät vielä ole kuulleetkaan pornosta. Teennäisen erotiikan sijasta Bioware on tuntunut keskittyneen pelaajan viihdyttämiseen (tiedän, shokeeraavaa eikö vain?) ja ainakin näkemissäni kohtauksissa oli mukana varsin humoristinen ote. Ja mikäs siinä, itselleni jäi ainakin niistä enemmän käteen kuin Biowaren aikaisemmista robottimaisista nylkyttämisistä. Ja totta kai romansseja on tarjolla useaan eri makuun, aina perinteisistä heterosuhteista Viiksi-Vallujen tai nunnien keskeisiin nakupaineihin.
Edellisten pelien tapaan myös Inquisitionin hahmot ovat värikkäitä ja mieleenpainuvia ja niiden kanssa tulee pelin kuluessa vietettyä niin synkkiä kuin hilpeitäkin hetkiä joista kaikki ovat yhtä ikimuistoisia. Pelaajan mukana maailmaa koluaa yhteensä yhdeksän eri hahmoa jotka vaihtelevat jättiläismäisestä, sarvipäisestä Iron Bullista enemmän tai vähemmän vinksahtaneeseen haltijatyttö Seraan ja joiden lisäksi inkvisition toimintaa edistää joukko muitakin tärkeissä rooleissa olevia värikkäitä sivuhahmoja.
Ja jälleen kerran pelaajan on mahdollista Biowaren tutun kaavan mukaan heittäytyä romanssiin toisen pelihahmon kanssa. Tällä kertaa romanssit oli tosin, yllättää kyllä, nolojen pikasuhteiden sijaan toteutettu varsin hyvin. Sen sijaan, että pelaaja hukuttaa ihastuksen kohdettaan lahjoihin tai kohteliaisuuksiin ja hyppää tämän kanssa huolellisesti rajattuun seksikohtaukseen, suhde etenee koko pelin ajan ja pelaaja oppii sen kautta enemmän omasta mielitietystään. Tällä kertaa siis hahmosta oppiminen on suhteen suola ja palkinto ohivilahtavan puolikkaan pakaran sijaan.
Jopa itse seksikohtaukset ovat toteutettu niin, että ne tarjoavat jotain muillekin kuin niille, jotka eivät vielä ole kuulleetkaan pornosta. Teennäisen erotiikan sijasta Bioware on tuntunut keskittyneen pelaajan viihdyttämiseen (tiedän, shokeeraavaa eikö vain?) ja ainakin näkemissäni kohtauksissa oli mukana varsin humoristinen ote. Ja mikäs siinä, itselleni jäi ainakin niistä enemmän käteen kuin Biowaren aikaisemmista robottimaisista nylkyttämisistä. Ja totta kai romansseja on tarjolla useaan eri makuun, aina perinteisistä heterosuhteista Viiksi-Vallujen tai nunnien keskeisiin nakupaineihin.
Ei homolla tavalla, vaan miehisellä Dorian-tavalla.
Edellisistä peleistä tutut dialogivaihtoehdot ovat mukana lähestulkoon muuttumattomina. Pelaaja voi tuomita rikollisia, keskustella muiden hahmojen kanssa, kysellä näiltä lisätietoa, kommentteja ja myös arvostella näiden tekemisiä, mikä puolestaan vaikuttaa hahmojen välisiin suhteisiin. Peli laittaakin pelaajan usein kovan paikan eteen, kun kahdesta kurjasta vaihtoehdosta pitäisi valita pienempi paha.
Itseäni vapaasti lainaten: "Dragon Agen tunnistaa siitä, että se lähettää sut nukkumaan aivan helvetin masentuneena." Ikävä vain, että kahden ääripään väliltä valitseminen tuntuu paikoitellen pakotetulta, kun pelaaja ei ole aivan varma valintojensa seurauksista ja jonkinlaisia kompromissejakin luulisi voivan syntyvän. Typistetyt dialogivaihtoehdot eivät myös aina anna oikeaoppista kuvaa vuorosanojen sävystä tai sisällöstä ja joskus sitä päätyykin sanomaan jotain aivan muuta, kuin luuli.
Itseäni vapaasti lainaten: "Dragon Agen tunnistaa siitä, että se lähettää sut nukkumaan aivan helvetin masentuneena." Ikävä vain, että kahden ääripään väliltä valitseminen tuntuu paikoitellen pakotetulta, kun pelaaja ei ole aivan varma valintojensa seurauksista ja jonkinlaisia kompromissejakin luulisi voivan syntyvän. Typistetyt dialogivaihtoehdot eivät myös aina anna oikeaoppista kuvaa vuorosanojen sävystä tai sisällöstä ja joskus sitä päätyykin sanomaan jotain aivan muuta, kuin luuli.
Ontoksi jäi
Suurin ongelma juonen suhteen on kuitenkin pelin laajuus. En itse oikein voi käsittää, miksi Bioware tahtoi välttämättä sisällyttää tarinapainotteiseen peliinsä avoimen maailman, kun näiden kahden tiedetään hyvin olevan ristiriidassa keskenään. Hetket jotka pelaaja jakaa oman ryhmänsä kanssa ovat rakkaudella katettuja, mutta verrattuna alueiden poikki talsimiseen, hilavitkuttimien etsimiseen ja MMORPG-tyylisten perustehtävien tekemiseen, jäävät ne suhteettoman pieneen osaan ja hahmot tuntuvatkin suuren osan pelistä vain sieluttomilta pelinappuloilta.
Vaikka pelin pääjuoni onkin mukaansatempaava ja laadukas, niin useimmat sivutehtävät tuskin jäävät kenenkään mieleen. Biowaren viimeaikainen tapa korvata aikaisemmista peleistä tutut, tiukasti lähietäisyydeltä kuvatut keskustelut tavalliseen pelinäkymään yhdistetyllä dialogilla korostaa vähäisempien hahmojen ja näiden antamien tehtävien sieluttomuutta entisestään.
Jopa muuten kiehtova pääjuoni läsähtää loppua kohden. Peli käsittelee niin isoja aiheita; uskontoa, maailmanloppua, kuolemattomuutta, uskoa ja ihmisen käsityskuvun ulkopuolisia voimia, että loppua kohden olisin odottanut saavani jotain järisyttävää, mutta kun ei, niin ei. Loppu kietaistaan pakettiin mitä kaavamaisimmalla tavalla mahdollista ja pelin suurin paljastus toimii vain oviaukkona seuraavaa peliä varten. Toki Biowaren aikaisemmatkin pelit ovat tiivistyneet tyypilliseen "Me vastaan maailma" -mentaliteettiin, mutta ainakin ne osasivat saada veren kiehumaan ja toivomaan epätoivoisesti, että kaikki loppuisi parhain päin.
Inquisition ei tarjoa sitäkään, sillä koko pelin aikana kerätyt liittolaiset ja resurssit eivät edes tuntuneet olevan millään tavalla merkittäviä lopputaistelun kannalta vaan ne korkeintaan mainittiin ohimenevästi. Jopa pelaajan oma kaveriporukka, jokaisen Bioware-pelin kivijalka, tuntui enemmän roikkuvan mukana kuin tukemassa lopputulemaa. Minkäänlaista riskiä tai pelkoa hahmojen menettämisestä ei ollut läsnä ja näin ollen näiden kanssa luotu suhde jäi huomattavasti vähäisempään osaan.
Vaikka pelin pääjuoni onkin mukaansatempaava ja laadukas, niin useimmat sivutehtävät tuskin jäävät kenenkään mieleen. Biowaren viimeaikainen tapa korvata aikaisemmista peleistä tutut, tiukasti lähietäisyydeltä kuvatut keskustelut tavalliseen pelinäkymään yhdistetyllä dialogilla korostaa vähäisempien hahmojen ja näiden antamien tehtävien sieluttomuutta entisestään.
Jopa muuten kiehtova pääjuoni läsähtää loppua kohden. Peli käsittelee niin isoja aiheita; uskontoa, maailmanloppua, kuolemattomuutta, uskoa ja ihmisen käsityskuvun ulkopuolisia voimia, että loppua kohden olisin odottanut saavani jotain järisyttävää, mutta kun ei, niin ei. Loppu kietaistaan pakettiin mitä kaavamaisimmalla tavalla mahdollista ja pelin suurin paljastus toimii vain oviaukkona seuraavaa peliä varten. Toki Biowaren aikaisemmatkin pelit ovat tiivistyneet tyypilliseen "Me vastaan maailma" -mentaliteettiin, mutta ainakin ne osasivat saada veren kiehumaan ja toivomaan epätoivoisesti, että kaikki loppuisi parhain päin.
Inquisition ei tarjoa sitäkään, sillä koko pelin aikana kerätyt liittolaiset ja resurssit eivät edes tuntuneet olevan millään tavalla merkittäviä lopputaistelun kannalta vaan ne korkeintaan mainittiin ohimenevästi. Jopa pelaajan oma kaveriporukka, jokaisen Bioware-pelin kivijalka, tuntui enemmän roikkuvan mukana kuin tukemassa lopputulemaa. Minkäänlaista riskiä tai pelkoa hahmojen menettämisestä ei ollut läsnä ja näin ollen näiden kanssa luotu suhde jäi huomattavasti vähäisempään osaan.
Joskus on vaikea muistaa, kenen vuoro olisi tänään päästä demoneita hakkaamaan.
Peli sisältää myös useita bugeja. Näistä pahimmat, kuten pelaajan hahmon äänen vaihtuminen kesken pelin, on jo korjattu mutta useimmat ovat yhä jäljellä. Peli pysähtyy lataamaan tietyssä kohtaa aluetta ja joskus jopa rakentaa pelimaailman pelaajan silmien edessä, se kaatuu yllättäen, hahmot eivät ole omilla paikoillaan tai tupsahtavat näkyviin kesken kaiken ja muutenkin pitkät latausajat voivat venyä yli kymmenen minuutin mittaisiksi. Mikään näistä ei saa pilattua pelikokemusta täydellisesti, mutta ne vaivaavat ikävinä muruina hampaankolossa.
Peli sisältää myös moninpelin, jota ei tätä arvostelua varten testattu.
Peli sisältää myös moninpelin, jota ei tätä arvostelua varten testattu.
Lyhyesti:
Dragon Age: Inquisition on eittämättä hyvä peli. Ikävä kyllä se ei ole kovinkaan hyvä Dragon Age -peli. Täysin tarpeeton avoin maailma ja haluttomuus sitoutua sarjan perusteisiin niin pelimekaanisesti kuin tarinallisesti estävät sitä olemasta tähänastisen pelisarjan kruununjalokivi. Tästäkin huolimatta se tarjoaa varmasti runsaasti nautinnollista pelattavaa niin vanhoille Dragon Age -faneille kuin uusille tulokkaillekin, mutta suosittelisin nostamaan vaikeustasoa asteen ylemmäs ja tekemään vain niin monta sivutehtävää, kuin on aivan pakko.
Hyvää:+ Rikas, tuttu, mutta uudentuoksuinen maailma + Ikimuistoiset hahmot + Oman hahmon muovautuminen pelin kuluessa + Vaikeat, painavat valinnat + Kaunis ulkonäkö + Armottoman mukaansatempaava tarina + Runsaasti tehtävää Huonoa:- Avoin maailma ja sen tuomat turhat näpertämiset - Sekasikiöinen taistelumekaniikka - Bugit - Kaavamainen loppu 85/100 |  |
RSS Feed
