 | Peligenre: Selviytymiskauhu Julkaisija: Bethesda Softworks Kehittäjä: Tango Gameworks Julkaisupäivä (EU): 14.10.2014 Kotisivu: http://theevilwithin.com/ Muut alustat: PS4, PS3, XBONE, X360 Pelaajamäärä: 1 Ikärajoitus (PEGI): K-18 Arvostelija: Jussi Väinölä Kiitokset Nordic Game Supplylle arvostelukappaleesta! |
Resident Evil -sarjan parissa usean vuoden viettänyt Shinji Mikami lähti läpsimään parasiittitäytteisen Espanjan reissun jälkeen ja perusti oman pelitalon, Tango Gameworksin. Kaikenlaisten mörköjen ja öttimöttiäisten parissa työskennelleen tuottajan ja ohjaajan luulisi luovan jotain sopivan häiritsevää ja viihdyttävää kuin Resident Evil 4 - ja jotainhan hän saikin aikaan.
Japanilaisneron päästäminen luontoon vapaaksi kulminoitui vihdoin ja viimein The Evil Within -peliksi, jossa pyrittiin tuomaan selviytymiskauhupeligenre Alien: Isolationin tavoin rautalankatasolle, jossa ei ammuksia juuri jaeta ja vihollisia tulisi ennemminkin paeta kuin laittaa punaiseksi mössöksi. Mikamin mopo lähti kuitenkin käsistä ja lopputuloksena on AAA-luokan haparointia ammuskelun ja hiipimisen välillä.
Pelin vähemmän WTF-reaktioita aiheuttava kenttä.
Yhtä paljon järkeä kuin unessa
The Evil Within alkaa kuin se olisi spin-off Residen Evil -peleistä, jossa poliisikolmikko saa pyynnön tutkia paikallista mielisairaalaa. Tutkintaryhmään kuuluu päähahmo eli alkoholistiversio Likaisesta Harrysta, kirjaviisas keltanokkakyttä ja muodollisesti pätevä kiintiöneito sekä juonelle ubertärkeä sekopääskidi.
Toki tutkimusretki menee plörinäksi ja pysyvässä Yamazaki-krapulassa oleva protagonisti, Sebastian harhailee milloin mielisairaalassa, milloin katakombeissa ja milloin raunioituneessa kaupungissa. Käsikirjoitusta päättömästi säätelee emoileva, murkkuikäisen arkkivihollisen cosplay-asuun pukeutunut Ruvik, joka leikittelee pelaajalla kuin kissa hiirellä ja vaihtelee tapahtumapaikkoja sen mukaan kun pelaaja löytää Hannu ja Kerttu -tyyliin pahiksen ripottelemia vihjeitä.
Löysästi toisiin kytkeytyvät tapahtumapaikat ovat täynnä kiilusilmäisiä hirviöitä Ruvikin mielestä, jotka kattavat piikkilangassa kieritettyjä zombeja, moniraajaisen version Kauna-likasta ja päätään kassakaapissa piilottelevan lihamestarin. Ruvik itsekin tulee hätyyttelemään pelaajaa Nemesiksen tavoin, mutta tappaa pelaajan halvasti pienimmästäkin hipaisusta, eikä heppu herätä tippaakaan pelkoa vierailuillaan.
Harmillisesti koko juoni kääriytyy Ruvikin ympärille, eikä tämä juippi ole läheskään tarpeeksi kiinnostava kantaakseen mielenkiintoa alusta loppuun. Sillä välin kun peli ei väkinäisesti heittele irtonaisia palapelin palasia pääpomon taustoista, löytyy nurkista puoliksi piilotettuja päiväkirjatekstejä Sebastianin menneisyydestä. Nämä eivät tosin juuri lisää ulottuvuuksia päähahmoihin, joten jäljelle jää vain Ruvikin aivotusten riivaamat örmöt.
Toki tutkimusretki menee plörinäksi ja pysyvässä Yamazaki-krapulassa oleva protagonisti, Sebastian harhailee milloin mielisairaalassa, milloin katakombeissa ja milloin raunioituneessa kaupungissa. Käsikirjoitusta päättömästi säätelee emoileva, murkkuikäisen arkkivihollisen cosplay-asuun pukeutunut Ruvik, joka leikittelee pelaajalla kuin kissa hiirellä ja vaihtelee tapahtumapaikkoja sen mukaan kun pelaaja löytää Hannu ja Kerttu -tyyliin pahiksen ripottelemia vihjeitä.
Löysästi toisiin kytkeytyvät tapahtumapaikat ovat täynnä kiilusilmäisiä hirviöitä Ruvikin mielestä, jotka kattavat piikkilangassa kieritettyjä zombeja, moniraajaisen version Kauna-likasta ja päätään kassakaapissa piilottelevan lihamestarin. Ruvik itsekin tulee hätyyttelemään pelaajaa Nemesiksen tavoin, mutta tappaa pelaajan halvasti pienimmästäkin hipaisusta, eikä heppu herätä tippaakaan pelkoa vierailuillaan.
Harmillisesti koko juoni kääriytyy Ruvikin ympärille, eikä tämä juippi ole läheskään tarpeeksi kiinnostava kantaakseen mielenkiintoa alusta loppuun. Sillä välin kun peli ei väkinäisesti heittele irtonaisia palapelin palasia pääpomon taustoista, löytyy nurkista puoliksi piilotettuja päiväkirjatekstejä Sebastianin menneisyydestä. Nämä eivät tosin juuri lisää ulottuvuuksia päähahmoihin, joten jäljelle jää vain Ruvikin aivotusten riivaamat örmöt.
Pelissä ei verta säästellä.
Hiipiä vaiko ampua, siinäpä vasta pulma
Mikami on mitä ilmiselvimmin halunnut palata takaisin Resident Evil -aikoihin, jossa zombit söivät luoteja kuin soltut hernerokkaa, joten panoksia kannatti säästellä väistämättömiä kohteita varten. Samaa ajetaan takaa The Evil Withinissa, mutta hiiviskely on yhtä hidasta kuin yöllinen vessakäynti anoppilassa, ja niin on myös vihollisten hiljainen listiminen.
Vielä ensimmäisissä kentissä moinen onnistuu, kiitos tilavien ympäristöjen, mutta mitä pidemmälle tarinassa edetään, sitä vähemmän tulee mahdollisuuksia hoitaa homma kotiin ekologisesti. Tästä huolimatta ammuksia ei tipu yhtään sen enempää, vaikka piikkilankakansa kasvaa alati ja niin myös vihujen kestävyys.
Sen sijaan kehityspisteiden hommaa hoitavaa vihreää limaa ryöppyää jokaisesta murskatusta laatikosta ja sitä voi myös pumpata kaatuneista vihollisista. Hyödyllisin tapa kehittää Sebastiania on saada hänet juoksemaan edes parisen sekuntia, koska alussa viskisieppo hädin tuskin jaksaa sprintata kymmentä metriä hengästymättä.
Vihreää litkua kuluu myös aseiden lippaiden suurentamiseen, koska oma komisario Palmumme ei pysty kantamaan kuteja kuin parin vihollisen hiljentämiseen. Suurin osa pelistä meneekin järkevän kokoisen ammusarsenaalin karttamisessa, joka tulee kulutettua nopeasti seuraavaan pomovastukseen tai väijytykseen.
Yhteen ynnättynä pelaaja kamppailee lähes koko pelin päästäkseen sellaiselle tasolle, että ensimmäisen maailmansodan vallihaudoista nousseiden kuvotusten listiminen olisi järkevässä suhteessa käytettävään ammusvarantoon. Tällainen ei juuri innosta uppoutumaan peliin kun pelaaja odottaa tekoälykaverin listivän loputtomilla ammuksillaan tai kirveellään vihollismassat, koska itse ei voi olla varma, selviytyykö eteenpäin talvisodan tasoisella varustuksella.
Vielä ensimmäisissä kentissä moinen onnistuu, kiitos tilavien ympäristöjen, mutta mitä pidemmälle tarinassa edetään, sitä vähemmän tulee mahdollisuuksia hoitaa homma kotiin ekologisesti. Tästä huolimatta ammuksia ei tipu yhtään sen enempää, vaikka piikkilankakansa kasvaa alati ja niin myös vihujen kestävyys.
Sen sijaan kehityspisteiden hommaa hoitavaa vihreää limaa ryöppyää jokaisesta murskatusta laatikosta ja sitä voi myös pumpata kaatuneista vihollisista. Hyödyllisin tapa kehittää Sebastiania on saada hänet juoksemaan edes parisen sekuntia, koska alussa viskisieppo hädin tuskin jaksaa sprintata kymmentä metriä hengästymättä.
Vihreää litkua kuluu myös aseiden lippaiden suurentamiseen, koska oma komisario Palmumme ei pysty kantamaan kuteja kuin parin vihollisen hiljentämiseen. Suurin osa pelistä meneekin järkevän kokoisen ammusarsenaalin karttamisessa, joka tulee kulutettua nopeasti seuraavaan pomovastukseen tai väijytykseen.
Yhteen ynnättynä pelaaja kamppailee lähes koko pelin päästäkseen sellaiselle tasolle, että ensimmäisen maailmansodan vallihaudoista nousseiden kuvotusten listiminen olisi järkevässä suhteessa käytettävään ammusvarantoon. Tällainen ei juuri innosta uppoutumaan peliin kun pelaaja odottaa tekoälykaverin listivän loputtomilla ammuksillaan tai kirveellään vihollismassat, koska itse ei voi olla varma, selviytyykö eteenpäin talvisodan tasoisella varustuksella.
Simon Belmolt etsii Draculaa tositarkoituksella.
Moni aivokakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä
Hurmekarkeloa varten on valjastettu näyttävä id Tech 5 -pelimoottori, jolla saa näyttäviä ympäristöjä aikaiseksi sekä myös uskottavan kuvottavia vihollisia. Muistisyöppö moottori kuitenkin aiheuttaa tekstuurien latautumista viiveellä jopa ennalta käsikirjoitetuissa kohtauksissa, aiheuttaen suttuisia hahmoja ja esineitä.
Parhaimmillaan Tech 5:n venyy erittäin nätteihin mittoihin ja parhaimmat kohtaukset ovat katsellessa utuiseen horisonttiin, josta kajastaa majakan valo tai hiiviskellessä aavemaisen mielisairaalan käytävillä. Teknisesti kehittynyt pelimoottori kuitenkin tekee taistelusta kankean tankkimaista, joka saa ärräpäät lentelemään kinkkisimmissä tilanteissa.
Ääniatmosfääri tarjoaa kaikenlaisia litinöitä ja lätinöitä, jotka sointuvat yhteen painajaismaisten ympäristöjen kanssa. Myös raskaan uhkaavasti maalaileva musiikki, satunnaiset kolahdukset, pihinät ja hirviöiden luonnottomat äännähtelyt auttavat tunnelman virittämisessä.
Parhaimmillaan Tech 5:n venyy erittäin nätteihin mittoihin ja parhaimmat kohtaukset ovat katsellessa utuiseen horisonttiin, josta kajastaa majakan valo tai hiiviskellessä aavemaisen mielisairaalan käytävillä. Teknisesti kehittynyt pelimoottori kuitenkin tekee taistelusta kankean tankkimaista, joka saa ärräpäät lentelemään kinkkisimmissä tilanteissa.
Ääniatmosfääri tarjoaa kaikenlaisia litinöitä ja lätinöitä, jotka sointuvat yhteen painajaismaisten ympäristöjen kanssa. Myös raskaan uhkaavasti maalaileva musiikki, satunnaiset kolahdukset, pihinät ja hirviöiden luonnottomat äännähtelyt auttavat tunnelman virittämisessä.
Lyhyesti:
The Evil Within on häiritsevän nätti, mutta tarinaltaan persoonaton haahuilu veristen piikkilankojen ja Shinji Mikamin harmaan aineksen seassa, jolla on ärsyttävän suuria vaikeuksia tasapainoilla hiiviskelyn ja räiskinnän välillä.
Hyvää:+ Graafisesti nätti ja ajoittain erittäin tunnelmallinen + Viholliset ovat välillä sopivan häröjä Huonoa:- Id Tech 5 -moottori tekee pelaamisesta kankeaa - Hahmot ja pääpahis ovat pahvisia ja yksiulotteisia kuin mitkä - Peli ei osaa päättää onko se räiskintää vai hiiviskelyä 57/100 |  |
RSS Feed
