Nyt se tapahtui. Vanhuus iski. Turha tässä on vastaan taistella, nöyrä myötäily ja tilanteeseen sopeutuminen kirpaisee kerran tai kaksi, mutta mieluummin nopea kirpaisu kuin pitkä kidutus.
Eli siis mitä? Tässä kaksikymppisenä huomasin solukämppäni loukoissa, että ei ole mitään pelattavaa. Melko hupaisa ilmaus, sillä pelkästään pleikkaripelejä on pinossa noin kolmisenkymmentä, mutta halua pelata ei ole, paitsi kahta peliä lukuun ottamatta. ”Mitä tämä on?”, kysyy kaksitoistavuotias Rane Tilt.tv:n postipalstalta? Vastaus tulee: Olet pelivanhus, lapsellisesta idealismista aikuismaiseen kyynisyyteen siirtynyt järkäle.
Kun mikään ei riitä
Käsi ylös ne, jotka ajattelevat että ei näistä peleistä ole enää mihinkään. Lopetetaan koko juttu. Se oli siinä ja sillä selvä. Tällainen puolitäydellinen turtuminen peleihin alkaa jo ahdistaa vaikka olen pelannut pienestä muksusta lähtien. Vaadin peliväsymyksestäni tiliä jollekin, itsestäni en pääsyyllistä tee. Jonkun on eläkkeeni maksettava!
Mikä peleissä tällä hetkellä mättää? Näkökulmasta riippuen kaikki tai ei mitään. Huomasin peliväsymykseni vuoden taitteessa, kun ostin polleana Dishonoredin. Jos tämä ei lämmitä, niin ei sitten mikään. Kyllä sitä viikon pelasi ja melkein läpipeluu tuli suoritettua, mutta päällimmäisenä jäi ahdistuksen tunne pelimaailmaa kohtaan. Onko tämä parasta, mitä yksinpeleiltä voi tarjota? Vaipuessani eksistentiaalisiin mietteisiini, löysin kuitenkin Dishonoredista paljon hyvää ja pienen pohdinnan jälkeen mieleeni muistui monia loistavia elementtejä, kuten täysin omintakeinen miljöö. Ei se kuitenkaan riittänyt, enemmän kaikkea tänne mulle, nyt heti!
Väsymykseni saattaa johtua siitä, että pelimaailma ei ole juurikaan 2000-luvulla kehittynyt käsikirjoituksen tasolla merkittävästi. Hitto, jos alkuperäinen Deus Ex on graafisesti vanhentunut, mutta käsikirjoitus on täyttä rautaa, jossain on menty pahasti ojaan. Pelkällä korealla ulkoasulla keuliminen ei tee automaattisesti hyvää peliä, vaikka omasta mielestäni alkuperäinen Deus Ex on alkuperäistekstuureilla jo vaivaannuttavaa katseltavaa (*väistelee heittoveitsiä*). Jos pelit tarjoavat peruskouluikäisille suunnattua juonen rakennetta ja sisältöä, kyllä se pistää rassaamaan ja rankasti. Tarinan sijaan meille tarjotaan energiajuomaräiskintöjä ja geneerisiä yksinpelejä, joissa valitset hahmon ja virittelet sitä puolen tunnin ajan ja lähdet tappamaan lohikäärmeitä.
Jatkuva hypetys, messut ja mieletön tiedonsaanti ennen kuin peli on edes harkinnut pölyttyvänsä kaupan hyllyllä, ovat pääsyyllisiä pelien tavanomaisuudelle. Muksuna saatoin ostaa pelin pelkästään kansipaperin perusteella ja sitä pelattiin sitten hampaat irveessä rankan vaikeustason vuoksi, mutta ketään ei valittanut. Se oli sitä ysärilukua, jolloin internet oli vain jupeilla tai muuten epämiellyttävillä ihmisillä. Internet. Perkele. Jos haluan ostaa pelin, menen YouTubeen ja katson jonkun tekemää läpipeluuvideota ja huppista, katsoin koko pelin putkeen eikä tullut edes hiki. Mitä muuta tältä käyttäjältä löytyy? Voiko pelikokemus olla täysin tyydyttävä pelkästään katselun perusteella jos tiedät mitä pelissä tapahtuu ja miten sitä pelataan, vaikka mitään omakohtaista suhdetta peliin ei synnykään?
Taas se puhuu Deus Existä (on tässä kappaleessa muutakin!)
Ensimmäisen arvostelun TRMP:lle tein Deus Ex: Human Revolutionista. Melkein koko peliharrastukseni nojaa juuri tähän peliin. Mikä siinä sitten kiehtoo? Kaikki. Tähän päivään asti olen pelannut Human Revolutionin yhdeksän kertaa läpi ja tulen pelaamaan yhä uudestaan ja uudestaan. Human Revolutionin ilmestyksestä on melkein kaksi vuotta, eikä siinä välissä ole tarjottu mitään yhtä mielenkiintoista ja säväyttävää peliä. Ei sitten mitään.
Meillä on CoDit, Bäfät ja jotkut helvetin Skylandersit, mutta minä haluan enemmän. Olen pelikyltymätön nisti. Viime vuosi meni pelillisesti naamapalmuillen, mutta sitten kuulin ja näin materiaalia DayZ-modista. Jumankekka, siinä vasta peli, ajattelin; neuvostohenkinen seikkailupeli zombeilla ja mielettömän suurella pelialueella. ARMA:t olivat tuoreessa muistissa ja niitä tuli useita vuosia sitten pelattua turhankin intensiivisesti ja ARMA:n modiyhteisö on ollut erittäin tuotteliasta. Kun sitten pääsin DayZ:n nihilistiseen maailmaan, tajusin että pelikelvotonhan tämä on. Tulin ehkä jälkijunassa, mutta minulta meni maku jo kahden päivän jälkeen. En joutunut keskelle selviytymistaistelua vaan keskelle sosiopaattien hippaleikkiä. Kehenkään et voi luottaa, kaikki kyttäävät tarkkuuskiväärin kanssa pensaassa ja kenelläkään ei ole kivaa. Parasta antia oli polkupyörällä ajo, kun yritin paeta kahta sekopäätä, joita eivät zombit kiinnostaneet, vaan elävä ihmisliha, suoraan satulan päältä nautittuna. Kai siinä jotain mielenkiintoista on, että joutuu epäilemään kaikkia ja miettiä sitä, kuka survaisee puukon ensimmäiseksi kylkiluiden väliin tai täyttä takaraivon lyijyllä, mutta minä sain tarpeeksi.
Pelit myyntiin ja vuorille
Kun peliahdistus alkoi käydä viimeisimpien kokemusten ansiosta hermoille, ja jo valmiiksi rakoileva mielenterveyteni oli hajoamaisillaan, päätin tehdä jotain dramaattista ja karsia pelikokoelmaani. Kiikutin kassillisen pelejä GameStopiin ja mitä teinkään, ostin lisää pelejä: Brink, Duke Nukem Forever, Tom Clancy’s EndWar ja monet muut pelit päätyivät käsiini. Kai siinä oli jotain kohtalon ivaa, kun peleistä ei pääse eroon, koska pelejä vaan pitää olla. Hauskanpito kertaa pelien lukumäärä ei ole vakio. Näyttääkseni itselleni että kyllä pystyn karsimaan horjuvaa pelipinoani, vein kylmästi ostetut pelit takaisin GameStopiin ja myyjä katsoi kysyvästi vinoon. Nyt ei peleihin päin katsottaisi: rahat käteen ja baariin.
Mutta siinä oli vain osa ja lisää oli vietävä, jotta rauhoittuisin, enkä rikkoisi koko pleikkariani (ei muuten lue Blue-ray-levyjä hyvin, ihme homma). Kuitenkin ahdistus laski, olikohan syynä kevätaurinko vai kasvispohjainen ruokavalio, en tiedä, mutta loput pelit saivat jäädä. Tai ehkä vien vielä yhden satsin.
Viimeisen kierroksen tulokset: ennakkotilaisin Watch Dogsin ja ostin Red Dead Redemptonin sekä Monkey Island Special Collection Editionin, kaikki PS3:lle. Ehkä tämä tästä.
Tommi Piranen
Käsi ylös ne, jotka ajattelevat että ei näistä peleistä ole enää mihinkään. Lopetetaan koko juttu. Se oli siinä ja sillä selvä. Tällainen puolitäydellinen turtuminen peleihin alkaa jo ahdistaa vaikka olen pelannut pienestä muksusta lähtien. Vaadin peliväsymyksestäni tiliä jollekin, itsestäni en pääsyyllistä tee. Jonkun on eläkkeeni maksettava!
Mikä peleissä tällä hetkellä mättää? Näkökulmasta riippuen kaikki tai ei mitään. Huomasin peliväsymykseni vuoden taitteessa, kun ostin polleana Dishonoredin. Jos tämä ei lämmitä, niin ei sitten mikään. Kyllä sitä viikon pelasi ja melkein läpipeluu tuli suoritettua, mutta päällimmäisenä jäi ahdistuksen tunne pelimaailmaa kohtaan. Onko tämä parasta, mitä yksinpeleiltä voi tarjota? Vaipuessani eksistentiaalisiin mietteisiini, löysin kuitenkin Dishonoredista paljon hyvää ja pienen pohdinnan jälkeen mieleeni muistui monia loistavia elementtejä, kuten täysin omintakeinen miljöö. Ei se kuitenkaan riittänyt, enemmän kaikkea tänne mulle, nyt heti!
Väsymykseni saattaa johtua siitä, että pelimaailma ei ole juurikaan 2000-luvulla kehittynyt käsikirjoituksen tasolla merkittävästi. Hitto, jos alkuperäinen Deus Ex on graafisesti vanhentunut, mutta käsikirjoitus on täyttä rautaa, jossain on menty pahasti ojaan. Pelkällä korealla ulkoasulla keuliminen ei tee automaattisesti hyvää peliä, vaikka omasta mielestäni alkuperäinen Deus Ex on alkuperäistekstuureilla jo vaivaannuttavaa katseltavaa (*väistelee heittoveitsiä*). Jos pelit tarjoavat peruskouluikäisille suunnattua juonen rakennetta ja sisältöä, kyllä se pistää rassaamaan ja rankasti. Tarinan sijaan meille tarjotaan energiajuomaräiskintöjä ja geneerisiä yksinpelejä, joissa valitset hahmon ja virittelet sitä puolen tunnin ajan ja lähdet tappamaan lohikäärmeitä.
Jatkuva hypetys, messut ja mieletön tiedonsaanti ennen kuin peli on edes harkinnut pölyttyvänsä kaupan hyllyllä, ovat pääsyyllisiä pelien tavanomaisuudelle. Muksuna saatoin ostaa pelin pelkästään kansipaperin perusteella ja sitä pelattiin sitten hampaat irveessä rankan vaikeustason vuoksi, mutta ketään ei valittanut. Se oli sitä ysärilukua, jolloin internet oli vain jupeilla tai muuten epämiellyttävillä ihmisillä. Internet. Perkele. Jos haluan ostaa pelin, menen YouTubeen ja katson jonkun tekemää läpipeluuvideota ja huppista, katsoin koko pelin putkeen eikä tullut edes hiki. Mitä muuta tältä käyttäjältä löytyy? Voiko pelikokemus olla täysin tyydyttävä pelkästään katselun perusteella jos tiedät mitä pelissä tapahtuu ja miten sitä pelataan, vaikka mitään omakohtaista suhdetta peliin ei synnykään?
Taas se puhuu Deus Existä (on tässä kappaleessa muutakin!)
Ensimmäisen arvostelun TRMP:lle tein Deus Ex: Human Revolutionista. Melkein koko peliharrastukseni nojaa juuri tähän peliin. Mikä siinä sitten kiehtoo? Kaikki. Tähän päivään asti olen pelannut Human Revolutionin yhdeksän kertaa läpi ja tulen pelaamaan yhä uudestaan ja uudestaan. Human Revolutionin ilmestyksestä on melkein kaksi vuotta, eikä siinä välissä ole tarjottu mitään yhtä mielenkiintoista ja säväyttävää peliä. Ei sitten mitään.
Meillä on CoDit, Bäfät ja jotkut helvetin Skylandersit, mutta minä haluan enemmän. Olen pelikyltymätön nisti. Viime vuosi meni pelillisesti naamapalmuillen, mutta sitten kuulin ja näin materiaalia DayZ-modista. Jumankekka, siinä vasta peli, ajattelin; neuvostohenkinen seikkailupeli zombeilla ja mielettömän suurella pelialueella. ARMA:t olivat tuoreessa muistissa ja niitä tuli useita vuosia sitten pelattua turhankin intensiivisesti ja ARMA:n modiyhteisö on ollut erittäin tuotteliasta. Kun sitten pääsin DayZ:n nihilistiseen maailmaan, tajusin että pelikelvotonhan tämä on. Tulin ehkä jälkijunassa, mutta minulta meni maku jo kahden päivän jälkeen. En joutunut keskelle selviytymistaistelua vaan keskelle sosiopaattien hippaleikkiä. Kehenkään et voi luottaa, kaikki kyttäävät tarkkuuskiväärin kanssa pensaassa ja kenelläkään ei ole kivaa. Parasta antia oli polkupyörällä ajo, kun yritin paeta kahta sekopäätä, joita eivät zombit kiinnostaneet, vaan elävä ihmisliha, suoraan satulan päältä nautittuna. Kai siinä jotain mielenkiintoista on, että joutuu epäilemään kaikkia ja miettiä sitä, kuka survaisee puukon ensimmäiseksi kylkiluiden väliin tai täyttä takaraivon lyijyllä, mutta minä sain tarpeeksi.
Pelit myyntiin ja vuorille
Kun peliahdistus alkoi käydä viimeisimpien kokemusten ansiosta hermoille, ja jo valmiiksi rakoileva mielenterveyteni oli hajoamaisillaan, päätin tehdä jotain dramaattista ja karsia pelikokoelmaani. Kiikutin kassillisen pelejä GameStopiin ja mitä teinkään, ostin lisää pelejä: Brink, Duke Nukem Forever, Tom Clancy’s EndWar ja monet muut pelit päätyivät käsiini. Kai siinä oli jotain kohtalon ivaa, kun peleistä ei pääse eroon, koska pelejä vaan pitää olla. Hauskanpito kertaa pelien lukumäärä ei ole vakio. Näyttääkseni itselleni että kyllä pystyn karsimaan horjuvaa pelipinoani, vein kylmästi ostetut pelit takaisin GameStopiin ja myyjä katsoi kysyvästi vinoon. Nyt ei peleihin päin katsottaisi: rahat käteen ja baariin.
Mutta siinä oli vain osa ja lisää oli vietävä, jotta rauhoittuisin, enkä rikkoisi koko pleikkariani (ei muuten lue Blue-ray-levyjä hyvin, ihme homma). Kuitenkin ahdistus laski, olikohan syynä kevätaurinko vai kasvispohjainen ruokavalio, en tiedä, mutta loput pelit saivat jäädä. Tai ehkä vien vielä yhden satsin.
Viimeisen kierroksen tulokset: ennakkotilaisin Watch Dogsin ja ostin Red Dead Redemptonin sekä Monkey Island Special Collection Editionin, kaikki PS3:lle. Ehkä tämä tästä.
Tommi Piranen
RSS Feed
