Ajattelin joskus idealistisena, että yliopistosta valmistumiseni jälkeen minulle jäisi roppakaupalla aikaa pelaamiselle sekä muille harrastuksille, jäisiväthän tutkielmat, esseet sekä muut turhanpäiväisyydet ainakin hetkeksi historiaan. No joopa joo – ilmeisesti aikuisuus on tullut elämääni jäädäkseen sen muodossa, että yhä edelleen huomaa hakkaavansa neljä tuntia päivässä Oikeita Velvollisuuksia. Takavasemmalta kuuluu kavereilta epämääräistä "mutku me ei olla pelattu yhdessä viikkoihin!" -ininää puhumattakaan siitä, että ehtisi edes vilkaista vielä muoveissa odottavia videopelejä. Samasta aiheesta eli ajanpuutteesta olen valitellut aiemminkin, mutta tällä kertaa tarkoitus ei ole viillellä itsesäälissä ranteita Wii-ohjaimella: olen nimittäin löytänyt edes osittaisen ratkaisun ajankäyttöongelmiini pelaamisen suhteen. PS Vita, mitä ihmeessä tein ennen sinua?
Kyse ei ole siitä, että kyseiselle käsikonsolille löytyisi tusinoittain laadukkaita pelejä, jotka kompensoivat muuta hiljaiseloa. Päinvastoin – onkohan Vitalle itselleen heittämällä pari nimikettä, johon kannattaa rahojaan hassata (näistä selkeimmin Persona 4 Golden). Koska käsikonsolitkin ovat vihdoin heränneet digitaalisen jakelun aikaan, sijaitsee Vitan aarreaitta kuitenkin jossain aivan toisaalla: nimittäin PS Storessa, josta näppärästi ja impulsiivisesti voi lunastaa itselleen lukemattomia aiempien konsolien ykköspelejä. Vaikka muistikortin koko ja lompakon onttous toki rajoittavat totaalista hullaantumista, olen itse löytänyt näiden joukosta nimenomaan ne käsikonsolista parhaiten hyödyn irti repivät pelit, JRPG:t.
Nykyisin on äärimmäisen harvinaista, että jaksaisin istuutua 60 tunniksi televisioni eteen seuratakseni japanilaista saippuadraamaa mahdollisesti köykäisellä taistelusysteemillä. Tämän kyynisyyden vuoksi tutkan alta menee kuitenkin paljon sellaisia pelejä, joista voisi oikeasti saada irti jotain kokeilunhaluisuudella. Koska aika on rahaa ja sitä rahaakaan ei juuri löydy, heräsin oikeastaan vasta Persona 4 Goldenin avulla JRPG:iden mahdollisuuteen. Vitalla kun kyseistä peliä tuli tahkottua junissa, busseissa, sängyssä ennen nukkumaanmenoa... eli kaikkina niinä hetkinä, kun ei oikeastaan tule tehtyä mitään "oikeaa". Ja se oli ihan hemmetin hauskaa! Konsolin sai pausetilaan napin painalluksella, joten seikkailua sai rytmitettyä haluamallaan tavalla joko pidemmiksi sessioiksi tai vartin pyrähdyksiin. P4G:n jätettyä siis niin hyvän yleisfiiliksen käsikonsoliropeiluista, päätin kokeilla yhtä ikuisuusprojektiani: Final Fantasy IX:n uudelleenpeluuta.
Nykyisin on äärimmäisen harvinaista, että jaksaisin istuutua 60 tunniksi televisioni eteen seuratakseni japanilaista saippuadraamaa mahdollisesti köykäisellä taistelusysteemillä. Tämän kyynisyyden vuoksi tutkan alta menee kuitenkin paljon sellaisia pelejä, joista voisi oikeasti saada irti jotain kokeilunhaluisuudella. Koska aika on rahaa ja sitä rahaakaan ei juuri löydy, heräsin oikeastaan vasta Persona 4 Goldenin avulla JRPG:iden mahdollisuuteen. Vitalla kun kyseistä peliä tuli tahkottua junissa, busseissa, sängyssä ennen nukkumaanmenoa... eli kaikkina niinä hetkinä, kun ei oikeastaan tule tehtyä mitään "oikeaa". Ja se oli ihan hemmetin hauskaa! Konsolin sai pausetilaan napin painalluksella, joten seikkailua sai rytmitettyä haluamallaan tavalla joko pidemmiksi sessioiksi tai vartin pyrähdyksiin. P4G:n jätettyä siis niin hyvän yleisfiiliksen käsikonsoliropeiluista, päätin kokeilla yhtä ikuisuusprojektiani: Final Fantasy IX:n uudelleenpeluuta.
Itselleni on nimittäin jäänyt joskus teinivuosilta aivan jäätävä asennevamma kyseistä peliä kohtaan. Objektiivisesti olen aina tiennyt sen päihittävän kaikilta osa-alueiltaan monta nimikaimaansa, mutta tuskastuttavien latausaikojen ja yleisen "mä en vaan pääse tähän maailmaan sisälle" -nihkeilyn vuoksi jätin sen aina kesken. FFIX:ää ei, sanalla sanoen, ollut kiva pelata, joten en pelannut sitä. Vuosiin. PS Vitan syleilyssä päätin kuitenkin antaa uuden, ennakkoluulottoman mahdollisuuden. Päätöksestä en voisi olla tyytyväisempi näin jälkikäteen, sillä näin yli kymmenen vuotta myöhemmin voin vihdoin liittyä niiden ihmisten joukkoon, jotka vilpittömästi sanovat FFIX:stä pitävänsä. Vaikka Vita-version ääni bugaa välivideoissa ja etenkin menupainiketta sai hakata joskus noin viidesti ennen kuin peli sen rekisteröi, välittyi kyseisestä versiosta kaikki se taianomaisuus ja maanläheisyys mitä monet ovat julistaneet rakastavansa.
Uskonkin, että JRPG:iden pelaaminen käsikonsolilla on tullut omalla kohdallani jäädäkseen. Esimerkiksi kyseisen genren helmasyntiä, grindaamista, ei voi juuri kuvitellakaan harrastavansa otsa telkkarinruutuun liimautuneena, kun on kerran tottunut tuijottamaan samanaikaisesti siitä telkkarista vaikka kauden parhaita sarjoja. Multitaskaamisen ilot ovatkin avanneet itselleni sen viimeisen asennelukon, mitä näihin 60-tuntisiin eepoksiin tulee: ei se niin haittaa jos juoni on vähän sinnepäin ja taistelusysteemin kulmakivenä on epätasapainoinen vaikeustaso, kivastihan tässä voi mäiskiä ötöjä turpaan oli sitten kotona, reissussa tai rannalla. Ei liene ihme, että esimerkiksi Nintendo 3DS:n puolella uusin Fire Emblem oli ehdoton hitti tässä taloudessa kesäkuukausien aikana.
Joskus olisin varmaan edellämainitun kaltaiselle asenteelle tuhahdellut nenä pystyssä: jos et sä pysty keskittymään Barret-Cecilin ja sen anarkistikommandojen seikkailuihin ilman jotain kuppaista käsikonsolia tai huonojen kokkiohjelmien maratonia taustalla, et kyllä ansaitse pelata sitä ollenkaan! Joskus ikä ja elämäntilanne nyt vaan muuttavat omia prioriteetteja ja tarpeita, ja henkilökohtaisesti olen ainoastaan kiitollinen, että myös peliteollisuus kehittyy vastaamaan näihin tarpeisiin. Ja joo, myönnetään – onhan se mukavampaa istua peiton alla vuolemassa avaruushirviöitä kuin raahautua kylmään, oikeaan maailmaan. Edes sinne sohvalle. Sielläkin on kylmä. Ja ne hemmetin oikean maailman velvollisuudet.
Aino Tegelman
Uskonkin, että JRPG:iden pelaaminen käsikonsolilla on tullut omalla kohdallani jäädäkseen. Esimerkiksi kyseisen genren helmasyntiä, grindaamista, ei voi juuri kuvitellakaan harrastavansa otsa telkkarinruutuun liimautuneena, kun on kerran tottunut tuijottamaan samanaikaisesti siitä telkkarista vaikka kauden parhaita sarjoja. Multitaskaamisen ilot ovatkin avanneet itselleni sen viimeisen asennelukon, mitä näihin 60-tuntisiin eepoksiin tulee: ei se niin haittaa jos juoni on vähän sinnepäin ja taistelusysteemin kulmakivenä on epätasapainoinen vaikeustaso, kivastihan tässä voi mäiskiä ötöjä turpaan oli sitten kotona, reissussa tai rannalla. Ei liene ihme, että esimerkiksi Nintendo 3DS:n puolella uusin Fire Emblem oli ehdoton hitti tässä taloudessa kesäkuukausien aikana.
Joskus olisin varmaan edellämainitun kaltaiselle asenteelle tuhahdellut nenä pystyssä: jos et sä pysty keskittymään Barret-Cecilin ja sen anarkistikommandojen seikkailuihin ilman jotain kuppaista käsikonsolia tai huonojen kokkiohjelmien maratonia taustalla, et kyllä ansaitse pelata sitä ollenkaan! Joskus ikä ja elämäntilanne nyt vaan muuttavat omia prioriteetteja ja tarpeita, ja henkilökohtaisesti olen ainoastaan kiitollinen, että myös peliteollisuus kehittyy vastaamaan näihin tarpeisiin. Ja joo, myönnetään – onhan se mukavampaa istua peiton alla vuolemassa avaruushirviöitä kuin raahautua kylmään, oikeaan maailmaan. Edes sinne sohvalle. Sielläkin on kylmä. Ja ne hemmetin oikean maailman velvollisuudet.
Aino Tegelman
RSS Feed
