Pelibisnes sen kuin kasvaa kohti korkeuksia kuin Jaakon istuttama pavunvarsi. Samaan tahtiin kirivät tuotantokustannukset ja kriteerit aloitettavien projektien suhteen, joille isokenkäiset halajavat mahdollisimman hyvän menekin markkinoilla, jotta on arkisin varaa mätkiä golfia jatkossakin. Isot pelitalot tyrkyttävät tasaiseen tahtiin tuttuja tuotteitaan Jehovan todistajien tavoin, kuten Call of Duty, Assassin’s Creed, Battlefield, The Sims, Halo, Gears of War. Toisaalla uljaat vastarannan kiiskit haluavat toteuttaa joukkorahoituksella omia suunnitelmiaan, joihin pukumiehiltä ei ole syystä tai toisesta herunut ymmärrystä. Näihinkin liittyy omat riskinsä, jotka ovat alkaneet käydä yhä selvemmin ilmi mitä suuremmaksi rahoitusmalliksi Kickstarter on vuosien aikana muodostunut.
Kuten elokuva-alallakin, kokonaisten saagojen rakentaminen ja ylläpito on elintärkeää yhtiöille niiden olemassaolon kannalta. Tämän takia rahaa syydetään ajoittain kärjellään seisovan pyramidin tukemiseen ja samalla laitetaan piskuisemmat projektit jäihin tai Ö-mappiin, jotka eivät kestä dollarikakkuloiden läpi tarkastelua. Onneksi nettikulttuurin voimistuessa itse pelaajat pystyvät mistä tahansa puolelta maailmaa tukemaan muitakin projekteja kuin niitä, joita kyhätään hypejunaa varten vuosia ja ilmestyessään eivät pahimmillaan Vasa-laivaa pidemmälle pötki.
Toki siinä missä korporaatioiden tuottajatkin pitää saada vakuutettua, on Kickstarter-kampanjan herätettävä pelaajan mielenkiinto öisen suonenvedon tapaan. Näin ilottomien ja geneeristen räiskintöjen aikakautena monet pari-kolmekymppiset heput kaipailevat väririkkaampia ja perinteisempiä tekeleitä lapsuudestaan. Tämä ansiosta projektit kuten Shovel Knight, Organ Trail ja Undertale saivat rahoituksensa ja vastasivat sitä mitä pelaajat odottivatkin.
Toki siinä missä korporaatioiden tuottajatkin pitää saada vakuutettua, on Kickstarter-kampanjan herätettävä pelaajan mielenkiinto öisen suonenvedon tapaan. Näin ilottomien ja geneeristen räiskintöjen aikakautena monet pari-kolmekymppiset heput kaipailevat väririkkaampia ja perinteisempiä tekeleitä lapsuudestaan. Tämä ansiosta projektit kuten Shovel Knight, Organ Trail ja Undertale saivat rahoituksensa ja vastasivat sitä mitä pelaajat odottivatkin.
Mighty No. 9:n konseptikuva taustalla ja nurkassa törpön näköinen, peliin päätynyt sankari.
Kickstarter on myös oiva tapa laittaa aluilleen jotain, jonka olisi kuulunut ilmestyä jo vuosia sitten, mutta vasta tuttujen nimien ja kuvien ilmestyttyä tuhannet ilotikun heiluttajat avasivat kukkaron nyörinsä ja täyttivät nostalgiahuuruissa digikolehdin ruhtinaallisesti. Näin saatiin tarpeeksi vettä myllyyn Psychonauts 2:lle, Leisure Suit Larry: Reloadedille, Wasteland 2:lle, Carmageddon: Reincarnationille, Mighty No. 9:lle, Yooka-Layleelle, Bloodstained: Ritual of the Nightille sekä monelle muulle.
Osaa näistä ei ole vielä saatu päätökseensä, mutta kullekin projekteista on ominaista tavalla tai toisella kutkutella pelaajien aivonystyröitä, aiheuttaen typertyneensekaisia tuntemuksia ja halua kantaa oman kortensa kekoon. Sievoisistakin summista huolimatta, eivät kaikki loppuunviedyt pelitkään ole lunastaneet odotuksia. Carmageddon: Reincarnation hädin tuskin pyöri tehokkaalla koneellakaan mairittelevasti ilmestyessään toukokuussa 2015 ja teki pelin joukkorahoituksen jälkeisestä myynnistä hankalampaa. Tekeleestä on saatu asiallisempi kokonaisuus päivitysten myötä, mutta ensivaikutelman tekeminen on tärkeää pelienkin kohdalla ja sen takia osalle Reincarnation on jäänyt hakkimatta.
Suurin epäilys joukkorahoitteisia pelejä kohtaan koitui kuitenkin viimeviikkoisen Mighty No. 9:n kohdalla, joka keräsi hulppeat 3,8 miljoonaa taalaa Kickstarter-kampanjallaan ja mainosti itseään henkiseksi jatkoksi Mega Manille, jota ohjaisi sarjan alusta lähtien työskennellyt Keiji Inafune. Moni tyylikkäitä tuotantokuvia ja lupaavia sepityksiä lukenut joutui pahasti pettymään kun lopullinen tekele olikin tasoa Mega Man X7. Kritiikkiä keräsivät eritoten korvia raastava ääninäyttely, suorituskykyongelmat, koko sisällön keskinkertaisuus ja toimimattomat latauskoodit pelin tukijoille. Projektia ei auttanut se, että moinen pyrittiin tuomaan yhdelletoista eri pelikoneelle, aiheuttaen toistuvia viivästyksiä ja kaiken lisäksi kehittäjä halusi aloittaa kaiken ohella RED ASH -pelin rahoituksen, joka ei ymmärrettävästi kerännyt tarpeeksi tuohta kasaan.
Osaa näistä ei ole vielä saatu päätökseensä, mutta kullekin projekteista on ominaista tavalla tai toisella kutkutella pelaajien aivonystyröitä, aiheuttaen typertyneensekaisia tuntemuksia ja halua kantaa oman kortensa kekoon. Sievoisistakin summista huolimatta, eivät kaikki loppuunviedyt pelitkään ole lunastaneet odotuksia. Carmageddon: Reincarnation hädin tuskin pyöri tehokkaalla koneellakaan mairittelevasti ilmestyessään toukokuussa 2015 ja teki pelin joukkorahoituksen jälkeisestä myynnistä hankalampaa. Tekeleestä on saatu asiallisempi kokonaisuus päivitysten myötä, mutta ensivaikutelman tekeminen on tärkeää pelienkin kohdalla ja sen takia osalle Reincarnation on jäänyt hakkimatta.
Suurin epäilys joukkorahoitteisia pelejä kohtaan koitui kuitenkin viimeviikkoisen Mighty No. 9:n kohdalla, joka keräsi hulppeat 3,8 miljoonaa taalaa Kickstarter-kampanjallaan ja mainosti itseään henkiseksi jatkoksi Mega Manille, jota ohjaisi sarjan alusta lähtien työskennellyt Keiji Inafune. Moni tyylikkäitä tuotantokuvia ja lupaavia sepityksiä lukenut joutui pahasti pettymään kun lopullinen tekele olikin tasoa Mega Man X7. Kritiikkiä keräsivät eritoten korvia raastava ääninäyttely, suorituskykyongelmat, koko sisällön keskinkertaisuus ja toimimattomat latauskoodit pelin tukijoille. Projektia ei auttanut se, että moinen pyrittiin tuomaan yhdelletoista eri pelikoneelle, aiheuttaen toistuvia viivästyksiä ja kaiken lisäksi kehittäjä halusi aloittaa kaiken ohella RED ASH -pelin rahoituksen, joka ei ymmärrettävästi kerännyt tarpeeksi tuohta kasaan.
Playtonic Gamesilla on tavoitteena luoda Yooka-Layleesta yhtä hieno tasoloikka kuin Banjo-Kazooiesta.
On sangen ymmärrettävää jos suhtautuminen vanhojen veteraanien joukkorahoituspelejä kohtaan heikentyy jos näiden miljoonabudjettien käärijät kääntävät takkia kuin pahaiset poliitikot heti vaalien jälkeen. Joten tulevaisuudessa myös karvahattusijoittajien lompakko pysyy astetta visummin taskussa, jos tällainen meno meinaa jatkua.
Ex-rarelaisten Playtonic Gamesilla on siis omat paineensa tuottaa Yooka-Layleella henkinen jatkumo Banjo-Kazooielle, jolloin tarvitaan riittävän taajaa tiedotustahtia ja läpinäkyvyyttä tuotannon aikana. Koska se jos mikä auttaa pitämään uskoa yllä ammattimaisempien potkustarttaajien suhteen. Samassa veneessä ovat myös Koji Igarashin Bloodstained: Ritual of the Night sekä Nightdive Studiosin vielä rahoitusvaiheessa oleva uusinta tieteisklassikko System Shockista. Bloodstained ja System Shock ovat kuitenkin jo tässä vaiheessa näyttäneet astetta vahvemman korttikäden pelejään koskevien demojen muodossa, joita näkee harmittavan vähän tänä päivänä.
Joukkorahoitusmalli on monella tapaa hieno asia, mikä on tuottanut tällä vuosikymmenellä sellaisia tekeleitä, jotka olisivat muuten kuuluneet kategoriaan joka päivä jonkun sisällä kuolee pieni Mozart. Vielä sangen alkiovaiheessa oleva tapa rahoittaa uusia klassikoita on joutunut parin hyökyaallon kouriin, mutta moisetkin saadaan vältettyä tulevaisuudessa pyytämällä graniitinvarmaa näyttöä omalle kahisevalle, sekä rankaisemalla niitä, jotka ovat Mikki Hiiren tavoin lähteneet laulellen merille.
Jussi ”Pelitohtori” Väinölä
Ex-rarelaisten Playtonic Gamesilla on siis omat paineensa tuottaa Yooka-Layleella henkinen jatkumo Banjo-Kazooielle, jolloin tarvitaan riittävän taajaa tiedotustahtia ja läpinäkyvyyttä tuotannon aikana. Koska se jos mikä auttaa pitämään uskoa yllä ammattimaisempien potkustarttaajien suhteen. Samassa veneessä ovat myös Koji Igarashin Bloodstained: Ritual of the Night sekä Nightdive Studiosin vielä rahoitusvaiheessa oleva uusinta tieteisklassikko System Shockista. Bloodstained ja System Shock ovat kuitenkin jo tässä vaiheessa näyttäneet astetta vahvemman korttikäden pelejään koskevien demojen muodossa, joita näkee harmittavan vähän tänä päivänä.
Joukkorahoitusmalli on monella tapaa hieno asia, mikä on tuottanut tällä vuosikymmenellä sellaisia tekeleitä, jotka olisivat muuten kuuluneet kategoriaan joka päivä jonkun sisällä kuolee pieni Mozart. Vielä sangen alkiovaiheessa oleva tapa rahoittaa uusia klassikoita on joutunut parin hyökyaallon kouriin, mutta moisetkin saadaan vältettyä tulevaisuudessa pyytämällä graniitinvarmaa näyttöä omalle kahisevalle, sekä rankaisemalla niitä, jotka ovat Mikki Hiiren tavoin lähteneet laulellen merille.
Jussi ”Pelitohtori” Väinölä
RSS Feed
