Warcraft on naurettava tapaus jopa pelielokuvaksi

Peleihin pohjautuvia filmatisointeja on vaivannut ties mitkä ongelmat, aina leffaksi varsin vaikeasti käännettävästä Super Mario Bros. -materiaalista maailman helpoimpaan Max Payne -kostotarinaan. 2000-luvulla pelileffojen laatu on mennyt Uwe Bollin ansiosta ynm. vuokratason The Legend of Chun-Lineineen kohti pohjamutia. Eikä Warcraft-elokuva In the Name of the King: A Dungeon Siege Talea parempi tekele juuri ole.

​Tänä vuonna teattereihin asti saadaan varsin korkeaprofiilisia pelipohjaisia tekeleitä, kuten joulukuussa koko kansan nähtäville saadaan suurella rahalla tehty Assassin’s Creed.  Noin kuukausi takaperin putkautettu Angry Birds edustaa lähdemateriaaliin nähden tämän kategorian parempaa päätä keskinkertaisuudestaan huolimatta. Kesäleffojen sekaan änkenyt Warcraft taas on käsittämättömän kurja tapaus, eritoten niille katsojille, joille Blizzardin fantasiamaailma on entuudestaan tuntematon. Tosin on vaikea uskoa miten kaiken nippelitiedon hallitsevatkaan fanit voivat pitää tätä kovin hääppöisenä aikaansaannoksena.

Elokuvat ovat puhutelleet ihmiskuntaa jo yli sata vuotta, täten sitä voidaan pitää erittäin toimivana kerronnan välineenä jopa ilman dialogia tai tekstejä. Joten mistä tahansa materiaalista sisältönsä ammentavan filmin tulee ajatella globaaliin levitykseen päätyvää tekelettä koko yleisönsä puolesta. Tämän unohtaminen on Warcraftin perisynti, koska kaksituntinen pakkaa sisäänsä niin paljon tapahtumapaikkoja, henkilöitä ja esineitä, ettei niille löydä tarkoitusperää tai suhdetta juoneen muuta kuin Warcraft-wikipediaa pänttäämällä.

​Varsinkin ensimmäisen puolituntisen aikana asetelman avaaminen on joko grindaavan kankeaa tai käsittämättömän tökeröä. Vaikka ohjaaja on kertonut, että elokuvasta jouduttiin jättämään leikkaamon lattialle yli puolen tunnin edestä materiaalia, en usko moisten extraminuuttien saavan tähän sen suurempaa tolkkua. Örkkien ja ihmisten välisen sodan alkutaipale ei pitäisi olla yhtä päätöntä hyörintää kuin ensimmäisen maailmansodan hyökkäykset länsirintamalla.

Juonenkuljetuksen lisäksi koko tuotanto näyttää taistelukohtauksia lukuun ottamatta leffamaisella kuvasuhteella kuvatulta, alle miljoonalla tehdyltä ysärin tv-fantasialta. Näyttelijätkin hoitavat hommansa ilman kunniahimoa tai kiinnostusta hahmojaan kohtaan. Varsinkin Ben Foster tekee sen tason suorituksen Medivh-nimisenä suojelijana, että Microsoft Samkin osaisi suoltaa repliikit uskottavammin. Travis Fimmelin esittämä ihmispuolen sankari, Anduin Lothar, taas on Aragorniakin yksiulotteisempi miekanheiluttelija kliseisine perhetragedioineen. Elokuvaan on pitänyt änkeä myös seksikäs örkkikin, joka ei todellakaan voi olla 100% viherkansalainen, vaan enemmänkin muistuttaa Hulktarta, jolla kaksi söpöä torahammasta pilkottaa huulen alta.

Warcraft aiheuttaa tahattomia hekotuksia ja typerryttäviä virnistyksiä, kun hahmot poukkoilevat päättömästi eri paikoissa, antaen toinen toistaan kökömpiä suorituksia miljoonien budjetilla. Ainoat hyvät puolet voi summata erittäin tasokkaaseen jälkituotantojälkeen örkkien suhteen, jotka näyttävät kymmeniä kertoja vakuuttavammilta kuin Hobiteissa nähdyt fiaskot. Warcraft-pelien hupsuus kajastaa ajoittain toimintakohtauksissa, joissa ihmissotilaita viskotaan ja liiskataan mitä överimmillä tavoilla, mutta suurimmalta osin filmatisointi ottaa itsensä aivan liian vakavasti.

Nämä eivät kuitenkaan lähimainkaan riitä suosittelemaan tätä nähtäväksi elokuvateatterissa, saati sitten 3D-kakkuloiden kera, jotka tekevät jo entuudestaan tukkoisista ja tarpeettoman likaisista väreistä digitaalisen elottomia. Sääliksi käy mainiot Source Code- ja Moon-elokuvat ohjannutta Duncan Jonesia, joka joutui tällaisen fiaskoprojektin saattamaan päätökseen.

Jussi "Pelitohtori" Väinölä