Peligenre: Tasohyppely
Julkaisija: Nintendo
Kehittäjä: Hudson Soft
Julkaisupäivä (Eurooppa): 27.11.1997
Muut alustat: -
Pelaajamäärä: 1-4
Ikäsuositus (ELSPA): +3
Arvostelija: Jussi Väinölä
Harvemmin löytyy sellaisia pelihahmoja, jotka ovat säilyttäneet nimensä ja perusideansa samana läpi jopa parin vuosikymmenen. Yleensä tällaisista hahmoista tulee vähintäänkin jonkin pelikonsolin keulakuvia kuten Master Chief Xboxille, Sonic Segalle ja Mario Nintendolle. On olemassa kuitenkin myös sellainen pallomainen ja pinkin antennin omaava hahmo pelimaailmassa, jonka nimeä ei kannata terroristifobisen yhteiskunnan lentokentillä mainita eli Bomberman.
Julkaisija: Nintendo
Kehittäjä: Hudson Soft
Julkaisupäivä (Eurooppa): 27.11.1997
Muut alustat: -
Pelaajamäärä: 1-4
Ikäsuositus (ELSPA): +3
Arvostelija: Jussi Väinölä
Harvemmin löytyy sellaisia pelihahmoja, jotka ovat säilyttäneet nimensä ja perusideansa samana läpi jopa parin vuosikymmenen. Yleensä tällaisista hahmoista tulee vähintäänkin jonkin pelikonsolin keulakuvia kuten Master Chief Xboxille, Sonic Segalle ja Mario Nintendolle. On olemassa kuitenkin myös sellainen pallomainen ja pinkin antennin omaava hahmo pelimaailmassa, jonka nimeä ei kannata terroristifobisen yhteiskunnan lentokentillä mainita eli Bomberman.
Bombermaneissa perusidea on asettaa pommit kekseliäästi ahtaisiin labyrinttikenttiin, jottei itse kärventyisi koska pommit täyttävät tietyn suuruisen osan käytävistä liekeillä. Tämän taktisen pommiasettelun ansiosta Bomberman-pelistä on tehty useita pelkästään moninpeleihin keskittyviä versioita, joista uusimmat osat löytyvät uusimpien konsoleiden latauspalveluista. Tämä labyrinttimaisesta kentästä liikkeelle lähtenyt pommimies pysyi monta vuotta samanlaisena läpi 1980-luvun lopun ja suurimman osan 1990-luvusta.
Mutta uusien täysin kolmiulotteisiin peleihin pystyvien konsolien tullessa markkinoille, kuten Playstation ja Nintendo 64, piti Bombermanillekin tehdä jotain sellaista, joka ei ollut paras mahdollinen vaihtoehto. Eli tuoda pommimiehemme kolmiulotteiseen maailmaan, mutta ilman hyppelyä ja muita ominaisuuksia, joita moderni tasohyppely olisi tarvinnut.
Avaruuspiraatteja ja pommimiehiä
Jossain päin avaruutta pitää aina olla sellaisia olioita, jotka halajavat aatteita universumin valloituksesta ja rajattomasta vallasta. Tällaisia löytyy myös Bomberman 64:sta. Röyhkeät avaruusrosvot riistävät eri planeettojen energiaa heidän Omni-kuutiota varten, jota avaruuspiraattien johtaja, Altair, voisi käyttää aseena muita aurinkokuntia vastaan. Ennen pitkää Altair kumppaneineen iskee pommikansan planeetalle, jonka meripinta-ala on jopa Maapalloa suurempi koska Bomber-planeetta on (yllätys, yllätys) Bombermanin pään näköinen. Sankarimme valkoinen Bomberman ei kuitenkaan tällaista siedä vaan lähtee yhden miehen taistoon Altairia vastaan. Bombermania avustaa suihkulentokonemainen Sirius-hahmo, joka jakelee neuvoja läpi pelin.
Peli sijoittuu pääosin avaruusrosvojen kaappaamille tähden muotoisille kappaleille, joista Altair on aiemmin ammentanut voimaa Omni-kuutiota varten. Nämä maakappaleet ovat kiinnitetty Altairin mustaan linnoitukseen ja toimivat näin ankkureina. Bombermanin tehtävä on päihittää kunkin planeetan kappaleen vastukset, jotta ankkuriketjut voidaan irrottaa ja tällä tavalla komentolinnoituksen voimakenttä saadaan loppujen lopuksi deaktivoitua. Eri kentissä tule vastaan vähän väliä pieniä aivopähkinöitä ja etenemistä hidastavat Altairin rivisotilaat sekä kenttien ominaiset villielikot. Bomberman 64:en alkuasetelma on siis tarpeeksi lupaava tämän aikakauden tasohyppelylle. Varmasti Hudson Soft kehittäjänä hyppäsi 64-bittiseen kelkkaan heti kun Super Marion siirtäminen kolmiulotteiseen maailman oli erittäin onnistunut projekti Nintendo 64:en julkaisuaikana. Hudson Softin tuotteesta kuitenkin paistaa välillä varsin räikeästi läpi kaikki se mitä toimivaan yksinpeliin tarvitaan.
Mutta uusien täysin kolmiulotteisiin peleihin pystyvien konsolien tullessa markkinoille, kuten Playstation ja Nintendo 64, piti Bombermanillekin tehdä jotain sellaista, joka ei ollut paras mahdollinen vaihtoehto. Eli tuoda pommimiehemme kolmiulotteiseen maailmaan, mutta ilman hyppelyä ja muita ominaisuuksia, joita moderni tasohyppely olisi tarvinnut.
Avaruuspiraatteja ja pommimiehiä
Jossain päin avaruutta pitää aina olla sellaisia olioita, jotka halajavat aatteita universumin valloituksesta ja rajattomasta vallasta. Tällaisia löytyy myös Bomberman 64:sta. Röyhkeät avaruusrosvot riistävät eri planeettojen energiaa heidän Omni-kuutiota varten, jota avaruuspiraattien johtaja, Altair, voisi käyttää aseena muita aurinkokuntia vastaan. Ennen pitkää Altair kumppaneineen iskee pommikansan planeetalle, jonka meripinta-ala on jopa Maapalloa suurempi koska Bomber-planeetta on (yllätys, yllätys) Bombermanin pään näköinen. Sankarimme valkoinen Bomberman ei kuitenkaan tällaista siedä vaan lähtee yhden miehen taistoon Altairia vastaan. Bombermania avustaa suihkulentokonemainen Sirius-hahmo, joka jakelee neuvoja läpi pelin.
Peli sijoittuu pääosin avaruusrosvojen kaappaamille tähden muotoisille kappaleille, joista Altair on aiemmin ammentanut voimaa Omni-kuutiota varten. Nämä maakappaleet ovat kiinnitetty Altairin mustaan linnoitukseen ja toimivat näin ankkureina. Bombermanin tehtävä on päihittää kunkin planeetan kappaleen vastukset, jotta ankkuriketjut voidaan irrottaa ja tällä tavalla komentolinnoituksen voimakenttä saadaan loppujen lopuksi deaktivoitua. Eri kentissä tule vastaan vähän väliä pieniä aivopähkinöitä ja etenemistä hidastavat Altairin rivisotilaat sekä kenttien ominaiset villielikot. Bomberman 64:en alkuasetelma on siis tarpeeksi lupaava tämän aikakauden tasohyppelylle. Varmasti Hudson Soft kehittäjänä hyppäsi 64-bittiseen kelkkaan heti kun Super Marion siirtäminen kolmiulotteiseen maailman oli erittäin onnistunut projekti Nintendo 64:en julkaisuaikana. Hudson Softin tuotteesta kuitenkin paistaa välillä varsin räikeästi läpi kaikki se mitä toimivaan yksinpeliin tarvitaan.
Tasohyppelyä ilman hyppelyä ja vaarallisia vaaroja
Jokainen planeetan kappale koostuu neljästä pienestä osiosta, joista kaksi ovat tavanomaisia vapaan liikuskelun kenttiä, joissa siirrytään pisteestä A pisteeseen B tehden yhden tai pari etenemistä edesauttavaa ongelmaratkontatehtävää. Yksi kentistä on taas välipomotaistelu yhden Altairin komentajan kanssa ja viimeisessä kentässä kohdataan yleensä jokin tähtimäistä planeetan kappaletta suojaava tasopomo. Eri kentät erottuvat toisistaan tarpeeksi koska välillä Bomberman juoksentelee kaupunkimaisessa ympäristössä pian lumivuorilla ja kohta jossain tulivuoren sisällä. Tekemistä ja nähtävää siis käytännössä riittäisi, mutta se kuinka kaikki on suunniteltu ja toteutettu, rampauttaa kokonaisuuden sellaisella tasolle, että pelaamien ei ole kuin ajoittain oikeasti hauskaa ja viihdyttävää.
Se mikä erottaa N64:en ensimmäisen Bombermanin muista perinteisistä tasohyppelyistä on se, että pommeja kantava pallopäämme ei osaa tai kykene hyppimään. Tämän osittain ymmärtää koska aikaisemmat Bombermanit tapahtuivat ahtaissa sokkeloissa, joissa piti ajatella miten ongelmat pystyy välttämään ajamatta itseään kahden pommin väliin eikä kuolemaa voinut huijata hyppäämällä turvaan. Bomberman 64 on kuitenkin vapaisiin eri tasoihin nojautuva yksinpeli, jossa hyppytoiminnosta olisi mukavasti ollut hyötyä koska mikään ei ole raivostuttavampaa kuin tippua hädin tuskin hahmon korkuisen matkan ahtaalta kaistaleelta alas ja joutua kulkemaan jaloin koko matkan samaan pisteeseen vaikka hyppytoiminnolla asiasta olisi päästy ilman ongelmia. Välipomotaisteluissa hyppiminen kuitenkin voisi olla liian suuri etu pelaajalle koska komentajapahikset luottavat perusiskuihinsa, jotka ovat jonkin sortin lentäviä ammuksia ja tai hahmon ympärille muodostuvia vaara-alueita ja niin sanottuihin pommipotkuihin, jolloin maahan asetetun pommin voi potkaista curling-kiven tavoin matkaansa. Jos liukuva pommi osuu vastustajaan tämä pökertyy hetkeksi. Oikein ajoitettu pommipotku voi myös aiheuttaa vahinkoa vihollisella kun pommi räjähtää vastustajan naaman edessä. Tasoloikkaan suunnitellut tasot ovat kuitenkin osattu suunnitella siten, että maastossa liikkuminen ilman hyppelyäkin sujuu muutamia kohtia lukuun ottamatta vaikeuksitta.
Hyppytoiminnon puute ei kuitenkaan pistä eniten silmään tämän tapaisessa pelissä vaan se kuinka ponteettomia itse seikkailuosuuksiksi tarkoitetut kentät ovat. Oudolta tämä vaikuttaa kun kerran ympäristö vaihtelee kiitettävän usein, erilaisia olioita tulee vastaan ja Altairin palkkasotilaat partioivat naurettavine aurinkolaseineen ja irokeeseineen tai oikeastaan nämä naurettavan piikikkäät tukat näyttävät jopa 64-bittisen konsolin grafiikoilla palikkamaisilta pikaruokalahatuilta. Viholliset eivät oikeastaan tee mitään vakuuttavaa pysäyttääkseen päähenkilömme. Vain ani harvoin joku vihollisista päättää lähteä nyrkit pystyssä Bombermanin perään, mutta usein aseistautuneet sotilaat vain haahuilevat ja kirmailevat kuin mitkäkin hipit aineissaan. Myöskään ammuksia sylkevät viholliset eivät juuri tuota ongelmaa koska vihollisilla harvoin on käsitystä missä pelaaja liikkuu, jolloin vihut ammuskelevat surutta seiniä tai omia kavereitaan. Myös nekin tykinkuulat tai taivaalta muuten vain tippuvat tulipallot olettavat, että pelihahmo pysyy paikallaan viisi sekuntia, jolloin harmittavan suurin osa näistä tasohyppelykentistä voi röyhkeästi juosta läpi tehden pari ongelmanratkontatehtävää ja siirtyä vauhdilla eteenpäin. Vaikkei vihollisista käytännössä ole suurta uhkaa koko pelin ajan niin pelin moottorilla on ärsyttävä tapa tuoda kuolleita vihollisia takaisin taisteluun pelaajan tietämättä, koska osa vihuista katoaa kun Bomberman liikkuu tarpeeksi kauas vihollisesta, jolloin uusi ADHD:ta sairastava sirkkelisotilas voi ilmestyä pelaajan taakse ja tehdä halvan tapon. Bomberman 64:ssa on myös säilytetty yhden osuman kuolema, joka korostuu näissä ärsyttävissä puskavihollishyökkäyksissä. Onneksi pidemmät kentät ovat jaettu pieniin osiin, jolloin kuolema ei vie koko kentän alkuun. Joistakin kentistä voi myös löytää vaaleanpunaisen sydämen, joka sallii Bombermanin ottaa yhden iskun lisää. Normaalilla vaikeustasolla sydämen voi saada vielä iskun jälkeen kiinni, koska sydän-powerup toimiin samalla tavalla kuin Sonicin kultaiset rinkulat. Vaikeammalla vaikeustasolla taas sydäntä ei voi saada takaisin iskun jälkeen.
Suttuisen räikeitä tekstuureja ja iloisia sopusointuja
Bomberman julkaistiin loppuvuodesta 1997, jolloin voi olettaa, ettei aivan teknistä kärkeä kyseinen peli edusta. Mutta verrattuna esimerkiksi aikaisemmin julkaistuihin Lylat Warsiin ja Super Mario 64:een, Bomberman 64 näyttää jopa halvalta ja suurimman osa ajasta hahmot ja asiat piirtyvät kulmikkaasti ja ruudunpäivitys tökkii ajoittain. Varsinkin suuria tasoeroja omaavat jäiset kallioseinämien tekstuurit ovat epätarkkoja ja rumasti venytetynnäköisiä. Ajoittain jopa pienissäkin kentissä kuten tulivuorisaaren loppupomokentän tausta on sameaa mössöä. Pelimoottori jumittaa myös ikävästi jos ruudulla tapahtuu vähäänkään liikaa, joka yleensä johtuu läpinäkyvistä grafiikoista kuten vedenpinnasta. On hienoa kun tällaisia uusia silmänkarkkiominaisuuksia on saatu laitettua näinkin vanhaan peliin, mutta kun optimointi vain yhdelle konsolille on tätä tasoa, ei Bomberman 64 kerää pisteitä näyttävyyspuolella.
Musiikkipuoli on kuitenkin paljon paremmalla tolalla kuin mitä tulee Bomberman 64:en visuaaliseen antiin. Akifumi Tadan säveltämä musiikki on mukavan virkistävää kuultavaa ja sopeutuu kuin nenä päähän kun ympäristö vaihtuu. Tadan musiikki on kuitenkin välillä ristiriidassa siihen mitä ruudulla tapahtuu kun kirkkaat syntikat ja digitaalibassot soittelevat ilosäveliä hahmojen kärventyessä lasersäteessä tai liiskaantuessa pannukakuiksi. Tasapainoa tuovat sopivan uhkaavat pomotaistelumusiikit, jotka saavat adrenaliinin kulkemaan ja kädet hikoamaan.
Mihinkään näyttävimpien N64:en peleihin Bomberman 64 ei kuulu, mutta kyllä kirveellä veistetyt grafiikat anteeksi antaa jossain määrin kun väriskaala vaihtuu tarpeeksi tiuhaan ja musiikki on enemmän kuin kuunneltavaa laatua.
Jokainen planeetan kappale koostuu neljästä pienestä osiosta, joista kaksi ovat tavanomaisia vapaan liikuskelun kenttiä, joissa siirrytään pisteestä A pisteeseen B tehden yhden tai pari etenemistä edesauttavaa ongelmaratkontatehtävää. Yksi kentistä on taas välipomotaistelu yhden Altairin komentajan kanssa ja viimeisessä kentässä kohdataan yleensä jokin tähtimäistä planeetan kappaletta suojaava tasopomo. Eri kentät erottuvat toisistaan tarpeeksi koska välillä Bomberman juoksentelee kaupunkimaisessa ympäristössä pian lumivuorilla ja kohta jossain tulivuoren sisällä. Tekemistä ja nähtävää siis käytännössä riittäisi, mutta se kuinka kaikki on suunniteltu ja toteutettu, rampauttaa kokonaisuuden sellaisella tasolle, että pelaamien ei ole kuin ajoittain oikeasti hauskaa ja viihdyttävää.
Se mikä erottaa N64:en ensimmäisen Bombermanin muista perinteisistä tasohyppelyistä on se, että pommeja kantava pallopäämme ei osaa tai kykene hyppimään. Tämän osittain ymmärtää koska aikaisemmat Bombermanit tapahtuivat ahtaissa sokkeloissa, joissa piti ajatella miten ongelmat pystyy välttämään ajamatta itseään kahden pommin väliin eikä kuolemaa voinut huijata hyppäämällä turvaan. Bomberman 64 on kuitenkin vapaisiin eri tasoihin nojautuva yksinpeli, jossa hyppytoiminnosta olisi mukavasti ollut hyötyä koska mikään ei ole raivostuttavampaa kuin tippua hädin tuskin hahmon korkuisen matkan ahtaalta kaistaleelta alas ja joutua kulkemaan jaloin koko matkan samaan pisteeseen vaikka hyppytoiminnolla asiasta olisi päästy ilman ongelmia. Välipomotaisteluissa hyppiminen kuitenkin voisi olla liian suuri etu pelaajalle koska komentajapahikset luottavat perusiskuihinsa, jotka ovat jonkin sortin lentäviä ammuksia ja tai hahmon ympärille muodostuvia vaara-alueita ja niin sanottuihin pommipotkuihin, jolloin maahan asetetun pommin voi potkaista curling-kiven tavoin matkaansa. Jos liukuva pommi osuu vastustajaan tämä pökertyy hetkeksi. Oikein ajoitettu pommipotku voi myös aiheuttaa vahinkoa vihollisella kun pommi räjähtää vastustajan naaman edessä. Tasoloikkaan suunnitellut tasot ovat kuitenkin osattu suunnitella siten, että maastossa liikkuminen ilman hyppelyäkin sujuu muutamia kohtia lukuun ottamatta vaikeuksitta.
Hyppytoiminnon puute ei kuitenkaan pistä eniten silmään tämän tapaisessa pelissä vaan se kuinka ponteettomia itse seikkailuosuuksiksi tarkoitetut kentät ovat. Oudolta tämä vaikuttaa kun kerran ympäristö vaihtelee kiitettävän usein, erilaisia olioita tulee vastaan ja Altairin palkkasotilaat partioivat naurettavine aurinkolaseineen ja irokeeseineen tai oikeastaan nämä naurettavan piikikkäät tukat näyttävät jopa 64-bittisen konsolin grafiikoilla palikkamaisilta pikaruokalahatuilta. Viholliset eivät oikeastaan tee mitään vakuuttavaa pysäyttääkseen päähenkilömme. Vain ani harvoin joku vihollisista päättää lähteä nyrkit pystyssä Bombermanin perään, mutta usein aseistautuneet sotilaat vain haahuilevat ja kirmailevat kuin mitkäkin hipit aineissaan. Myöskään ammuksia sylkevät viholliset eivät juuri tuota ongelmaa koska vihollisilla harvoin on käsitystä missä pelaaja liikkuu, jolloin vihut ammuskelevat surutta seiniä tai omia kavereitaan. Myös nekin tykinkuulat tai taivaalta muuten vain tippuvat tulipallot olettavat, että pelihahmo pysyy paikallaan viisi sekuntia, jolloin harmittavan suurin osa näistä tasohyppelykentistä voi röyhkeästi juosta läpi tehden pari ongelmanratkontatehtävää ja siirtyä vauhdilla eteenpäin. Vaikkei vihollisista käytännössä ole suurta uhkaa koko pelin ajan niin pelin moottorilla on ärsyttävä tapa tuoda kuolleita vihollisia takaisin taisteluun pelaajan tietämättä, koska osa vihuista katoaa kun Bomberman liikkuu tarpeeksi kauas vihollisesta, jolloin uusi ADHD:ta sairastava sirkkelisotilas voi ilmestyä pelaajan taakse ja tehdä halvan tapon. Bomberman 64:ssa on myös säilytetty yhden osuman kuolema, joka korostuu näissä ärsyttävissä puskavihollishyökkäyksissä. Onneksi pidemmät kentät ovat jaettu pieniin osiin, jolloin kuolema ei vie koko kentän alkuun. Joistakin kentistä voi myös löytää vaaleanpunaisen sydämen, joka sallii Bombermanin ottaa yhden iskun lisää. Normaalilla vaikeustasolla sydämen voi saada vielä iskun jälkeen kiinni, koska sydän-powerup toimiin samalla tavalla kuin Sonicin kultaiset rinkulat. Vaikeammalla vaikeustasolla taas sydäntä ei voi saada takaisin iskun jälkeen.
Suttuisen räikeitä tekstuureja ja iloisia sopusointuja
Bomberman julkaistiin loppuvuodesta 1997, jolloin voi olettaa, ettei aivan teknistä kärkeä kyseinen peli edusta. Mutta verrattuna esimerkiksi aikaisemmin julkaistuihin Lylat Warsiin ja Super Mario 64:een, Bomberman 64 näyttää jopa halvalta ja suurimman osa ajasta hahmot ja asiat piirtyvät kulmikkaasti ja ruudunpäivitys tökkii ajoittain. Varsinkin suuria tasoeroja omaavat jäiset kallioseinämien tekstuurit ovat epätarkkoja ja rumasti venytetynnäköisiä. Ajoittain jopa pienissäkin kentissä kuten tulivuorisaaren loppupomokentän tausta on sameaa mössöä. Pelimoottori jumittaa myös ikävästi jos ruudulla tapahtuu vähäänkään liikaa, joka yleensä johtuu läpinäkyvistä grafiikoista kuten vedenpinnasta. On hienoa kun tällaisia uusia silmänkarkkiominaisuuksia on saatu laitettua näinkin vanhaan peliin, mutta kun optimointi vain yhdelle konsolille on tätä tasoa, ei Bomberman 64 kerää pisteitä näyttävyyspuolella.
Musiikkipuoli on kuitenkin paljon paremmalla tolalla kuin mitä tulee Bomberman 64:en visuaaliseen antiin. Akifumi Tadan säveltämä musiikki on mukavan virkistävää kuultavaa ja sopeutuu kuin nenä päähän kun ympäristö vaihtuu. Tadan musiikki on kuitenkin välillä ristiriidassa siihen mitä ruudulla tapahtuu kun kirkkaat syntikat ja digitaalibassot soittelevat ilosäveliä hahmojen kärventyessä lasersäteessä tai liiskaantuessa pannukakuiksi. Tasapainoa tuovat sopivan uhkaavat pomotaistelumusiikit, jotka saavat adrenaliinin kulkemaan ja kädet hikoamaan.
Mihinkään näyttävimpien N64:en peleihin Bomberman 64 ei kuulu, mutta kyllä kirveellä veistetyt grafiikat anteeksi antaa jossain määrin kun väriskaala vaihtuu tarpeeksi tiuhaan ja musiikki on enemmän kuin kuunneltavaa laatua.
Kiihkeitä taisteluita pomoja tai kavereita vastaan
Pelin ehdottomimmat kohokohdat ovat sekopäiset ottelut Altairin korkeamman luokan kätyreiden ja eri suojelijaolentojen kanssa. Pää- ja välipomovastukset käyttäytyvät sopivan eri tavoin ja käyttävät mitä erikoisimpia iskuja. Varsinkin Altairin komentajat ovat huvittavan arvaamattomia, jotka johtavat erilaisiin ketjureaktioihin pommien ja erikoisiskujen kanssa. Harmittavaa on kuitenkin se kuinka jopa haastavimmiksi vihollisiksi tarkoitetut hahmot odottavat yleensä liian kauan iskujen välillä, jolloin pelaaja pääsee oman halunsa mukaan pompottelemaan vastustajia. Jos oletusvaikeustasolla viholliset käyvät turhan hitaalla niin vaikeampi vaikeustaso tekee sekä perussoltuista että pomovastuksista turhan hyperaktiivisia, jolloin kankeahkoilla kontrolleilla ei kerkeä reagoimaan kaikkiin mahdollisiin iskuihin, joka on turhauttavaa. Pelistä on siis vaikea löytää sopivaa pelitempoa, jolloin viholliset olisivat tarpeeksi nopeita reagoimaan asioihin, mutta myös antaisivat tarvittaessa pelaajalle aikaa tehdä vastaisku.
Bomberman 64 tarjoaa moninpelinkin, joka on sitä samaa kuin aikaisemmissa Bomberman-peleissä vain uudella moottorilla toteutettuna. Tekoälypelaajista ei niinkään ole vastusta kuin tuurilla, mutta parhaimmillaan pommien viskominen ja potkiminen on neljän ihmispelaajan kesken. Erilaisia kenttiä on tarpeeksi ja pelaamista riittää jos joksikin aikaa, vaikkei eri pelimuotoja hirveästi ole kuin kaikki vastaan kaikki ja tiimitappelu. Alkuperäisestä moninpelistä pitävät eivät välttämättä hyväksy kolmiulotteista toteutustapaa, mutta näin ensimmäisenä Bomberman-pelinä tämänkaltainen versio kelpaa luultavasti monelle.
Budjettipelin makua suuresta nimestä huolimatta
On selvästi nähtävissä, että Bombermanin luojatiimi eli Hudson Soft on pyrkinyt uudistamaan pommimiestä uutta konsolia varten, mutta ei onnistunut siinä odotusten mukaisesti. Peliä vaivaa suurimmaksi osaksi se, että kaikki tuntuu pidemmän päälle yllättävän viimeistelemättömältä joka pätee niin ulkoasuun kuin tekoälyyn ja myös sujuvaan etenemiseen. Pelin läpäisee siinä parissa kolmessa tunnissa jos ei ole kiinnostunut etsimään piilotettuja kultakortteja jokaisesta kentästä, joita varten tarvitaan erikoisia pommivirityksiä. Näitä alkeellisia fysiikkaleikkejä olisin toivonut käytettävän enemmän myös pakollisen etenemisen suhteen, joka nyt vain jää juoksemiseksi paikasta toiseen ja asioiden yksinkertaiseksi räjäyttelyksi. Suurin osta vihollisista ei koidu realistiseksi uhaksi pelin aikana muuta kuin pääpomot, jotka voi helposti kellistää kun huomaa mitä paria eri iskua ne käyttävät vuorotellen. Myös loppupomo on yksi suurimmista finaaliflopeista aikoihin kun Altairin ”oikea muoto” on helpompi vastus kuin yksikään aikaisemmista välipomoista pelin aikana. Kenttäsuunnittelukaan ei tuo juuri mitään haasteita ja näin tasohyppelyiksi tarkoitetut kentät ovat juurikin ajan haaskausta tylsien suunnitteluratkaisujen takia.
Bomberman 64:lle olisi voinut antaa nostalgiamielessä jopa 65 pistettä, mutta kurja totuus kuihduttaa lapsuuden muistot, jolloin pidin tätä peliä haastavana ja kohtuupitkänä kokemuksena. Nyt se kuitenkin on lähellä budjettipelejä niin ulkoiselta toteutukselta kuin teknisiltä ratkaisuiltaan.
Kunnon pommeja:
+ Sekopäiset pomotappelut
+ Akifumi Tadan musiikkiraita
+ Moninpeli kavereiden kesken
Kissanpieruja:
- Turhanpäiväiset tasohyppelykentät
- Vaikeustason heittely
- Alkeellinen kenttäsuunnittelu
- Vaatimattoman näköinen
- Pommifysiikkaa hyödynnetään loppujen lopuksi harmittavan vähän
Lyhyesti: Kokonaisuudeltaan hiomaton ja huolimattomasti tehty: väärällä tavalla toteutettu tasohyppely, joka on joko liian helppo tai turhauttavan ja puuduttavan vaikea.
Arvosana: 55/100
Pelin ehdottomimmat kohokohdat ovat sekopäiset ottelut Altairin korkeamman luokan kätyreiden ja eri suojelijaolentojen kanssa. Pää- ja välipomovastukset käyttäytyvät sopivan eri tavoin ja käyttävät mitä erikoisimpia iskuja. Varsinkin Altairin komentajat ovat huvittavan arvaamattomia, jotka johtavat erilaisiin ketjureaktioihin pommien ja erikoisiskujen kanssa. Harmittavaa on kuitenkin se kuinka jopa haastavimmiksi vihollisiksi tarkoitetut hahmot odottavat yleensä liian kauan iskujen välillä, jolloin pelaaja pääsee oman halunsa mukaan pompottelemaan vastustajia. Jos oletusvaikeustasolla viholliset käyvät turhan hitaalla niin vaikeampi vaikeustaso tekee sekä perussoltuista että pomovastuksista turhan hyperaktiivisia, jolloin kankeahkoilla kontrolleilla ei kerkeä reagoimaan kaikkiin mahdollisiin iskuihin, joka on turhauttavaa. Pelistä on siis vaikea löytää sopivaa pelitempoa, jolloin viholliset olisivat tarpeeksi nopeita reagoimaan asioihin, mutta myös antaisivat tarvittaessa pelaajalle aikaa tehdä vastaisku.
Bomberman 64 tarjoaa moninpelinkin, joka on sitä samaa kuin aikaisemmissa Bomberman-peleissä vain uudella moottorilla toteutettuna. Tekoälypelaajista ei niinkään ole vastusta kuin tuurilla, mutta parhaimmillaan pommien viskominen ja potkiminen on neljän ihmispelaajan kesken. Erilaisia kenttiä on tarpeeksi ja pelaamista riittää jos joksikin aikaa, vaikkei eri pelimuotoja hirveästi ole kuin kaikki vastaan kaikki ja tiimitappelu. Alkuperäisestä moninpelistä pitävät eivät välttämättä hyväksy kolmiulotteista toteutustapaa, mutta näin ensimmäisenä Bomberman-pelinä tämänkaltainen versio kelpaa luultavasti monelle.
Budjettipelin makua suuresta nimestä huolimatta
On selvästi nähtävissä, että Bombermanin luojatiimi eli Hudson Soft on pyrkinyt uudistamaan pommimiestä uutta konsolia varten, mutta ei onnistunut siinä odotusten mukaisesti. Peliä vaivaa suurimmaksi osaksi se, että kaikki tuntuu pidemmän päälle yllättävän viimeistelemättömältä joka pätee niin ulkoasuun kuin tekoälyyn ja myös sujuvaan etenemiseen. Pelin läpäisee siinä parissa kolmessa tunnissa jos ei ole kiinnostunut etsimään piilotettuja kultakortteja jokaisesta kentästä, joita varten tarvitaan erikoisia pommivirityksiä. Näitä alkeellisia fysiikkaleikkejä olisin toivonut käytettävän enemmän myös pakollisen etenemisen suhteen, joka nyt vain jää juoksemiseksi paikasta toiseen ja asioiden yksinkertaiseksi räjäyttelyksi. Suurin osta vihollisista ei koidu realistiseksi uhaksi pelin aikana muuta kuin pääpomot, jotka voi helposti kellistää kun huomaa mitä paria eri iskua ne käyttävät vuorotellen. Myös loppupomo on yksi suurimmista finaaliflopeista aikoihin kun Altairin ”oikea muoto” on helpompi vastus kuin yksikään aikaisemmista välipomoista pelin aikana. Kenttäsuunnittelukaan ei tuo juuri mitään haasteita ja näin tasohyppelyiksi tarkoitetut kentät ovat juurikin ajan haaskausta tylsien suunnitteluratkaisujen takia.
Bomberman 64:lle olisi voinut antaa nostalgiamielessä jopa 65 pistettä, mutta kurja totuus kuihduttaa lapsuuden muistot, jolloin pidin tätä peliä haastavana ja kohtuupitkänä kokemuksena. Nyt se kuitenkin on lähellä budjettipelejä niin ulkoiselta toteutukselta kuin teknisiltä ratkaisuiltaan.
Kunnon pommeja:
+ Sekopäiset pomotappelut
+ Akifumi Tadan musiikkiraita
+ Moninpeli kavereiden kesken
Kissanpieruja:
- Turhanpäiväiset tasohyppelykentät
- Vaikeustason heittely
- Alkeellinen kenttäsuunnittelu
- Vaatimattoman näköinen
- Pommifysiikkaa hyödynnetään loppujen lopuksi harmittavan vähän
Lyhyesti: Kokonaisuudeltaan hiomaton ja huolimattomasti tehty: väärällä tavalla toteutettu tasohyppely, joka on joko liian helppo tai turhauttavan ja puuduttavan vaikea.
Arvosana: 55/100
RSS Feed
