Peligenre: First person -räiskintä
Julkaisija: Acclaim Entertainment
Kehittäjä: Iguana Entertainment
Julkaisupäivä (Eurooppa): 5.3.1999
Muut alustat: PC, PlayStation
Pelaajamäärä: 1-4
Ikäsuositus (PEGI): +16
Arvostelija: Jussi Väinölä
Harva TV-sarja paranee jatkuessaan pidemmälle. Jos minulta kysytään, South Park on ollut nousukiidossa vuodesta 1997 saakka. 16. tuotantokausi alkoi Yhdysvalloissa 14. maaliskuuta ja lisää on tulossa ainakin parin seuraavan vuoden ajan. Mutta oli sarja kuinka hyvä tahansa, aina markkinointikoneisto suoltaa helppojen fanien syöteiksi mitä naurettavimpia oheiskrääsätuotteita, joista hyvänä esimerkkinä on South Parkin alkusuosion aikana tehty naurettava Turok-modi, jossa sarjan päähahmot Stan, Kyle, Kenny ja Cartman sekoilevat irtonaisissa sarjan episodeja sivuttavissa räiskintäputkissa.
Harvemmin näkee näin heikosti toteutettua lisenssikrääsää, jolla on suhteessa yhtä vähän tekemistä itse sarjan kanssa kuin Aerosmith-bändillä nuorisokulttuurin kieltävän NON-järjestön tuhoamisen kanssa Revolution X -pelissä.
Julkaisija: Acclaim Entertainment
Kehittäjä: Iguana Entertainment
Julkaisupäivä (Eurooppa): 5.3.1999
Muut alustat: PC, PlayStation
Pelaajamäärä: 1-4
Ikäsuositus (PEGI): +16
Arvostelija: Jussi Väinölä
Harva TV-sarja paranee jatkuessaan pidemmälle. Jos minulta kysytään, South Park on ollut nousukiidossa vuodesta 1997 saakka. 16. tuotantokausi alkoi Yhdysvalloissa 14. maaliskuuta ja lisää on tulossa ainakin parin seuraavan vuoden ajan. Mutta oli sarja kuinka hyvä tahansa, aina markkinointikoneisto suoltaa helppojen fanien syöteiksi mitä naurettavimpia oheiskrääsätuotteita, joista hyvänä esimerkkinä on South Parkin alkusuosion aikana tehty naurettava Turok-modi, jossa sarjan päähahmot Stan, Kyle, Kenny ja Cartman sekoilevat irtonaisissa sarjan episodeja sivuttavissa räiskintäputkissa.
Harvemmin näkee näin heikosti toteutettua lisenssikrääsää, jolla on suhteessa yhtä vähän tekemistä itse sarjan kanssa kuin Aerosmith-bändillä nuorisokulttuurin kieltävän NON-järjestön tuhoamisen kanssa Revolution X -pelissä.
Käsikirjoitussilpusta lisenssituotteeksi
Kun itse animoitu sitcom-sarja oikeastaan sisältää pelkästään vitsejä ja parodioita nykyajan popkulttuurista, niin on varsin vaikeaa kuvitella mitään videopelin tapaista kehkeytyvän tästä pohjaideasta. Mutta sarjan ensimmäisten vuosien aikana ilmestyi niin kilpa-ajoaiheinenMario Kart-kopio South Park Rally, kuin myös Mario Party -kopio South Park: Chef's Luv Shack ja geneerinen FPS-räiskintä South Park. Joista viimeinen oli pakko keksiä koska Acclaimilla oli menestyneiden Turok-pelien jäljiltä kelvollinen pelimoottori, niin johan Iguana Entertainment pääsi työstämään täysin turhan ja sarjasta irrallisen rahastustuotteen.
Peli lainailee juonipätkiä milloin mistäkin parin ensimmäisen tuotantokauden jaksoista ja heittää sekaan tuon ajan episodeille tyypillistä pilipali-tason vessahuumoria ja muutenkin usean sarjaa seuranneen mielestä lapsellisempaa ja keskinkertaisempaa materiaalia. Eri tapahtumat pelissä nivotaan yhteen paperin ohuella juonella, jossa erittäin paha komeetta synnyttää eri episodeissa nähdyt pahishahmot, joista koulitaan pelin vihollistyypit. Koska aikuiset ovat täysin voimattomia kalkkunoita ja lelurobotteja vastaan, pitää sarjan lapsipäähahmojen hoitaa kaikki likainen työ.
Hyvin samantapaiset putkimaiset kentät sisältävät animaatiosta tuttuja mutanttikalkkunoita, henkisesti vajaita klooneja, ”vierailijoita” eli humanoideja, tappajalehmiä, eloon heränneitä leluja ja robotteja. Kentät voisi juosta läpi hitaiden ja taulapäisten vihollisten ohi, mutta jottei peliä voisi teoriassa läpäistä yhden episodin keston aikana, pitää pelaajan listiä tietty määrä pikkuvihuja synnyttäviä tankkityypin pahiksia, joiden tuhoaminen avaa lukittuja portteja. Samaa kaavaa, liikkumista pisteestä A pisteeseen B, tuhoten kymmenittäin aivokuolleita vihuja, toistetaan kyllästymiseen asti, jota ei jaksa tehdä puolta tuntia enempää yhteen putkeen. Välillä joutuu taistelemaan pomovastuksia vastaan, mutta nämä muutaman erikoistempun isommat viholliset ohitetaan suhteellisen nopeasti, kunhan pääsee osuman niiden heikkoon kohtaan tarpeeksi monta kertaa. Pelin yleistä monotonisuutta eivät auta minimaaliset vihollisryhmittymien vaihtumiset ja jokseenkin omaperäiset aseet. Aseistukseen kuuluu loputon määrä lumipalloja, kimpoileva polttopallo, vaahtonuolikonekivääri ja pierunukkekranaatti. Eli pientä vaihtelua modernin sodankäynnin tai toisen maailmansodan aseistukseen, mutta se ei auta muuten erittäin heikkoa peliä.
Kun itse animoitu sitcom-sarja oikeastaan sisältää pelkästään vitsejä ja parodioita nykyajan popkulttuurista, niin on varsin vaikeaa kuvitella mitään videopelin tapaista kehkeytyvän tästä pohjaideasta. Mutta sarjan ensimmäisten vuosien aikana ilmestyi niin kilpa-ajoaiheinenMario Kart-kopio South Park Rally, kuin myös Mario Party -kopio South Park: Chef's Luv Shack ja geneerinen FPS-räiskintä South Park. Joista viimeinen oli pakko keksiä koska Acclaimilla oli menestyneiden Turok-pelien jäljiltä kelvollinen pelimoottori, niin johan Iguana Entertainment pääsi työstämään täysin turhan ja sarjasta irrallisen rahastustuotteen.
Peli lainailee juonipätkiä milloin mistäkin parin ensimmäisen tuotantokauden jaksoista ja heittää sekaan tuon ajan episodeille tyypillistä pilipali-tason vessahuumoria ja muutenkin usean sarjaa seuranneen mielestä lapsellisempaa ja keskinkertaisempaa materiaalia. Eri tapahtumat pelissä nivotaan yhteen paperin ohuella juonella, jossa erittäin paha komeetta synnyttää eri episodeissa nähdyt pahishahmot, joista koulitaan pelin vihollistyypit. Koska aikuiset ovat täysin voimattomia kalkkunoita ja lelurobotteja vastaan, pitää sarjan lapsipäähahmojen hoitaa kaikki likainen työ.
Hyvin samantapaiset putkimaiset kentät sisältävät animaatiosta tuttuja mutanttikalkkunoita, henkisesti vajaita klooneja, ”vierailijoita” eli humanoideja, tappajalehmiä, eloon heränneitä leluja ja robotteja. Kentät voisi juosta läpi hitaiden ja taulapäisten vihollisten ohi, mutta jottei peliä voisi teoriassa läpäistä yhden episodin keston aikana, pitää pelaajan listiä tietty määrä pikkuvihuja synnyttäviä tankkityypin pahiksia, joiden tuhoaminen avaa lukittuja portteja. Samaa kaavaa, liikkumista pisteestä A pisteeseen B, tuhoten kymmenittäin aivokuolleita vihuja, toistetaan kyllästymiseen asti, jota ei jaksa tehdä puolta tuntia enempää yhteen putkeen. Välillä joutuu taistelemaan pomovastuksia vastaan, mutta nämä muutaman erikoistempun isommat viholliset ohitetaan suhteellisen nopeasti, kunhan pääsee osuman niiden heikkoon kohtaan tarpeeksi monta kertaa. Pelin yleistä monotonisuutta eivät auta minimaaliset vihollisryhmittymien vaihtumiset ja jokseenkin omaperäiset aseet. Aseistukseen kuuluu loputon määrä lumipalloja, kimpoileva polttopallo, vaahtonuolikonekivääri ja pierunukkekranaatti. Eli pientä vaihtelua modernin sodankäynnin tai toisen maailmansodan aseistukseen, mutta se ei auta muuten erittäin heikkoa peliä.
Sarjakuvagrafiikka ja halpoja vitsejä
Jos jotain hyvää erikoisemman asearsenaalin lisäksi pelistä pitää etsimällä etsiä, niin graafinen ulkoasu on varsin uskollinen sarjalle. Hahmot näyttävät sellaisilta kuin TV-ruudulla ja ympäristöt mukailevat paperimaista 2D-animaatiota. Eli muunto kaksiulotteisesta maailmasta 3D-räiskinnän ympäristöksi on onnistunut ulkopuolisesti varsin hyvin. Peli hyötyykin Nintendo 64:lle saatavasta lisämuistista, joka tekee pelistä päällisin puolin katsottavan jopa isolta ruudulta. Pehmeämmät tekstuurien reunat eivät kuitenkaan tarkoita sulavaa ruudunpäivitystä, ja tämän takia pelistä tulee sisätiloissa äärimmäisen tökkivää diashowta, joka lähentelee pahimmillaan pelikelvottomuutta. Kuvakulma sitten taas on tarpeettoman ahdas turhien tasohyppelyosuuksien ja korkealla olevien tavaroiden saamisen kannalta. Tämä johtuu siitä, että hahmoa pomputtaessa on vaikea hahmottaa korkeuseroja, koska laatikon tai erikorkuisten tasojen tekstuurit kattavat koko ruudun, joten jonkin erikoisaseen saaminen laatikkopinon päältä on helpommin sanottu kuin tehty.
Äänipuoli on astetta heikommalla tolalla. Samoja vitsejä kierrätetään vihollisten listimisten ohella useampaan otteeseen jokaisen hahmon kohdalla ja ei edes keskuudestamme poistuneen Isaac Hayesin ääninäyttely Chef-kokkina pelasta ääniraitaa. Miehen repliikitkin kuulostavat nopeasti nauhoitetuilta ja sutaisten tehdyiltä. Alkuperäismiehistö on sentään saatu päähahmojen taakse ja muutamalle alatyylin vitsille hekottaa kerran pari, mutta suurimmalta osin vuorosanalitaniat ja vitsivarasto ovat nopeammin käytetty kuin vessapaperirulla. Lapsellinen pilipom-taustamusiikki on onelinereiden tapaan itseään toistavaa, mutta kuitenkin kuunneltavaa, ei ärsytä ja sopii räikeästi väritettyyn South Park -maailmaan.
Jos jotain hyvää erikoisemman asearsenaalin lisäksi pelistä pitää etsimällä etsiä, niin graafinen ulkoasu on varsin uskollinen sarjalle. Hahmot näyttävät sellaisilta kuin TV-ruudulla ja ympäristöt mukailevat paperimaista 2D-animaatiota. Eli muunto kaksiulotteisesta maailmasta 3D-räiskinnän ympäristöksi on onnistunut ulkopuolisesti varsin hyvin. Peli hyötyykin Nintendo 64:lle saatavasta lisämuistista, joka tekee pelistä päällisin puolin katsottavan jopa isolta ruudulta. Pehmeämmät tekstuurien reunat eivät kuitenkaan tarkoita sulavaa ruudunpäivitystä, ja tämän takia pelistä tulee sisätiloissa äärimmäisen tökkivää diashowta, joka lähentelee pahimmillaan pelikelvottomuutta. Kuvakulma sitten taas on tarpeettoman ahdas turhien tasohyppelyosuuksien ja korkealla olevien tavaroiden saamisen kannalta. Tämä johtuu siitä, että hahmoa pomputtaessa on vaikea hahmottaa korkeuseroja, koska laatikon tai erikorkuisten tasojen tekstuurit kattavat koko ruudun, joten jonkin erikoisaseen saaminen laatikkopinon päältä on helpommin sanottu kuin tehty.
Äänipuoli on astetta heikommalla tolalla. Samoja vitsejä kierrätetään vihollisten listimisten ohella useampaan otteeseen jokaisen hahmon kohdalla ja ei edes keskuudestamme poistuneen Isaac Hayesin ääninäyttely Chef-kokkina pelasta ääniraitaa. Miehen repliikitkin kuulostavat nopeasti nauhoitetuilta ja sutaisten tehdyiltä. Alkuperäismiehistö on sentään saatu päähahmojen taakse ja muutamalle alatyylin vitsille hekottaa kerran pari, mutta suurimmalta osin vuorosanalitaniat ja vitsivarasto ovat nopeammin käytetty kuin vessapaperirulla. Lapsellinen pilipom-taustamusiikki on onelinereiden tapaan itseään toistavaa, mutta kuitenkin kuunneltavaa, ei ärsytä ja sopii räikeästi väritettyyn South Park -maailmaan.
Naurettavaa ohjattavuutta ja viimeistelyä
Ailahtelevan ruudunpäivityksen ja köyhän ääniraidan vielä jokseenkin kestäisi, mutta naulat tämän pelin arkkuun viimeistään lyö aivan surkea ohjattavuus. FPS-pelit eivät yleisestikään ole Nintendo 64:n vahvimpia tuotteita, jollei niiden kontrolleja ole työstetty tarpeeksi N64:en erikoisemmalle ohjaimelle. South Parkin tapauksessa ohjattavuus tarvitsisi joko lievää automaattitähtäystä tai pehmeämpää ohjattavuutta, mieluiten kumpaakin. Ensimmäisten kenttien aikana heikkoja kontrolleja ei ehkä niin helposti huomaa, koska suurin osa vihollisista kuolee helposti ja pystyvät tekemään vahinkoa vain lähietäisyydeltä. Mutta aseistettujen ja väistelevien olioiden astuessa kuvaan pelaaja joutuu pahaan pulaan. Liikkuvia ja takaisin ampuvia kohteita vastaan on vaikea taistella, koska vihuilla ei ole vaikeutta tähdätä tappavantarkasti kankeasti ja hitaasti sihtaavaan pelaajaan. Suurin osa tappeluista näitä vihollisia vastaan meneekin epämääräisesti liikkuvan tähtäimen saamiseen hollille ja vastaiskujen ainaiseen väistelemiseen joka suunnalta. Pelaaminen ei siis ole laisinkaan nautittavaa touhua ja suurin osa siitä johtuu huonosti suunnitellusta ohjattavuudesta.
Yksinpeli toistaa itseään muutaman tunnin verran, kierrättäen samantapaisia ja tylsiä kenttäkaavioita eri tekstuureilla, lievästi erilaisia vihollistyyppejä ja paikallaan junnaavaa taustamusiikkia. Käteen ei oikeastaan jää mitään, muuta kuin parit vaisut höhötykset ja paha mieli. Moninpelikin pelistä löytyy, johon voi ottaa osaa neljä eri pelaajaa. Keskinkertainen kimpparäiskintä ei kuitenkaan jaksa innostaa edes laajahkon hahmovalikoiman tai erikoisen asearsenaalin puolesta, koska paljon parempiakin jaetun ruudun räiskintäpelejä on tarjolla, jopa samalla alustalla.
Kaiken kaikkiaan ensimmäisen persoonan räiskintä South Parkista on kauttaaltaan puuduttavan ärsyttävä kokemus, jonka parissa ei moni viihdy muutamaa minuuttia pidempää. Juuri ja juuri mukiinmenevän ulkoisen olemuksen ja surkean ohjattavuuden kombinaatio ei todellisuudessa houkuttele edes tosifaneja. On parempi pysyä vanhojen tuotantokausien uusintojen parissa uutta episodia odotellessa, kuin yrittää viihdyttää itseään tällaisen rahastuksen parissa. Screw you game, I’m goin home!
Lyhyesti: Sutaisten tehty tusinaräiskintä, jolla ei ole mitään syytä omata South Park -lisenssiä tai olla yksinkertaisesti olemassa.
Cheesy Poofs:
+ Nätinnäköinen N64-peliksi
+ Pari höhö-tason vitsiä
+ Muutama omaperäinen ase
Oh my God, they killed South Park!:
- Hirveät kontrollit
- Ruudunpäivitys heittelehtii aivan liikaa
- Umpitylsät ja puuduttavat taistelut
- Halpa ja itseään toistava ääninäyttely
Arvosana: 30/100
Ailahtelevan ruudunpäivityksen ja köyhän ääniraidan vielä jokseenkin kestäisi, mutta naulat tämän pelin arkkuun viimeistään lyö aivan surkea ohjattavuus. FPS-pelit eivät yleisestikään ole Nintendo 64:n vahvimpia tuotteita, jollei niiden kontrolleja ole työstetty tarpeeksi N64:en erikoisemmalle ohjaimelle. South Parkin tapauksessa ohjattavuus tarvitsisi joko lievää automaattitähtäystä tai pehmeämpää ohjattavuutta, mieluiten kumpaakin. Ensimmäisten kenttien aikana heikkoja kontrolleja ei ehkä niin helposti huomaa, koska suurin osa vihollisista kuolee helposti ja pystyvät tekemään vahinkoa vain lähietäisyydeltä. Mutta aseistettujen ja väistelevien olioiden astuessa kuvaan pelaaja joutuu pahaan pulaan. Liikkuvia ja takaisin ampuvia kohteita vastaan on vaikea taistella, koska vihuilla ei ole vaikeutta tähdätä tappavantarkasti kankeasti ja hitaasti sihtaavaan pelaajaan. Suurin osa tappeluista näitä vihollisia vastaan meneekin epämääräisesti liikkuvan tähtäimen saamiseen hollille ja vastaiskujen ainaiseen väistelemiseen joka suunnalta. Pelaaminen ei siis ole laisinkaan nautittavaa touhua ja suurin osa siitä johtuu huonosti suunnitellusta ohjattavuudesta.
Yksinpeli toistaa itseään muutaman tunnin verran, kierrättäen samantapaisia ja tylsiä kenttäkaavioita eri tekstuureilla, lievästi erilaisia vihollistyyppejä ja paikallaan junnaavaa taustamusiikkia. Käteen ei oikeastaan jää mitään, muuta kuin parit vaisut höhötykset ja paha mieli. Moninpelikin pelistä löytyy, johon voi ottaa osaa neljä eri pelaajaa. Keskinkertainen kimpparäiskintä ei kuitenkaan jaksa innostaa edes laajahkon hahmovalikoiman tai erikoisen asearsenaalin puolesta, koska paljon parempiakin jaetun ruudun räiskintäpelejä on tarjolla, jopa samalla alustalla.
Kaiken kaikkiaan ensimmäisen persoonan räiskintä South Parkista on kauttaaltaan puuduttavan ärsyttävä kokemus, jonka parissa ei moni viihdy muutamaa minuuttia pidempää. Juuri ja juuri mukiinmenevän ulkoisen olemuksen ja surkean ohjattavuuden kombinaatio ei todellisuudessa houkuttele edes tosifaneja. On parempi pysyä vanhojen tuotantokausien uusintojen parissa uutta episodia odotellessa, kuin yrittää viihdyttää itseään tällaisen rahastuksen parissa. Screw you game, I’m goin home!
Lyhyesti: Sutaisten tehty tusinaräiskintä, jolla ei ole mitään syytä omata South Park -lisenssiä tai olla yksinkertaisesti olemassa.
Cheesy Poofs:
+ Nätinnäköinen N64-peliksi
+ Pari höhö-tason vitsiä
+ Muutama omaperäinen ase
Oh my God, they killed South Park!:
- Hirveät kontrollit
- Ruudunpäivitys heittelehtii aivan liikaa
- Umpitylsät ja puuduttavat taistelut
- Halpa ja itseään toistava ääninäyttely
Arvosana: 30/100
RSS Feed
