Peligenre: Tasohyppely
Julkaisija: Ubisoft
Kehittäjä: Ubisoft Montpellier
Kotisivut: http://raymanorigins.uk.ubi.com/
Julkaisupäivä (EU): 25.11.2011
Muut alustat: Xbox 360, Nintendo Wii (tulossa: PC, PSVita, 3DS)
Pelaajamäärä: 1-4 (local coop only)
Ikärajoitus (PEGI): 7
Arvostelija: Joonas Korhonen
Hankala uskoa, että vielä tänäkin päivänä onnistutaan julkaisemaan tasoloikkapeli, joka saa minunlaisen varhaisaikuisen tuntemaan olonsa jälleen kymmenkesäiseksi. Minun tapauksessani se meinaa ajankautta '99-2000. Ne olivat hyviä aikoja ne. Crash Bandicoot ja Spyro The Dragon -pelisarjoja ei tuolloin oltu vielä raiskattu piloille ja tasohyppelypelit olivat yleisestikin todella kovassa suosiossa pelirintamalla. Tuntuu hyvältä, että joku yhtiö vielä tänäkin päivänä uskoo tasohyppelypelien voimaan ja kehittelee jotain tällaista. Rayman Origins ei varsinaisesti tuo paljoakaan uutta tasoloikkapelien ihmeelliseen maailmaan (eikä itse Rayman-pelisarjaan), mutta kokonaisuus on hiottu todella tiukaksi paketiksi, tarjoten tämän konsolisukupolven kenties parasta tasohyppelyviihdettä pelikansalle.
Julkaisija: Ubisoft
Kehittäjä: Ubisoft Montpellier
Kotisivut: http://raymanorigins.uk.ubi.com/
Julkaisupäivä (EU): 25.11.2011
Muut alustat: Xbox 360, Nintendo Wii (tulossa: PC, PSVita, 3DS)
Pelaajamäärä: 1-4 (local coop only)
Ikärajoitus (PEGI): 7
Arvostelija: Joonas Korhonen
Hankala uskoa, että vielä tänäkin päivänä onnistutaan julkaisemaan tasoloikkapeli, joka saa minunlaisen varhaisaikuisen tuntemaan olonsa jälleen kymmenkesäiseksi. Minun tapauksessani se meinaa ajankautta '99-2000. Ne olivat hyviä aikoja ne. Crash Bandicoot ja Spyro The Dragon -pelisarjoja ei tuolloin oltu vielä raiskattu piloille ja tasohyppelypelit olivat yleisestikin todella kovassa suosiossa pelirintamalla. Tuntuu hyvältä, että joku yhtiö vielä tänäkin päivänä uskoo tasohyppelypelien voimaan ja kehittelee jotain tällaista. Rayman Origins ei varsinaisesti tuo paljoakaan uutta tasoloikkapelien ihmeelliseen maailmaan (eikä itse Rayman-pelisarjaan), mutta kokonaisuus on hiottu todella tiukaksi paketiksi, tarjoten tämän konsolisukupolven kenties parasta tasohyppelyviihdettä pelikansalle.
Taidetta kaikille aisteille
Rayman Origins on harvinaislaatuisen pirteä peli. Tiettyjen elementtien osalta meininki on paikoin jopa ylisöpöä, mutta uskoakseni tällaista eivät kaihda muut kuin kovakuorisimmat HC-frägääjät. Näinä aikoina on mukavaa nähdä pelejä, jotka eivät kokoaikaa muistuta pelaajia nykymaailman ongelmista ja ahdistuksesta. Rayman Origins vie helposti mukanaan pois arjesta kohti satumaisia seikkailuja. Asetelma saattaa kuulostaa sivullisen korviin hieman synkältä. Mitä nyt Rayman ja hänen kumppaninsa pistävät demonimaailman kummajaisia pataan ja ojennukseen, jotta maailmaan saataisiin luotua rauha pieleen menneiden kotipippaloiden jäljiltä. Vaikka vastassa on mitä hurjimpia vihulaisia hirvittävine hampaineen ja kammottavine olemuksineen, meininki on kokoajan hyväntuulinen, iloinen, valoisa ja toivoa uhkuvan positiivinen (adjektiivejä voisi heitellä lisää tonnikaupalla). Kiitos tästä kuuluu ehdottomasti pelin graafiselle ja äänelliselle toteutukselle.
Pelin animaatiot näyttävät siltä, kuin joku sattumanvarainen (mutta silti kykyä omaava) DeviantArt-käyttäjä oltaisiin pakotettu luomaan luonnoksistaan animaatio. Hahmoissa on luonnoksenomaista lookia, mikä joissain muissa peleissä saattaisi pistää pelottamaan, mutta Raymanin "venyvään" teemaan tämä ratkaisu sopii hienosti. Raymanin raajat kun eivät ole koskaan olleet... läsnä, niin pelin graafinen tyyli leikittelee kivasti päähahmon designin kanssa. Hahmojen lisäksi myös pelimaailma itsessään on äärimmäisen nättiä katseltavaa. Kun silmäilee pelikotelon takakantta ja ruutukaappauksia, taustan viidakko- ja lumimaisemat muistuttavat paljon Braidin tyylikkyydestä. Tämä on taidetta, vieläpä todella hienoa sellaista. Myös valaistuksen kanssa kikkaillaan jonkin verran. Osa kenttien varrella olevista huoneista on valaistu siten, että pelihahmot näkyvät vain siluetteina kentällä ja tausta valaisee tasot ja rotkot näkyville. Näköaisteille peli tarjoaa samantasoista viihdettä, kuin hyvin tuotettu sarjakuva-albumi, jonka ei haluaisi loppuvan liian nopeasti. Tutkittavaa, bongailtavaa ja hämmästeltävää löytyy jokaisesta tasosta ja huoneesta, mitä peli pelaajalle eteensä syytää.
Äänien osalta peli myös tekee kymppiluokan suorituksen. Äänitehosteiden joukosta ei erotu yhtäkään huonoa äännähdystä, joka onnistuisi pilaamaan tunnelmaa. Sen sijaan taikurin epämääräistä "ranglantia" (englannin ja ranskan sekamelskakieltä), lohikäärmevihollisten hönkäyksiä ja ovien aukomista on aina hauskaa kuunnella. Musiikillinen anti lainailee jonkin verran Locorocon lapsenomaisesta ja hullunkurisesta lapsikuorolaulannasta, korvaten lapsikuoron erilaisilla high pitch-/chipmunk-soundeilla, mutta pitäen meiningin kutakuin samanlaisena. Ja mikäpäs siinä vaikka vähän lainaillaankin ideoita, sillä homma toimii erinomaisesti. Sekaan on heitetty lisäksi muutama disco house-kipale, jotka nekin toimivat hyvin pelin taustalla hahmojen joratessa musiikin tahdissa. Ainoastaan yksi kappale pelin vedenalaisissa kentissä pisti lievästi ärsyttämään allekirjoittanutta, mutta en silti nimittäisi kyseistä kappaletta huonoksi. Mielestäni kappale oli soundeiltaan jopa tämän pelin mittapuilla liian imelä. Joka kerta kun törmäsin kappaleeseen pelin aikana, minulle iski sellainen ähky olo, jonka jotkut ovat saattaneet kokea ahtamalla suun täyteen suklaata ja yrittäen pureksia koko lastia kerralla alas. Niin siirappista, että korvista alkaa pursuta ulos. Mutta tämä musiikkiteos ei kuitenkaan heikennä kokonaisuutta millään tavalla.
Rayman Origins on harvinaislaatuisen pirteä peli. Tiettyjen elementtien osalta meininki on paikoin jopa ylisöpöä, mutta uskoakseni tällaista eivät kaihda muut kuin kovakuorisimmat HC-frägääjät. Näinä aikoina on mukavaa nähdä pelejä, jotka eivät kokoaikaa muistuta pelaajia nykymaailman ongelmista ja ahdistuksesta. Rayman Origins vie helposti mukanaan pois arjesta kohti satumaisia seikkailuja. Asetelma saattaa kuulostaa sivullisen korviin hieman synkältä. Mitä nyt Rayman ja hänen kumppaninsa pistävät demonimaailman kummajaisia pataan ja ojennukseen, jotta maailmaan saataisiin luotua rauha pieleen menneiden kotipippaloiden jäljiltä. Vaikka vastassa on mitä hurjimpia vihulaisia hirvittävine hampaineen ja kammottavine olemuksineen, meininki on kokoajan hyväntuulinen, iloinen, valoisa ja toivoa uhkuvan positiivinen (adjektiivejä voisi heitellä lisää tonnikaupalla). Kiitos tästä kuuluu ehdottomasti pelin graafiselle ja äänelliselle toteutukselle.
Pelin animaatiot näyttävät siltä, kuin joku sattumanvarainen (mutta silti kykyä omaava) DeviantArt-käyttäjä oltaisiin pakotettu luomaan luonnoksistaan animaatio. Hahmoissa on luonnoksenomaista lookia, mikä joissain muissa peleissä saattaisi pistää pelottamaan, mutta Raymanin "venyvään" teemaan tämä ratkaisu sopii hienosti. Raymanin raajat kun eivät ole koskaan olleet... läsnä, niin pelin graafinen tyyli leikittelee kivasti päähahmon designin kanssa. Hahmojen lisäksi myös pelimaailma itsessään on äärimmäisen nättiä katseltavaa. Kun silmäilee pelikotelon takakantta ja ruutukaappauksia, taustan viidakko- ja lumimaisemat muistuttavat paljon Braidin tyylikkyydestä. Tämä on taidetta, vieläpä todella hienoa sellaista. Myös valaistuksen kanssa kikkaillaan jonkin verran. Osa kenttien varrella olevista huoneista on valaistu siten, että pelihahmot näkyvät vain siluetteina kentällä ja tausta valaisee tasot ja rotkot näkyville. Näköaisteille peli tarjoaa samantasoista viihdettä, kuin hyvin tuotettu sarjakuva-albumi, jonka ei haluaisi loppuvan liian nopeasti. Tutkittavaa, bongailtavaa ja hämmästeltävää löytyy jokaisesta tasosta ja huoneesta, mitä peli pelaajalle eteensä syytää.
Äänien osalta peli myös tekee kymppiluokan suorituksen. Äänitehosteiden joukosta ei erotu yhtäkään huonoa äännähdystä, joka onnistuisi pilaamaan tunnelmaa. Sen sijaan taikurin epämääräistä "ranglantia" (englannin ja ranskan sekamelskakieltä), lohikäärmevihollisten hönkäyksiä ja ovien aukomista on aina hauskaa kuunnella. Musiikillinen anti lainailee jonkin verran Locorocon lapsenomaisesta ja hullunkurisesta lapsikuorolaulannasta, korvaten lapsikuoron erilaisilla high pitch-/chipmunk-soundeilla, mutta pitäen meiningin kutakuin samanlaisena. Ja mikäpäs siinä vaikka vähän lainaillaankin ideoita, sillä homma toimii erinomaisesti. Sekaan on heitetty lisäksi muutama disco house-kipale, jotka nekin toimivat hyvin pelin taustalla hahmojen joratessa musiikin tahdissa. Ainoastaan yksi kappale pelin vedenalaisissa kentissä pisti lievästi ärsyttämään allekirjoittanutta, mutta en silti nimittäisi kyseistä kappaletta huonoksi. Mielestäni kappale oli soundeiltaan jopa tämän pelin mittapuilla liian imelä. Joka kerta kun törmäsin kappaleeseen pelin aikana, minulle iski sellainen ähky olo, jonka jotkut ovat saattaneet kokea ahtamalla suun täyteen suklaata ja yrittäen pureksia koko lastia kerralla alas. Niin siirappista, että korvista alkaa pursuta ulos. Mutta tämä musiikkiteos ei kuitenkaan heikennä kokonaisuutta millään tavalla.
Yksinkertainen on kaunista, sanovat useat
Suotta sitä kiertelemään; tätä peliä on hauska pelata. Pelattavuus ei tosin ole aivan niin vikkelää ja nopeatempoista, kuin miltä peli saattaisi vaikuttaa trailereiden tai muiden pelivideoiden perusteella. Omalla tavallaan Raymanin ohjastaminen tuntuu jopa kömpelöltä. Hyppyjä on toisinaan vaikeaa saada kohdistettua oikeille etäisyyksille. Joko hyppy jää helposti liian vajaaksi, tai sprintin voimalla tulee loikittua tasojen yli ja ohi. Suurimmalta osin syytän tästä omia etäisyyksien arviointi- ja tasohyppelykykyjäni. Pääasia on, että kertaakaan peli ei aiheuttanut meikäläiselle tunnetta siitä, että kuolema olisi tullut epäreilusti, huonosta pelisuunnittelusta johtuen. Onhan pelattavuus kokonaisuutena raudan lujaa, josta kiitos loistavalle kenttäsuunnittelulle.
Vaikka hyppiminen voi toisinaan tuntua hankalalta, pelin kentät ovat kuitenkin suunniteltu täsmäämään täydellisesti pelin kontrolleja. Mikään hyppy tai este ei tunnu mahdottomalta suorittaa. Ne ovat kaikki mitoitettu juuri oikeanlaisiksi. Vaikeustasokin nousee sopivassa suhteessa pelin edetessä. Alkupuolella peliä esteiden ylittämiselle voi löytyä useampi kuin yksi ratkaisumenetelmä, mutta loppua kohden vaihtoehdot käyvät vähiin ja hypyt on venytetty äärimmilleen. Usein myös aikarajat pitävät pelaajan jatkuvasti vauhdissa ja ratkaisuja etenemiselle täytyy pystyä tekemään tilanteen muuttuessa ja edetessä. Ja jotta esteiden ylitse päästään, peli heittää sopivin väliajoin uudenlaisia ominaisuuksia pelaajan käyttöön, joita soveltamalla uudenlaiset ongelmat saadaan ratkottua. Sen lisäksi, että kontrollit istuvat pelin kenttiin täydellisesti, ei myöskään peli käy puuduttavaksi missään vaiheessa. Aina tuntuu löytyvän jotain uutta tarjottavaa pelaajalle, joko sitten uudenlaisten esteiden ja haasteiden muodossa, tai uudenlaisten kenttien muodossa. Luu on makoisa ja sitä jaksaa pureksia pitkään. Tällaisesta pelisuunnittelusta saisi ottaa muutkin yhtiöt mallia.
Tänään on bileet, kaikki sileeks
Sisältönsä puolesta peli tekee jälleen kerran nappisuorituksen. Tarina on jäettu kymmeneen eri lokaatioon, jotka kukin sisältävät noin 3-10 eri kenttää, joista jokainen kestänee viidestä minuutista parhaimmillaan puoleen tuntiin läpäistä. Kenttien varrelta löytyy ties mitä poimittavaa mukaansa. Electoonsien (ne punaiset lettipäät häkeissään) pelastamisen ohella voi keräillä Lumeja, joita tarpeeksi keräämällä saa pelastettua lisää Electoonseja. Niin ikään aikahaasteista saa palkinnoksi lisää Electoonseja pelastettujen listaan. Aarrearkkuhaasteiden myötä kerätään irtohampaita, jotka täytyy palauttaa eräälle epäonniselle, hampaattomalle veijarille. Kun kaikki kymmenen hammasta on palautettu, aukeaa tie salapaikkaan, jonka huhutaan olevan suhteellisen hankala alue läpäistä...
Jos tämä kaikki kuulostaa liian työläältä suorittaa yksinpelin kautta, niin ällös huoli! Juonipelin voi suorittaa myös moninpelin avustuksella parhaimmillaan jopa neljän pelaajan voimin. Jos porukka omaa yhtään huumoria ja pelin pelaamista ei oteta hengenvakavasti, nelinpeli tarjonee vähintään yhtä kaoottista kohellusta, kuin New Super Mario Bros. Wiin vastaava (joka on selvästi ollut suurena vaikutteena Rayman Originsin moninpelille). Ainoa miinus, jonka peli mielestäni ansaitsee, tulee nettipelituen puutteesta. Vaikka pelisarja tekee paluuta juurilleen tämän teoksen myötä, niin kyllä online coopin mahdollisuus olisi tehnyt Originsille hyvää. Toki, peli toimii myös yksinpelinä varsin loistavasti, joten siinä mielessä nettipelin puute ei pistä harmittamaan. Mitä todennäköisimmin haasteet ja kentät läpäisee helpommin, kun muut eivät ole häiritsemässä suoritusta. Mutta tästä pelistä olisi voinut helposti tulla omalla arvosteluasteikollani täyden satasen pelin, jos nettipelaajat oltaisiin otettu myös huomioon moninpelitoteutuksessa. Nyt siitä täytyy sakottaa vähäsen pisteytyksessä.
Joku kysyi minulta aikoinaan, notta onko järkeä maksaa 2D-tasoloikkapelistä enää nykypäivänä täyden pelin hintaa. Kun nykypäivänä 2D-tasoloikat tarjoavat monille lähinnä kevyttä, Live Arcaden/PS Networkin tasoista pikkuviihdettä, niin onko kyseisen genren edustajilla enää mitään jalansijaa isojen poikien markkinoille. Näin vaatimattomasti voisin todeta tähän arvostelun loppuun, että Rayman Origins on minun "vuoden peli 2011" -valintani. Jos jonkun 2D-pelin soisin menestyvän pelimarkkinoilla, niin se on ehdottomasti tämä peli.
Suotta sitä kiertelemään; tätä peliä on hauska pelata. Pelattavuus ei tosin ole aivan niin vikkelää ja nopeatempoista, kuin miltä peli saattaisi vaikuttaa trailereiden tai muiden pelivideoiden perusteella. Omalla tavallaan Raymanin ohjastaminen tuntuu jopa kömpelöltä. Hyppyjä on toisinaan vaikeaa saada kohdistettua oikeille etäisyyksille. Joko hyppy jää helposti liian vajaaksi, tai sprintin voimalla tulee loikittua tasojen yli ja ohi. Suurimmalta osin syytän tästä omia etäisyyksien arviointi- ja tasohyppelykykyjäni. Pääasia on, että kertaakaan peli ei aiheuttanut meikäläiselle tunnetta siitä, että kuolema olisi tullut epäreilusti, huonosta pelisuunnittelusta johtuen. Onhan pelattavuus kokonaisuutena raudan lujaa, josta kiitos loistavalle kenttäsuunnittelulle.
Vaikka hyppiminen voi toisinaan tuntua hankalalta, pelin kentät ovat kuitenkin suunniteltu täsmäämään täydellisesti pelin kontrolleja. Mikään hyppy tai este ei tunnu mahdottomalta suorittaa. Ne ovat kaikki mitoitettu juuri oikeanlaisiksi. Vaikeustasokin nousee sopivassa suhteessa pelin edetessä. Alkupuolella peliä esteiden ylittämiselle voi löytyä useampi kuin yksi ratkaisumenetelmä, mutta loppua kohden vaihtoehdot käyvät vähiin ja hypyt on venytetty äärimmilleen. Usein myös aikarajat pitävät pelaajan jatkuvasti vauhdissa ja ratkaisuja etenemiselle täytyy pystyä tekemään tilanteen muuttuessa ja edetessä. Ja jotta esteiden ylitse päästään, peli heittää sopivin väliajoin uudenlaisia ominaisuuksia pelaajan käyttöön, joita soveltamalla uudenlaiset ongelmat saadaan ratkottua. Sen lisäksi, että kontrollit istuvat pelin kenttiin täydellisesti, ei myöskään peli käy puuduttavaksi missään vaiheessa. Aina tuntuu löytyvän jotain uutta tarjottavaa pelaajalle, joko sitten uudenlaisten esteiden ja haasteiden muodossa, tai uudenlaisten kenttien muodossa. Luu on makoisa ja sitä jaksaa pureksia pitkään. Tällaisesta pelisuunnittelusta saisi ottaa muutkin yhtiöt mallia.
Tänään on bileet, kaikki sileeks
Sisältönsä puolesta peli tekee jälleen kerran nappisuorituksen. Tarina on jäettu kymmeneen eri lokaatioon, jotka kukin sisältävät noin 3-10 eri kenttää, joista jokainen kestänee viidestä minuutista parhaimmillaan puoleen tuntiin läpäistä. Kenttien varrelta löytyy ties mitä poimittavaa mukaansa. Electoonsien (ne punaiset lettipäät häkeissään) pelastamisen ohella voi keräillä Lumeja, joita tarpeeksi keräämällä saa pelastettua lisää Electoonseja. Niin ikään aikahaasteista saa palkinnoksi lisää Electoonseja pelastettujen listaan. Aarrearkkuhaasteiden myötä kerätään irtohampaita, jotka täytyy palauttaa eräälle epäonniselle, hampaattomalle veijarille. Kun kaikki kymmenen hammasta on palautettu, aukeaa tie salapaikkaan, jonka huhutaan olevan suhteellisen hankala alue läpäistä...
Jos tämä kaikki kuulostaa liian työläältä suorittaa yksinpelin kautta, niin ällös huoli! Juonipelin voi suorittaa myös moninpelin avustuksella parhaimmillaan jopa neljän pelaajan voimin. Jos porukka omaa yhtään huumoria ja pelin pelaamista ei oteta hengenvakavasti, nelinpeli tarjonee vähintään yhtä kaoottista kohellusta, kuin New Super Mario Bros. Wiin vastaava (joka on selvästi ollut suurena vaikutteena Rayman Originsin moninpelille). Ainoa miinus, jonka peli mielestäni ansaitsee, tulee nettipelituen puutteesta. Vaikka pelisarja tekee paluuta juurilleen tämän teoksen myötä, niin kyllä online coopin mahdollisuus olisi tehnyt Originsille hyvää. Toki, peli toimii myös yksinpelinä varsin loistavasti, joten siinä mielessä nettipelin puute ei pistä harmittamaan. Mitä todennäköisimmin haasteet ja kentät läpäisee helpommin, kun muut eivät ole häiritsemässä suoritusta. Mutta tästä pelistä olisi voinut helposti tulla omalla arvosteluasteikollani täyden satasen pelin, jos nettipelaajat oltaisiin otettu myös huomioon moninpelitoteutuksessa. Nyt siitä täytyy sakottaa vähäsen pisteytyksessä.
Joku kysyi minulta aikoinaan, notta onko järkeä maksaa 2D-tasoloikkapelistä enää nykypäivänä täyden pelin hintaa. Kun nykypäivänä 2D-tasoloikat tarjoavat monille lähinnä kevyttä, Live Arcaden/PS Networkin tasoista pikkuviihdettä, niin onko kyseisen genren edustajilla enää mitään jalansijaa isojen poikien markkinoille. Näin vaatimattomasti voisin todeta tähän arvostelun loppuun, että Rayman Origins on minun "vuoden peli 2011" -valintani. Jos jonkun 2D-pelin soisin menestyvän pelimarkkinoilla, niin se on ehdottomasti tämä peli.
Lyhyesti: Toivon, että olet jo matkalla lähimpään pelikauppaan tätä viestiä lukiessasi. Rayman Origins on pakkohankinta tasoloikkafaneille.
Hyvää:
- Ulkoasu persoonallinen ja tyylikäs.
- Positiivisuutta puhkuva meininki.
- Kenttäsuunnittelu hipoo täydellisyyttä.
- Yksinkertainen, mutta silti niin palkitseva pelattavuus.
- Tutkittavaa ja pelattavaa piisaa sopivasti.
Huonoa:
- Ei online-coopia.
- Se yksi musiikkikappale vedenalaisissa kentissä!
Arvosana: 96/100
Hyvää:
- Ulkoasu persoonallinen ja tyylikäs.
- Positiivisuutta puhkuva meininki.
- Kenttäsuunnittelu hipoo täydellisyyttä.
- Yksinkertainen, mutta silti niin palkitseva pelattavuus.
- Tutkittavaa ja pelattavaa piisaa sopivasti.
Huonoa:
- Ei online-coopia.
- Se yksi musiikkikappale vedenalaisissa kentissä!
Arvosana: 96/100
RSS Feed
