Peligenre: Tasohyppely
Julkaisija: Sony Computer Entertainment
Kehittäjä: SCE Japan Studio
Julkaisupäivä: 11.9.2013
Kotisivu: http://fi.playstation.com/puppeteer/
Muut alustat: -
Pelaajamäärä: 1
Ikärajoitus: K-12
Arvostelija: Jussi Väinölä
Kiitokset Republic of Communicationsille arvostelukappaleesta!
On harmi, että AAA-luokan pelit pyrkivät liian usein realistiseen ulkoasuun. Toki sitä on nättiä katsella jotain, joka on tehty niin tarkasti ja fotorealistisesti kuin mahdollista. Mutta kun kaikki pyrkivät tähän, katoaa monelta peliltä identiteetti pelkästään toisista erottumattoman ulkoasun takia.
Onneksi edes jotkin pelitalot ymmärtävät hyödyntää nykyteknologiaa järkevämmin. Sony osoitti jo Little Big Planetin kohdalla, että PS3:n tehoja voidaan käyttää luomaan vekkuleita ja nättejä miljöitä pienemmässä mittakaavassa.
Hullunkuriset Ape Escape -pelit tehnyt Japan Studio jatkaa samoilla linjoilla The Puppeteerin kanssa. Tällä kertaa näyttämönä toimii nukketeatterin estradi, joka vilisee ties minkälaisia pehmoleluja ja puuelikoita. Kehittäjätiimin jäseniä on ollut mukana myös Icon ja Shadow of the Colossus:n tekemisessä mukana, jolloin tältäkin tekeleeltä sopii odottaa visuaalista ilotulitusta, mutta myös tylsän harmaitakin puolia.
Julkaisija: Sony Computer Entertainment
Kehittäjä: SCE Japan Studio
Julkaisupäivä: 11.9.2013
Kotisivu: http://fi.playstation.com/puppeteer/
Muut alustat: -
Pelaajamäärä: 1
Ikärajoitus: K-12
Arvostelija: Jussi Väinölä
Kiitokset Republic of Communicationsille arvostelukappaleesta!
On harmi, että AAA-luokan pelit pyrkivät liian usein realistiseen ulkoasuun. Toki sitä on nättiä katsella jotain, joka on tehty niin tarkasti ja fotorealistisesti kuin mahdollista. Mutta kun kaikki pyrkivät tähän, katoaa monelta peliltä identiteetti pelkästään toisista erottumattoman ulkoasun takia.
Onneksi edes jotkin pelitalot ymmärtävät hyödyntää nykyteknologiaa järkevämmin. Sony osoitti jo Little Big Planetin kohdalla, että PS3:n tehoja voidaan käyttää luomaan vekkuleita ja nättejä miljöitä pienemmässä mittakaavassa.
Hullunkuriset Ape Escape -pelit tehnyt Japan Studio jatkaa samoilla linjoilla The Puppeteerin kanssa. Tällä kertaa näyttämönä toimii nukketeatterin estradi, joka vilisee ties minkälaisia pehmoleluja ja puuelikoita. Kehittäjätiimin jäseniä on ollut mukana myös Icon ja Shadow of the Colossus:n tekemisessä mukana, jolloin tältäkin tekeleeltä sopii odottaa visuaalista ilotulitusta, mutta myös tylsän harmaitakin puolia.
Kuun pimeälle puolelle
Vielä jokin aika sitten kuussa kaikki oli hyvin, mutta rauha ei kestä missään loputtomiin. Asiat huonompaan suuntaan meni laittamaan vallanhimoinen Kuukarhukuningas, joka pyrkii hallitsemaan maailmankaikkeutta. Tähän mesikämmen pyrkii anastamalla Maan lasten sieluja öiden pimeimpinä hetkinä.
Sadun päähahmo, Kutaro, on yksi näistä epäonnisista lapsista, joiden kaapattu sielu muutetaan puunukeksi. Tämän lisäksi Nipponin pojalta revitään pää irti. Sankarin kohtalo ei näytä hyvältä, mutta onneksi Ahmed Ahneen asemassa oleva noita päättää käyttää Kutaroa omiin tarkoituksiinsa, joka antaa pojalle toivoa päästä takaisin siniselle planeetalle.
Pystytukkainen pojankloppi anastaa Kuukarhulta legendaariset Calibrus-sakset, joiden avulla Kutaro lähtee etsimään kuukristalleja. Näiden avulla Kuukarhukuningas voitaisiin syöstä vallasta, palauttaa rauha aurinkokuntaan ja Kutaro pääsisi kotiin. Kuukristalleja etsiessä pyöritään ympäri kuunpuolikasta ja pyritään vapauttamaan erilaiset ympäristöt Kuukarhun hirmuvallasta.
Matkan varrella nähdään mitä erikoisimpia kuu-ukkoja ja -akkoja. Näihin lukeutuvat noita-akan ja hänen Ying Yang -kisun lisäksi Pikarina-niminen keiju. Ensimmäisten kenttien aikana ohjeistajana toimii Ying Yang, joka on huvittavan pessimistinen ja hälläväliä-tyyppinen renttu. Olisinkin toivonut, että katti olisi pysynyt mentorina koko loppupelin, mutta harmillisesti hänet korvataan ärsyttävällä Pikarinalla.
Lyhyesti sanottuna Pikarina on kuin Ocarina of Timen Navi, mutta tällä punapääkeijulla on suotu ääninäyttelijäkin. Tämä siivekäs olento ei sulje suutaan missään vaiheessa ja heittelee ties mitä aivopieruja pitkin peliä. Usein jutut ovat niin lapsellisia ja turhanpäiväisiä, että toivoisi pelin omaavan mykistysnapin tälle hahmolle. Pikarinan aviovaimonkaltainen mäkätys saavuttaa lakipisteensä kun hän alkaa väittelemään tarinan kertojan kanssa.
Kertoja on samantapainen kuin Little Big Planetissa, mutta tämän Zachris Topeliuksen jutut ovat välillä niinkin lennokkaita, että heikompaa hirvittää. Välillä mies kertoo Pikku Kakkosen sadunlukijan tapaan mitä ruudulla tapahtuu, mutta ajoittain ukko alkaa lörpöttämään ties mistä; esimerkiksi kommunismista tai siitä miksi yksikään nainen ei ole kiinnostunut hänestä.
Erikoiset pälpätykset ovat ok, koska ne sopivat pelin erikoiseen ja Liisa Ihmemaassa -tapaiseen toteutukseen. Mutta kun näiden kahden papupadan jaarittelua kuuntelee sen 8 tuntia, olisi dialogista toivonut uupuvan ainakin sen kolmanneksen. Sillä edes Goichi Suda ei olisi saanut tällaista roskapuheraamattua aikaiseksi.
Vielä jokin aika sitten kuussa kaikki oli hyvin, mutta rauha ei kestä missään loputtomiin. Asiat huonompaan suuntaan meni laittamaan vallanhimoinen Kuukarhukuningas, joka pyrkii hallitsemaan maailmankaikkeutta. Tähän mesikämmen pyrkii anastamalla Maan lasten sieluja öiden pimeimpinä hetkinä.
Sadun päähahmo, Kutaro, on yksi näistä epäonnisista lapsista, joiden kaapattu sielu muutetaan puunukeksi. Tämän lisäksi Nipponin pojalta revitään pää irti. Sankarin kohtalo ei näytä hyvältä, mutta onneksi Ahmed Ahneen asemassa oleva noita päättää käyttää Kutaroa omiin tarkoituksiinsa, joka antaa pojalle toivoa päästä takaisin siniselle planeetalle.
Pystytukkainen pojankloppi anastaa Kuukarhulta legendaariset Calibrus-sakset, joiden avulla Kutaro lähtee etsimään kuukristalleja. Näiden avulla Kuukarhukuningas voitaisiin syöstä vallasta, palauttaa rauha aurinkokuntaan ja Kutaro pääsisi kotiin. Kuukristalleja etsiessä pyöritään ympäri kuunpuolikasta ja pyritään vapauttamaan erilaiset ympäristöt Kuukarhun hirmuvallasta.
Matkan varrella nähdään mitä erikoisimpia kuu-ukkoja ja -akkoja. Näihin lukeutuvat noita-akan ja hänen Ying Yang -kisun lisäksi Pikarina-niminen keiju. Ensimmäisten kenttien aikana ohjeistajana toimii Ying Yang, joka on huvittavan pessimistinen ja hälläväliä-tyyppinen renttu. Olisinkin toivonut, että katti olisi pysynyt mentorina koko loppupelin, mutta harmillisesti hänet korvataan ärsyttävällä Pikarinalla.
Lyhyesti sanottuna Pikarina on kuin Ocarina of Timen Navi, mutta tällä punapääkeijulla on suotu ääninäyttelijäkin. Tämä siivekäs olento ei sulje suutaan missään vaiheessa ja heittelee ties mitä aivopieruja pitkin peliä. Usein jutut ovat niin lapsellisia ja turhanpäiväisiä, että toivoisi pelin omaavan mykistysnapin tälle hahmolle. Pikarinan aviovaimonkaltainen mäkätys saavuttaa lakipisteensä kun hän alkaa väittelemään tarinan kertojan kanssa.
Kertoja on samantapainen kuin Little Big Planetissa, mutta tämän Zachris Topeliuksen jutut ovat välillä niinkin lennokkaita, että heikompaa hirvittää. Välillä mies kertoo Pikku Kakkosen sadunlukijan tapaan mitä ruudulla tapahtuu, mutta ajoittain ukko alkaa lörpöttämään ties mistä; esimerkiksi kommunismista tai siitä miksi yksikään nainen ei ole kiinnostunut hänestä.
Erikoiset pälpätykset ovat ok, koska ne sopivat pelin erikoiseen ja Liisa Ihmemaassa -tapaiseen toteutukseen. Mutta kun näiden kahden papupadan jaarittelua kuuntelee sen 8 tuntia, olisi dialogista toivonut uupuvan ainakin sen kolmanneksen. Sillä edes Goichi Suda ei olisi saanut tällaista roskapuheraamattua aikaiseksi.
Päätöntä menoa
Puppeteerin luulisi hyödyntävän paljolti sen irtopääominaisuutta, mutta yllätyksenä vaihtokaalit ovat enemmänkin keräilykohteita. Vain muutamassa harjoittelukentässä vaaditaan etenemiseen tiettyä päätä, mutta myöhemmin ne toimivat bonustasojen ovien avaajina ja energiapalkkeina. Tämä on aikamoinen pettymys siihen suhteutettuna, että erilaisia päitä on tarjolla useita kymmeniä kappaleita. Tästä huolimatta niiden käyttömahdollisuudet ovat rajoitettuja ja kiinnostavat pitkälti vain trophymaanikkoja.
Irtopäät toimivat kuten Sonic-pelien rinkulat. Osumaa ottaessa pää irtoaa, mutta sen voi koittaa ottaa kiinni rajoitetun ajan sisällä. Tällöin ei harmi vain voi käyttää mitään muita erikoistaitoja, kuten pommeja, vetokoukkua, kilpeä tai luchador-voimia. Toisin kuin osumasta irtoilevat päät, tietyissä vaiheissa Kutaro saa pysyviä erikoistaitoja, joita tarvitaan pomojen kaatamiseen ja etenemiseen.
Hyödyllisin näistä kyvyistä on kyky torjua mikä tahansa isku. Tätä tarvitaan usein siksi, että joidenkin vihollisten hyökkäykset vievät sen verran ruututilaa, ettei ole mahdollista väistää, jolloin torjuminen on ainoa vaihtoehto. Kilpimoodin käyttöä rajoittaa se, että hahmo ei voi liikkua suojatessa ja suoja kestää korkeintaan kolme peräkkäistä iskua, jonka jälkeen sen pitää latautua hetken.
Muut kyvyt ovatkin sitten pitkälti tilannekohtaisia, koska pommeja käytetään pelkästään salattujen tilojen paljastamiseen ja esteiden raivaamiseen. Aseiksi kuulapommeista ei juuri ole, koska ne lentävät miten sattuvat eivätkä tee hirveästi vahinkoa. Koukulla taas saa vedettyä vihollisia tai esineitä kohti. Painivoimilla on myös omat käyttökohtansa, joissa yleensä pitää syöksyä pää edellä tiettyyn kohtaan tai vedellä raskaita esineitä.
Erikoistilanteiden ohessa suurimman osan ajasta pelaaja rämpyttää neliö-näppäintä, koska useimmat ongelmat hoidetaan saksimalla. Calibrus leikkaa sukkelaan ja terävästi, jolloin lähestulkoon mitä tahansa paperista tai kankaasta tehtyä voi silputa. Tällä tavalla hahmo myös liikkuu eteenpäin ilmassa, joten mitä nopeammin rämpyttää, sitä ripeämmin pikkuräätälimme liitää silpun keskellä.
Luontevasti toteutettua riekalefysiikkaa on mukava seurata kun paperin ja viitan palaset liehuvat ilmavirran mukana. Saksien käyttö on parhaimmillaan Kutoja-välipomojen kohdalla, jotka hoidellaan leikkaamalla niiden viitta tai muu herkkä osa irti. Toki muutkin pomot kaatuvat saksimalla, mutta niiden kohdalla Calibrusien käyttö ei ole läheskään yhtä innovatiivista, jolloin homma hoituisi myös miekallakin. Harmittavasti pomotaistot kääntyvät pikaisesti tyypillisiksi quick time event -karkeloiksi, joita on nähty jo liikaakin pelien puolella.
Japan Studio on varmasti yrittänyt luoda Calibrusien kohdalla jotain yhtä muistettavaa kuin Ape Escapen sinisenä hohtavat pamppu ja haavi. Mutta ylisuuret napsuttelijat eivät ole lähestulkoonkaan yhtä ikonisia kuin Spiken varusteet saati Kingdom Heartsin Soran avainmiekka.
Puppeteerin luulisi hyödyntävän paljolti sen irtopääominaisuutta, mutta yllätyksenä vaihtokaalit ovat enemmänkin keräilykohteita. Vain muutamassa harjoittelukentässä vaaditaan etenemiseen tiettyä päätä, mutta myöhemmin ne toimivat bonustasojen ovien avaajina ja energiapalkkeina. Tämä on aikamoinen pettymys siihen suhteutettuna, että erilaisia päitä on tarjolla useita kymmeniä kappaleita. Tästä huolimatta niiden käyttömahdollisuudet ovat rajoitettuja ja kiinnostavat pitkälti vain trophymaanikkoja.
Irtopäät toimivat kuten Sonic-pelien rinkulat. Osumaa ottaessa pää irtoaa, mutta sen voi koittaa ottaa kiinni rajoitetun ajan sisällä. Tällöin ei harmi vain voi käyttää mitään muita erikoistaitoja, kuten pommeja, vetokoukkua, kilpeä tai luchador-voimia. Toisin kuin osumasta irtoilevat päät, tietyissä vaiheissa Kutaro saa pysyviä erikoistaitoja, joita tarvitaan pomojen kaatamiseen ja etenemiseen.
Hyödyllisin näistä kyvyistä on kyky torjua mikä tahansa isku. Tätä tarvitaan usein siksi, että joidenkin vihollisten hyökkäykset vievät sen verran ruututilaa, ettei ole mahdollista väistää, jolloin torjuminen on ainoa vaihtoehto. Kilpimoodin käyttöä rajoittaa se, että hahmo ei voi liikkua suojatessa ja suoja kestää korkeintaan kolme peräkkäistä iskua, jonka jälkeen sen pitää latautua hetken.
Muut kyvyt ovatkin sitten pitkälti tilannekohtaisia, koska pommeja käytetään pelkästään salattujen tilojen paljastamiseen ja esteiden raivaamiseen. Aseiksi kuulapommeista ei juuri ole, koska ne lentävät miten sattuvat eivätkä tee hirveästi vahinkoa. Koukulla taas saa vedettyä vihollisia tai esineitä kohti. Painivoimilla on myös omat käyttökohtansa, joissa yleensä pitää syöksyä pää edellä tiettyyn kohtaan tai vedellä raskaita esineitä.
Erikoistilanteiden ohessa suurimman osan ajasta pelaaja rämpyttää neliö-näppäintä, koska useimmat ongelmat hoidetaan saksimalla. Calibrus leikkaa sukkelaan ja terävästi, jolloin lähestulkoon mitä tahansa paperista tai kankaasta tehtyä voi silputa. Tällä tavalla hahmo myös liikkuu eteenpäin ilmassa, joten mitä nopeammin rämpyttää, sitä ripeämmin pikkuräätälimme liitää silpun keskellä.
Luontevasti toteutettua riekalefysiikkaa on mukava seurata kun paperin ja viitan palaset liehuvat ilmavirran mukana. Saksien käyttö on parhaimmillaan Kutoja-välipomojen kohdalla, jotka hoidellaan leikkaamalla niiden viitta tai muu herkkä osa irti. Toki muutkin pomot kaatuvat saksimalla, mutta niiden kohdalla Calibrusien käyttö ei ole läheskään yhtä innovatiivista, jolloin homma hoituisi myös miekallakin. Harmittavasti pomotaistot kääntyvät pikaisesti tyypillisiksi quick time event -karkeloiksi, joita on nähty jo liikaakin pelien puolella.
Japan Studio on varmasti yrittänyt luoda Calibrusien kohdalla jotain yhtä muistettavaa kuin Ape Escapen sinisenä hohtavat pamppu ja haavi. Mutta ylisuuret napsuttelijat eivät ole lähestulkoonkaan yhtä ikonisia kuin Spiken varusteet saati Kingdom Heartsin Soran avainmiekka.
Kultainen esirippu
Kuten monien PlayStation 3:n yksinoikeuspelitalojen kohdalla, on The Puppeteer satumaisen kaunista katseltavaa. Japan Studio on käyttänyt resurssinsa tarkasti ja kekseliäästi, sillä melkein jokainen näyttämö ja hahmo herättävät ihastusta.
Sekä etu- että taka-alalla tapahtuu koko ajan jotain mielenkiintoista ja veikeitä donrosamaisia yksityiskohtia löytyy joka puolelta. Vielä kun kaikki on sopivan miellyttävän lelumaisella tyylillä animoitu, on The Puppeteer ehkä PS3:n näyttävin tasohyppelypeli tähän mennessä.
Peli on suunniteltu Move-ohjainta ja 3D-näyttölaitteita varten, joten odotettavissa on suhteellisen paljon kohti kameraa vyöryviä ja ohjaimen huitomista vaativia kohtauksia. Tämä peli luultavasti jopa toimisi kolmiulotteisena, koska kuvakulma pysyy koko ajan samana. Tarpeeksi syvyysvaikutelmaa syntyy kyllä ilman kolmedeetäkin ja perinteinen DualShock 3 hoitaa hommansa.
Tietyissä kohdissa neliö-näppäintä pitää tosin rämpyttää tavallista ripeämmin, jotta Kutaro suostuu saksimaan sopivaa vauhtia. Hahmo tuntuu myös ottavan turhan herkästi analogitatin komentoja, koska sain saksiritarimme tippumaan muutamaan kertaan rotkoon kun taiteilin kielekkeen äärellä.
K-12-leimasta ja varsin kierosta sisällöstään huolimatta The Puppeteer on dubattu suomen kielelle. Kertojana toimii sama hassu setä kuin Little Big Planeteissakin. Ääninäyttelijät öykkäröivät ja inisevät sujuvasti ja uskottavasti kotimaan kielellä, joten peliä pelatessa on kotoinen olo.
Harmittavasti dialogin ylenpalttinen määrä peittää useimmiten allensa musiikin, josta ei muun hälinän takia muista juuri mitään. Tästä saa kiittää Pikarinan ja satusedän jatkuvaa kinastelua, joka heikentää visuaalista toteutusta kun kaunis musiikki ei ole tukemassa hienoja lavasteita.
Varsin puheliaat sivuhahmot tekevät Kutarosta varsin yksiulotteisen ja tylsän hahmon. Hän yleensä tyytyy tekemään jotain pikkukoomista taustalla Herra Hakkaraisen tyyliin, mutta ei juuri muuta. Päähahmomme olisi saanut edes jollain tavalla puhua, joka olisi antanut puunukelle jonkinlaisen identiteetin.
The Puppeteer on hyvä peli, mutta sitä ei ole harmittavasti iteroitu tarpeeksi moneen kertaan, jotta siitä olisi saatu Ape Escapen kaltainen klassikko. Tästä huolimatta saksimisseikkailun parissa aika kuluu mukavasti mielikuvituksellisten hahmojen ja kenttien parissa. Kokonaisuutta kuitenkin eniten vaivaavat päällekäyvä dialogi, irtopäiden hyödyntämättömyys ja ajoittain kesäteatteritason komedia.
Lyhyesti: The Puppeteer on menevä ja nätti, mutta samalla huumorinsa kanssa ailahteleva ja jättää avainideansa turhan yksinkertaisiksi.
Hyvää:
+ Vaikuttava esitystapa
+ Kenttien ja hahmojen monipuolisuus
+ Laadukkaasti dubattu
Huonoa:
- Pikarina ja sen jutut
- Irtopäät ja päähahmo jäävät yksioikoisiksi
- Huumori ei lähestulkoonkaan aina iske
Arvosana: 76/100
Jussi Väinölä
Kuten monien PlayStation 3:n yksinoikeuspelitalojen kohdalla, on The Puppeteer satumaisen kaunista katseltavaa. Japan Studio on käyttänyt resurssinsa tarkasti ja kekseliäästi, sillä melkein jokainen näyttämö ja hahmo herättävät ihastusta.
Sekä etu- että taka-alalla tapahtuu koko ajan jotain mielenkiintoista ja veikeitä donrosamaisia yksityiskohtia löytyy joka puolelta. Vielä kun kaikki on sopivan miellyttävän lelumaisella tyylillä animoitu, on The Puppeteer ehkä PS3:n näyttävin tasohyppelypeli tähän mennessä.
Peli on suunniteltu Move-ohjainta ja 3D-näyttölaitteita varten, joten odotettavissa on suhteellisen paljon kohti kameraa vyöryviä ja ohjaimen huitomista vaativia kohtauksia. Tämä peli luultavasti jopa toimisi kolmiulotteisena, koska kuvakulma pysyy koko ajan samana. Tarpeeksi syvyysvaikutelmaa syntyy kyllä ilman kolmedeetäkin ja perinteinen DualShock 3 hoitaa hommansa.
Tietyissä kohdissa neliö-näppäintä pitää tosin rämpyttää tavallista ripeämmin, jotta Kutaro suostuu saksimaan sopivaa vauhtia. Hahmo tuntuu myös ottavan turhan herkästi analogitatin komentoja, koska sain saksiritarimme tippumaan muutamaan kertaan rotkoon kun taiteilin kielekkeen äärellä.
K-12-leimasta ja varsin kierosta sisällöstään huolimatta The Puppeteer on dubattu suomen kielelle. Kertojana toimii sama hassu setä kuin Little Big Planeteissakin. Ääninäyttelijät öykkäröivät ja inisevät sujuvasti ja uskottavasti kotimaan kielellä, joten peliä pelatessa on kotoinen olo.
Harmittavasti dialogin ylenpalttinen määrä peittää useimmiten allensa musiikin, josta ei muun hälinän takia muista juuri mitään. Tästä saa kiittää Pikarinan ja satusedän jatkuvaa kinastelua, joka heikentää visuaalista toteutusta kun kaunis musiikki ei ole tukemassa hienoja lavasteita.
Varsin puheliaat sivuhahmot tekevät Kutarosta varsin yksiulotteisen ja tylsän hahmon. Hän yleensä tyytyy tekemään jotain pikkukoomista taustalla Herra Hakkaraisen tyyliin, mutta ei juuri muuta. Päähahmomme olisi saanut edes jollain tavalla puhua, joka olisi antanut puunukelle jonkinlaisen identiteetin.
The Puppeteer on hyvä peli, mutta sitä ei ole harmittavasti iteroitu tarpeeksi moneen kertaan, jotta siitä olisi saatu Ape Escapen kaltainen klassikko. Tästä huolimatta saksimisseikkailun parissa aika kuluu mukavasti mielikuvituksellisten hahmojen ja kenttien parissa. Kokonaisuutta kuitenkin eniten vaivaavat päällekäyvä dialogi, irtopäiden hyödyntämättömyys ja ajoittain kesäteatteritason komedia.
Lyhyesti: The Puppeteer on menevä ja nätti, mutta samalla huumorinsa kanssa ailahteleva ja jättää avainideansa turhan yksinkertaisiksi.
Hyvää:
+ Vaikuttava esitystapa
+ Kenttien ja hahmojen monipuolisuus
+ Laadukkaasti dubattu
Huonoa:
- Pikarina ja sen jutut
- Irtopäät ja päähahmo jäävät yksioikoisiksi
- Huumori ei lähestulkoonkaan aina iske
Arvosana: 76/100
Jussi Väinölä
RSS Feed
