Peligenre: Toimintapeli, Beat 'em up
Julkaisija (Eurooppa): Rising Star Games
Kehittäjä: Grasshopper Manufacture
Kotisivut: No More Heroes
Julkaisupäivä (Eurooppa): 14.3.2008
Pelialustat: Wii, PS3 (Xbox 360 vain Japani)
Pelaajamäärä: 1
Ikärajoitus (PEGI): +16 (Wii) +18 (PS3)
Arvostelija: Tommi Piranen
Katana käteen ja kallot irti selkärangasta! Vielä vuosituhannen alkupuolella emme päässeet ihastelemaan Goichi ”Suda51” Sudan riemunkirjavaa tuotantoa muuta kuin hänen hämärän kulttipelin, Killer7:n muodossa, joka julkaistiin PlayStation 2:sen lisäksi hieman yllättäen myös konservatiivisen Nintendon GameCubelle. Grasshopper Manufacture -pelitalo, jossa Suda työskentelee, kehitteli seuraavaa peliä vuosien ajan ja tuloksena syntyi anarkistinen ja eräänlainen henkinen jatko-osa Killer7:lle. No More Heroes nosti Wiin tasoa hardcore- ja kulttipelaajien silmissä sekä vavisutti konsolin lapsiystävällisyyttä. Wiille kannatti Sudan mukaan kokeilla jotain uutta. Ja se kannattikin.
Julkaisija (Eurooppa): Rising Star Games
Kehittäjä: Grasshopper Manufacture
Kotisivut: No More Heroes
Julkaisupäivä (Eurooppa): 14.3.2008
Pelialustat: Wii, PS3 (Xbox 360 vain Japani)
Pelaajamäärä: 1
Ikärajoitus (PEGI): +16 (Wii) +18 (PS3)
Arvostelija: Tommi Piranen
Katana käteen ja kallot irti selkärangasta! Vielä vuosituhannen alkupuolella emme päässeet ihastelemaan Goichi ”Suda51” Sudan riemunkirjavaa tuotantoa muuta kuin hänen hämärän kulttipelin, Killer7:n muodossa, joka julkaistiin PlayStation 2:sen lisäksi hieman yllättäen myös konservatiivisen Nintendon GameCubelle. Grasshopper Manufacture -pelitalo, jossa Suda työskentelee, kehitteli seuraavaa peliä vuosien ajan ja tuloksena syntyi anarkistinen ja eräänlainen henkinen jatko-osa Killer7:lle. No More Heroes nosti Wiin tasoa hardcore- ja kulttipelaajien silmissä sekä vavisutti konsolin lapsiystävällisyyttä. Wiille kannatti Sudan mukaan kokeilla jotain uutta. Ja se kannattikin.
Nykymaailman samurait
Iloksemme No More Heroesin päähenkilö ei ole macholihaskimppu tai siimakäsinörtti, vaan ironinen kuvaus nykyajan CoD-pelaajista: suu käy, pukeutuminen natsaa, ollaan niin kovia naistenmiehiä ja populaarikulttuurin kuluttajia, mutta kun se platinablondi tulee keinuvasti luokse niin kyllä se ego siitä luhistuu. Ja sen jälkeen luvataan vaikka mitä, että petipuuhat kaunottaren kanssa onnistuisivat; lähdetään vaikka valomiekka kädessä lahtaamaan kaupungin parhaimpia palkkamurhaajia.
Pelin suurin viehätys on sen sarkastinen ja ironinen asenne nykypelaamiseen. Päähenkilö Travis Touchdown on maneereidensa ja puhe- sekä pukeutumistyylinsä vuoksi niin lähellä tosipelaajaa, että vastaavaa ei olla videopeleissä nähty. Travis on toisaalta melko sympaattinen hahmo ja onhan tuollaista koomisen päättäväistä pelihahmoa pakko ihannoida. Pellepainiin ja pornoon mieltynyt päähahmo ei toisaalta saanut ymmärrystä esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa, jolloin pelin suosio jäi valitettavan pienelle huomiolle. Japanissa päähenkilö oli taas kulttuurisesti niin kaukana (Aasian) nykypelaajista, että suhtautuminen oli nihkeää. Suurin osa arvostelijoistakaan ei ymmärtänyt päähenkilön todellista tarkoitusta ja mielestäni selkeä ironia oli monelle arvostelijalle vaikea hahmottaa.
Iloksemme No More Heroesin päähenkilö ei ole macholihaskimppu tai siimakäsinörtti, vaan ironinen kuvaus nykyajan CoD-pelaajista: suu käy, pukeutuminen natsaa, ollaan niin kovia naistenmiehiä ja populaarikulttuurin kuluttajia, mutta kun se platinablondi tulee keinuvasti luokse niin kyllä se ego siitä luhistuu. Ja sen jälkeen luvataan vaikka mitä, että petipuuhat kaunottaren kanssa onnistuisivat; lähdetään vaikka valomiekka kädessä lahtaamaan kaupungin parhaimpia palkkamurhaajia.
Pelin suurin viehätys on sen sarkastinen ja ironinen asenne nykypelaamiseen. Päähenkilö Travis Touchdown on maneereidensa ja puhe- sekä pukeutumistyylinsä vuoksi niin lähellä tosipelaajaa, että vastaavaa ei olla videopeleissä nähty. Travis on toisaalta melko sympaattinen hahmo ja onhan tuollaista koomisen päättäväistä pelihahmoa pakko ihannoida. Pellepainiin ja pornoon mieltynyt päähahmo ei toisaalta saanut ymmärrystä esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa, jolloin pelin suosio jäi valitettavan pienelle huomiolle. Japanissa päähenkilö oli taas kulttuurisesti niin kaukana (Aasian) nykypelaajista, että suhtautuminen oli nihkeää. Suurin osa arvostelijoistakaan ei ymmärtänyt päähenkilön todellista tarkoitusta ja mielestäni selkeä ironia oli monelle arvostelijalle vaikea hahmottaa.
Liity mukaan sirkukseen
Traviksen ja pelin tavoite on nousta kaupungin parhaimmaksi palkkamurhaajaksi, mutta edessä on kymmenen toinen toistaan kummallisempaa palkkamurhaajaa. Miltä kuulostaa karaokea laulava poliisi, rautajalkainen armeijamimmi sekä ostoskärryjä lykkäävä (noita)akka? Peli on täynnä nasevaa dialogia ja suurin osa vitseistä kuullaan Traviksen ja palkkamurhaajien välisissä välikohtauksissa. Huumori on tyyliltään oivaltavan mustaa ja tilannetajuista. Vaikkei pelimaailman komediamerkkipaaluksi No More Heroesista olekaan, sen räävitön asenne ja hyvin kirjoitetut hahmot sekä friikit pomovastustajat ovat kuin yksi iso vitsi. Harvoin itselläni on ollut yhtä hauskaa pomotappeluissa.
No More Heroesin pelialue on suhteellisen suuri kaupunki, joka yrittää matkia GTA:n hiekkalaatikkomaisuutta, mutta ei selviydy siitä kuin välttävästi. Kaupungista löytyy muun muassa vaatekauppoja, katanakauppaa sekä kerättävää bonussälää, joilla saa avattua lisämateriaalia. Autoja ei varasteta, sillä kulkupelinä toimii hirrrrrveän tehokas, futuristista moottoripyörää muistuttava kulkupeli, jolla voi pelkän kiihdyttelyn sijaan hyppiä lyhyitä matkoja. Vastaantulevaa likkennettä on vähän ja kävelijöitäkin on lähes aneemisesti. Kaupunki ajaisi muuten asiansa, mutta tekniikka pilaa jutusta kaiken. Ruudunpäivitys on erittäin hidasta ja tahmeaa sekä bugeja vilisee enemmän kuin valtatiellä kuolleessa kanissa. Moottoripyörä jumittaa jokaiseen vastaantulevaan autoon tai kävelijään ja fysiikka heittelee välillä täysin omiaan. Kaupungissa haluaa sen vuoksi liikkua vain sen verran kuin täytyy, sillä tässä pikkumetropolissa ei selvin päin viihdy kukaan.
Paskaduuneista bisneksiin
Eteenpäin pelissä ei noin vain rymistellä. Rahaa täytyy tienata kovalla työllä paskaduuneista eli ruohikonleikkuusta, kookosten keräilystä ja vaikkapa skorpionien metsästyksestä. Paskaduunit ovat simppeleitä alipelejä, joiden kesto on muutamia minuutteja. Lisäksi rahaa saa ylimääräisistä tappokeikoista, joissa täytyy listiä tietty määrä vastustajia. Raha kulutetaan vaatteisiin ja tietenkin kansainväliselle palkkamurhaajasäätiölle sillä uuteen pomotappeluun pääseminen vaatii tukun rahaa.
Taistelu No More Heroesissa on toteutettu Wiin ehtojen mukaisesti ja melko innovatiivisesti. Kapulaa pidetään joko ylhäällä tai alhaalla ja A-nappia rämpyttämällä Travis huitoo vihollisista pikselit irti. Travis pystyy myös tekemään vastaiskun, jolloin voi ottaa vihollisen vapaapainiotteeseen, joka tapahtuu Wiimoten ja nuntsan heiluttelulla. Taistelu on räväkkää, selkeää ja addiktiivisen hauskaa. Toisin kuin kaupungissa, ruudunpäivitys rullaa taisteluissa loistavasti. Kovin syvällistä Star Wars -katanalla huitominen ei ole, mutta en sitä itse kaivannutkaan. Pääasia on sujuvuus ja näyttävyys. Taistelua piristetään komboiluilla ansaituilla lisäboosteilla, jolloin pelimaailma muuttuu painajaismaisen surrealistiseksi LSD-pyhätöksi. Töiden ja tappeluiden jälkeen palataan Traviksen kotikoloon, paikalliseen hotelliin, jossa voi vaihtaa asusteita, katsoa uusia painivideoita, jolloin oppii uuden wrestling-liikkeen ja käydä vessassa eli tallentaa.
Wiin kapuloita käytetään harmillisen vähän muuhun kuin varsinaiseen tappeluun. Eniten innovatiivista käyttöä sille tulee kun uhkea platinablondimme Sylvia soittaa Travikselle, jolloin pelaajan on laitettava mote korvalle, kuin kännykkään vastaisi. Toteutus on näppärä, mutta valitettavasti siihen näppäryys jääkin. Lisää olisi kaivattu.
Traviksen ja pelin tavoite on nousta kaupungin parhaimmaksi palkkamurhaajaksi, mutta edessä on kymmenen toinen toistaan kummallisempaa palkkamurhaajaa. Miltä kuulostaa karaokea laulava poliisi, rautajalkainen armeijamimmi sekä ostoskärryjä lykkäävä (noita)akka? Peli on täynnä nasevaa dialogia ja suurin osa vitseistä kuullaan Traviksen ja palkkamurhaajien välisissä välikohtauksissa. Huumori on tyyliltään oivaltavan mustaa ja tilannetajuista. Vaikkei pelimaailman komediamerkkipaaluksi No More Heroesista olekaan, sen räävitön asenne ja hyvin kirjoitetut hahmot sekä friikit pomovastustajat ovat kuin yksi iso vitsi. Harvoin itselläni on ollut yhtä hauskaa pomotappeluissa.
No More Heroesin pelialue on suhteellisen suuri kaupunki, joka yrittää matkia GTA:n hiekkalaatikkomaisuutta, mutta ei selviydy siitä kuin välttävästi. Kaupungista löytyy muun muassa vaatekauppoja, katanakauppaa sekä kerättävää bonussälää, joilla saa avattua lisämateriaalia. Autoja ei varasteta, sillä kulkupelinä toimii hirrrrrveän tehokas, futuristista moottoripyörää muistuttava kulkupeli, jolla voi pelkän kiihdyttelyn sijaan hyppiä lyhyitä matkoja. Vastaantulevaa likkennettä on vähän ja kävelijöitäkin on lähes aneemisesti. Kaupunki ajaisi muuten asiansa, mutta tekniikka pilaa jutusta kaiken. Ruudunpäivitys on erittäin hidasta ja tahmeaa sekä bugeja vilisee enemmän kuin valtatiellä kuolleessa kanissa. Moottoripyörä jumittaa jokaiseen vastaantulevaan autoon tai kävelijään ja fysiikka heittelee välillä täysin omiaan. Kaupungissa haluaa sen vuoksi liikkua vain sen verran kuin täytyy, sillä tässä pikkumetropolissa ei selvin päin viihdy kukaan.
Paskaduuneista bisneksiin
Eteenpäin pelissä ei noin vain rymistellä. Rahaa täytyy tienata kovalla työllä paskaduuneista eli ruohikonleikkuusta, kookosten keräilystä ja vaikkapa skorpionien metsästyksestä. Paskaduunit ovat simppeleitä alipelejä, joiden kesto on muutamia minuutteja. Lisäksi rahaa saa ylimääräisistä tappokeikoista, joissa täytyy listiä tietty määrä vastustajia. Raha kulutetaan vaatteisiin ja tietenkin kansainväliselle palkkamurhaajasäätiölle sillä uuteen pomotappeluun pääseminen vaatii tukun rahaa.
Taistelu No More Heroesissa on toteutettu Wiin ehtojen mukaisesti ja melko innovatiivisesti. Kapulaa pidetään joko ylhäällä tai alhaalla ja A-nappia rämpyttämällä Travis huitoo vihollisista pikselit irti. Travis pystyy myös tekemään vastaiskun, jolloin voi ottaa vihollisen vapaapainiotteeseen, joka tapahtuu Wiimoten ja nuntsan heiluttelulla. Taistelu on räväkkää, selkeää ja addiktiivisen hauskaa. Toisin kuin kaupungissa, ruudunpäivitys rullaa taisteluissa loistavasti. Kovin syvällistä Star Wars -katanalla huitominen ei ole, mutta en sitä itse kaivannutkaan. Pääasia on sujuvuus ja näyttävyys. Taistelua piristetään komboiluilla ansaituilla lisäboosteilla, jolloin pelimaailma muuttuu painajaismaisen surrealistiseksi LSD-pyhätöksi. Töiden ja tappeluiden jälkeen palataan Traviksen kotikoloon, paikalliseen hotelliin, jossa voi vaihtaa asusteita, katsoa uusia painivideoita, jolloin oppii uuden wrestling-liikkeen ja käydä vessassa eli tallentaa.
Wiin kapuloita käytetään harmillisen vähän muuhun kuin varsinaiseen tappeluun. Eniten innovatiivista käyttöä sille tulee kun uhkea platinablondimme Sylvia soittaa Travikselle, jolloin pelaajan on laitettava mote korvalle, kuin kännykkään vastaisi. Toteutus on näppärä, mutta valitettavasti siihen näppäryys jääkin. Lisää olisi kaivattu.
Kirveellä veistetyt
No More Heroes käyttää Killer7:sta tuttua cell-shading-grafiikkaa. Sarjakuvamainen ulkoasu muodostuu kontrasteista sekä valon ja varjojen välisestä suhteesta. Mustat reunat kaikissa objektiiveissa ja henkilöissä muistuttaa sarjakuvahahmoja ja erilaisilla visuaalisilla kikoilla, kuvakulmilla sekä leikkauksilla saadaan luotua illuusio eräänlaisesta interaktiivisesta sarjakuvasta. Mangaakin pelistä löytyy ja Traviksen kotikolosta voi katsoa jopa japanilaiseen piirrostyyliin tehtyjä musiikkivideoita. Jopa pelin manuaali on tehty osittain sarjakuvamaiseksi.
Pomovastustajia lukuun ottamatta muiden vihollisten hahmosuunnittelu on pääosin harmaata massaa. Cell-shading-tekniikalla henkilöiden naamat saavat kuitenkin sarjakuvamaisuuden lisäksi ikävää terävyyttä ja polygonisuutta. Vaikka peli esteettisesti retroilee valikkoja myöten, niin 3D-kiihdytyksen alkupuoli ei ole sopiva kopiointikohde. 80-luku on tiukasti mukana pelin ulkoasussa aina valikoista piippausmusiikkiin asti. Punk-henkeen harvoin yhdistetään sarjakuvagrafiikkaa tai retroilua, mutta No More Heroesissa on eriskummallinen, mutta toimiva ja etenkin erilainen ulkoasultaan, joka lainailee surutta retroilua kuin anarkistista pinssi-vastarintaa.
Lyhyesti:
Ironinen, anarkistinen ja värikkään vauhdikas kulttipeli Wiille. Sisällöllisesti pätevä, mutta muodollisesti välttävä.
Hyvää:
+ Hyvin kirjoitettu päähenkilö
+ Poskettomat pomovastustajat
+ Sarjakuvamainen estetiikka
Huonoa:
- Tekniikka venyy ja paukkuu
Arvosana: 83/100
Tommi Piranen
No More Heroes käyttää Killer7:sta tuttua cell-shading-grafiikkaa. Sarjakuvamainen ulkoasu muodostuu kontrasteista sekä valon ja varjojen välisestä suhteesta. Mustat reunat kaikissa objektiiveissa ja henkilöissä muistuttaa sarjakuvahahmoja ja erilaisilla visuaalisilla kikoilla, kuvakulmilla sekä leikkauksilla saadaan luotua illuusio eräänlaisesta interaktiivisesta sarjakuvasta. Mangaakin pelistä löytyy ja Traviksen kotikolosta voi katsoa jopa japanilaiseen piirrostyyliin tehtyjä musiikkivideoita. Jopa pelin manuaali on tehty osittain sarjakuvamaiseksi.
Pomovastustajia lukuun ottamatta muiden vihollisten hahmosuunnittelu on pääosin harmaata massaa. Cell-shading-tekniikalla henkilöiden naamat saavat kuitenkin sarjakuvamaisuuden lisäksi ikävää terävyyttä ja polygonisuutta. Vaikka peli esteettisesti retroilee valikkoja myöten, niin 3D-kiihdytyksen alkupuoli ei ole sopiva kopiointikohde. 80-luku on tiukasti mukana pelin ulkoasussa aina valikoista piippausmusiikkiin asti. Punk-henkeen harvoin yhdistetään sarjakuvagrafiikkaa tai retroilua, mutta No More Heroesissa on eriskummallinen, mutta toimiva ja etenkin erilainen ulkoasultaan, joka lainailee surutta retroilua kuin anarkistista pinssi-vastarintaa.
Lyhyesti:
Ironinen, anarkistinen ja värikkään vauhdikas kulttipeli Wiille. Sisällöllisesti pätevä, mutta muodollisesti välttävä.
Hyvää:
+ Hyvin kirjoitettu päähenkilö
+ Poskettomat pomovastustajat
+ Sarjakuvamainen estetiikka
Huonoa:
- Tekniikka venyy ja paukkuu
Arvosana: 83/100
Tommi Piranen
RSS Feed
