Peligenre: Raideammuskelu
Julkaisija: Capcom
Kehittäjä: Capcom, Cavia
Kotisivut: http://www.residentevil.com/darkside/
Julkaisupäivä (Eurooppa): 27.11.2009
Muut alustat: -
Pelaajamäärä: 1-2
Ikäsuositus (PEGI): +18
Arvostelija: Hannu Karjalainen
Railshooter-tyypin pelit omaavat arcadepainotteisen toiminnan. Pelihahmoa ei tarvitse itse liikuttaa, kunhan panoksia on tarpeeksi aseessa niin kaikki ok. Tällaiset pelit ovat helppoja ottaa hyllystä, laittaa konsoliin, pelata vartti ja jatkaa muita päivän askareita. Mutta entä jos pelissä onkin mukaansatempaava juoni? Capcom julkaisi Nintendo Wiille marraskuussa 2007 Resident Evil: Umbrella Chronicles -nimisen, Resident Evil -pelisarjan maailmaan liittyvän raideräiskinnän. Peli poiki jatko-osan marraskuussa 2009, johon tässä arvostelussa keskitytään. Kyseessä on siis Resident Evil: The Darkside Chronicles.
Julkaisija: Capcom
Kehittäjä: Capcom, Cavia
Kotisivut: http://www.residentevil.com/darkside/
Julkaisupäivä (Eurooppa): 27.11.2009
Muut alustat: -
Pelaajamäärä: 1-2
Ikäsuositus (PEGI): +18
Arvostelija: Hannu Karjalainen
Railshooter-tyypin pelit omaavat arcadepainotteisen toiminnan. Pelihahmoa ei tarvitse itse liikuttaa, kunhan panoksia on tarpeeksi aseessa niin kaikki ok. Tällaiset pelit ovat helppoja ottaa hyllystä, laittaa konsoliin, pelata vartti ja jatkaa muita päivän askareita. Mutta entä jos pelissä onkin mukaansatempaava juoni? Capcom julkaisi Nintendo Wiille marraskuussa 2007 Resident Evil: Umbrella Chronicles -nimisen, Resident Evil -pelisarjan maailmaan liittyvän raideräiskinnän. Peli poiki jatko-osan marraskuussa 2009, johon tässä arvostelussa keskitytään. Kyseessä on siis Resident Evil: The Darkside Chronicles.
”Whoops! Now I've done it!”
Kuten edeltäjässään, Darkside Chroniclesissa on vain yksi oma ”episodi”, ennennäkemätön tarinansa. Peli perustuu suurimmalta osin jo aiemmin nähtyihin sarjan peleihin, eli pelissä käydään joidenkin pelien tarina läpi, tosin lyhennettynä. Juonta ei ole alettu pahemmin lyhentelemään, vaikka pieniä muutoksia näkyy. Tosin ne jotka ovat pelanneet kyseiset teokset aikaisemmin läpi, saavat hymyn kasvoilleen eräänlaisen ”Tervetuloa muistoihisi” -tervehdyksellä. Yhdeksi Resident Evil -pelisarjan nimikkomerkiksikin muodostuneita puzzletehtäviä pelissä ei ole.
”You're going to have to work for your meal”
Peli jakautuu kolmeen eri episodiin, joka on ehkä lievä pettymys verrattuna edellisosan neljän jakson määrään. Kuitenkin episodit ovat tehty reilunkokoisiksi, joten hirvittävän lyhyeksi peliä ei voi sanoa. Tapahtumat sijoittuvat Resident Evil 2:n sekä Code Veronica X:n aikaisiin tapahtumiin, sekä pelissä nähdään uutena tarinana Leon S. Kennedyn ja Jack Krauserin ensimmäinen yhteinen tehtävä – aikaan hieman ennen Resident Evil 4:n tapahtumia. Episodit eivät aukea aivan siten miten olisi kuvitellut, eli pelattaisiin kaikki vuorotellen läpi. Ensimmäisenä aukeaa Viimeisimmäksi mainitun ensimmäinen osa, jonka jälkeen vuorossa on Resident Evil 2:n koko osuus. Tämän jälkeen jatkuu Leonin ja Krauserin seikkailu vähänmatkaa, kunnes pelataan Code Veronica X – myös kokonaisuudessaan. Lopuksi pelataan viimeiset osuudet Leonin ja Krauserin tarinasta. Tämä jaottelu kuitenkin toimii mielestäni varsin hyvin. Operation Javierin (Leonin ja Krauserin osa pelistä) juoni on heti mukaansatempaavaa, joten koin pienen ”Ei helkkari” olotilan kun huomasin seuraavan osan aukeavan eli Memories of a Lost City, Part 1 (Resident Evil 2). Saman tien tajusin, mihin Capcomilla pyrittiin: ”Meillä on tämä uusi ennennäkemätön tarina, mutta päästäksesi kunnolla siihen käsiksi, sinun pitää pelata ensin kaksi jo ennen nähtyä peliä uudelleen.” Mielenkiinto kuitenkin säilyi, sillä tällaisissa tilanteissa odottaisi kahden muun episodin olevan tehty hutaisemalla, mutta ei. Memories of a Lost City sekä Game of Oblivion (Code Veronica X) ovat tehty samalla hengellä kuin Operation Javier. Kaikki on loistavasti suunniteltu, joten pelaaja ei joudu pettymään missään vaiheessa juonen takia.
Kuten edeltäjässään, Darkside Chroniclesissa on vain yksi oma ”episodi”, ennennäkemätön tarinansa. Peli perustuu suurimmalta osin jo aiemmin nähtyihin sarjan peleihin, eli pelissä käydään joidenkin pelien tarina läpi, tosin lyhennettynä. Juonta ei ole alettu pahemmin lyhentelemään, vaikka pieniä muutoksia näkyy. Tosin ne jotka ovat pelanneet kyseiset teokset aikaisemmin läpi, saavat hymyn kasvoilleen eräänlaisen ”Tervetuloa muistoihisi” -tervehdyksellä. Yhdeksi Resident Evil -pelisarjan nimikkomerkiksikin muodostuneita puzzletehtäviä pelissä ei ole.
”You're going to have to work for your meal”
Peli jakautuu kolmeen eri episodiin, joka on ehkä lievä pettymys verrattuna edellisosan neljän jakson määrään. Kuitenkin episodit ovat tehty reilunkokoisiksi, joten hirvittävän lyhyeksi peliä ei voi sanoa. Tapahtumat sijoittuvat Resident Evil 2:n sekä Code Veronica X:n aikaisiin tapahtumiin, sekä pelissä nähdään uutena tarinana Leon S. Kennedyn ja Jack Krauserin ensimmäinen yhteinen tehtävä – aikaan hieman ennen Resident Evil 4:n tapahtumia. Episodit eivät aukea aivan siten miten olisi kuvitellut, eli pelattaisiin kaikki vuorotellen läpi. Ensimmäisenä aukeaa Viimeisimmäksi mainitun ensimmäinen osa, jonka jälkeen vuorossa on Resident Evil 2:n koko osuus. Tämän jälkeen jatkuu Leonin ja Krauserin seikkailu vähänmatkaa, kunnes pelataan Code Veronica X – myös kokonaisuudessaan. Lopuksi pelataan viimeiset osuudet Leonin ja Krauserin tarinasta. Tämä jaottelu kuitenkin toimii mielestäni varsin hyvin. Operation Javierin (Leonin ja Krauserin osa pelistä) juoni on heti mukaansatempaavaa, joten koin pienen ”Ei helkkari” olotilan kun huomasin seuraavan osan aukeavan eli Memories of a Lost City, Part 1 (Resident Evil 2). Saman tien tajusin, mihin Capcomilla pyrittiin: ”Meillä on tämä uusi ennennäkemätön tarina, mutta päästäksesi kunnolla siihen käsiksi, sinun pitää pelata ensin kaksi jo ennen nähtyä peliä uudelleen.” Mielenkiinto kuitenkin säilyi, sillä tällaisissa tilanteissa odottaisi kahden muun episodin olevan tehty hutaisemalla, mutta ei. Memories of a Lost City sekä Game of Oblivion (Code Veronica X) ovat tehty samalla hengellä kuin Operation Javier. Kaikki on loistavasti suunniteltu, joten pelaaja ei joudu pettymään missään vaiheessa juonen takia.
”See, just relax and play.”
Ohjaus on perinteistä railshootermeininkiä lisättynä reagointikohtauksilla, jotka nähtiin ensimmäistä kertaa pelisarjan virallisessa neljännessä osassa. Esimerkkeinä tällaisia kohtauksia on zombien päällekäynti, jolloin Wiimotea pitää heiluttaa, tai jos jotain isompaa tulee niskaan, pitää nappia nopeasti painamalla hypätä pois alta. Joissakin kohdissa pelissä voi myös päättää itse tulevan reitin, mutta se ei vaikuta juoneen mitenkään. Suurempia spoilereita kertomatta esimerkkinä Memories of a Lost Cityn alkuosioissa voi päättää poliisiaseman pihalle päästyä, jatkaako matkaa pienen puiston läpi vai haluaako sittenkin mennä vieressä olevista rappusista. Kummatkin reitit vievät kuitenkin poliisiaseman pääovelle, joten suurta merkitystä tämä ei tuo. Jommallakummalla reitillä voi olla vähemmän zombeja vastassa, tai hieman enemmän panoksia sekä parannustarvikkeita. Kivahan se olisi ollut, jos tällaisen valinnan avulla poliisiasemalle olisi päässyt hieman eri reittiä. Miksi edes lopulta laittaa valintaa jos se ei vaikuta periaatteessa muuhun kun askelten määrään.
Ampuminen pelissä on aivan normaalia raideammuskelua. Tähtäin vihollisen kohdalle ja ei muuta kun vahingontekoon. Ympärillä olevien tavaroiden ottaminen käy yhtä helposti, tähtäin tavaran päälle ja nappia painamalla. Loppua kohden tavaroidenkin saamista on vaikeutettu siten, että ne eivät kovin pitkään viihdy kuvaruudulla. Esimerkkinä aluksi aseet, panokset ja parannustarvikkeet on helppo napata mukaan jos hahmo kävelee hitaasti käytävillä, mutta lopussa voi pientä närää aiheuttaa samanlaiset kohtaukset käytävillä, mutta kävelyn sijasta hahmo juoksee hätääntyneenä. Joskus tilanteen helpottamiseksi hahmo katsoo vielä taakseen, jolloin missatut tavarat voi saada vielä mukaansa. Tätä ei tapahdu aina, ja harmaita hiuksia aiheuttaa varsinkin jos jokin ase jää ottamatta.
”Hey, you know I always keep my promises.”
Peliä voi myös pelata kahdestaan samalla konsolilla, sillä jokaisessa episodissa on kaksi valittavaa hahmoa: Operation Javierissa Leon ja Krauser, Memories of a Lost Cityssä Leon ja Claire, sekä Game of Oblivionissa Clairen lisäksi Steve. Näin pelistä tulee paljon hauskempaa, sillä tekoälykaverista ei paljoa ole apua, varsinkaan pomotaistoissa. Kahdestaan pelistä tulee myös huomattavasti helpompaa, tämän huomaa parhaiten joissain pomotaistoissa. Yksinpelillä jotkut kohdat voi olla itkua ja hammastenkiristystä kun kaksinpelillä kohta menee vain pienellä nirskutuksella. Kaksinpelin helppous korjaantuu tosin yksinkertaisesti eli vaikeustasoa nostamalla. Nettipeliä tämä teos ei sisällä, joka on hieman sääli.
Ohjaus on perinteistä railshootermeininkiä lisättynä reagointikohtauksilla, jotka nähtiin ensimmäistä kertaa pelisarjan virallisessa neljännessä osassa. Esimerkkeinä tällaisia kohtauksia on zombien päällekäynti, jolloin Wiimotea pitää heiluttaa, tai jos jotain isompaa tulee niskaan, pitää nappia nopeasti painamalla hypätä pois alta. Joissakin kohdissa pelissä voi myös päättää itse tulevan reitin, mutta se ei vaikuta juoneen mitenkään. Suurempia spoilereita kertomatta esimerkkinä Memories of a Lost Cityn alkuosioissa voi päättää poliisiaseman pihalle päästyä, jatkaako matkaa pienen puiston läpi vai haluaako sittenkin mennä vieressä olevista rappusista. Kummatkin reitit vievät kuitenkin poliisiaseman pääovelle, joten suurta merkitystä tämä ei tuo. Jommallakummalla reitillä voi olla vähemmän zombeja vastassa, tai hieman enemmän panoksia sekä parannustarvikkeita. Kivahan se olisi ollut, jos tällaisen valinnan avulla poliisiasemalle olisi päässyt hieman eri reittiä. Miksi edes lopulta laittaa valintaa jos se ei vaikuta periaatteessa muuhun kun askelten määrään.
Ampuminen pelissä on aivan normaalia raideammuskelua. Tähtäin vihollisen kohdalle ja ei muuta kun vahingontekoon. Ympärillä olevien tavaroiden ottaminen käy yhtä helposti, tähtäin tavaran päälle ja nappia painamalla. Loppua kohden tavaroidenkin saamista on vaikeutettu siten, että ne eivät kovin pitkään viihdy kuvaruudulla. Esimerkkinä aluksi aseet, panokset ja parannustarvikkeet on helppo napata mukaan jos hahmo kävelee hitaasti käytävillä, mutta lopussa voi pientä närää aiheuttaa samanlaiset kohtaukset käytävillä, mutta kävelyn sijasta hahmo juoksee hätääntyneenä. Joskus tilanteen helpottamiseksi hahmo katsoo vielä taakseen, jolloin missatut tavarat voi saada vielä mukaansa. Tätä ei tapahdu aina, ja harmaita hiuksia aiheuttaa varsinkin jos jokin ase jää ottamatta.
”Hey, you know I always keep my promises.”
Peliä voi myös pelata kahdestaan samalla konsolilla, sillä jokaisessa episodissa on kaksi valittavaa hahmoa: Operation Javierissa Leon ja Krauser, Memories of a Lost Cityssä Leon ja Claire, sekä Game of Oblivionissa Clairen lisäksi Steve. Näin pelistä tulee paljon hauskempaa, sillä tekoälykaverista ei paljoa ole apua, varsinkaan pomotaistoissa. Kahdestaan pelistä tulee myös huomattavasti helpompaa, tämän huomaa parhaiten joissain pomotaistoissa. Yksinpelillä jotkut kohdat voi olla itkua ja hammastenkiristystä kun kaksinpelillä kohta menee vain pienellä nirskutuksella. Kaksinpelin helppous korjaantuu tosin yksinkertaisesti eli vaikeustasoa nostamalla. Nettipeliä tämä teos ei sisällä, joka on hieman sääli.
”He's sleeping with the ultimate failure.”
Mistä itse muistan Ressapelit lämmöllä, on musiikit. Darkside Chronicles ei tee tässä poikkeusta, vaikka ikävä onkin ensimmäisten Resident Evilien rauhallista tallennushuonemusiikkia. Toimintapainotteisissa kohdissa välillä tuntuu siltä, että vain musiikilla on luotu pelaajalle jännittynyt tunnelma. Eipä siinä, musiikki toimii sellaisenaan vallan mainiosti. Jotkin aseiden äänet tulevat ulos Wiimoten pienestä kaiuttimesta, jonka laatu ei välttämättä korvia huimaa. Tosin samat aseen ampumis- ja latausäänet tulevat ulos television kaiuttimistakin, joten on se ja sama laittaako ohjaimen kaiuttimen nollille, jottei paristot kulu heti kättelyssä.
”Sorry for disappoint you... but Alexia is gone!”
Graafinen ulkoasu on perinteikästä Wiilaatua. Upeannäköistä katseltavaa ilman HD-hifistelyjä. Tosin joskus voi silmiin koskea epämääräiset mössöt, jonka huomaa parhaiten tapetuissa zombeissa jos sellainen kuvaan sattuu pomppaamaan. Jotkin hahmoanimaatiot on kopioitu suoraan Resident Evil 4:stä. Se kuinka maalaisjunttivihollisten kroppa reagoi siinä pelissä aseen osumiin, samalla tavalla zombiet kaatuilevat ja kellahtelevat tässäkin. Paljoa ei olisi varmasti vaatinut muuttaa kyseisiä koreografioita edes hiukan, mutta mitä sitä muuttamaan jo kerran toimivaksi todistettua kokoonpanoa. Pientä laiskuutta Capcom, sanon minä.
Resident Evil: The Darkside Chronicles on loistava teos. Kirjoittaneella peliä pelatessa tuli mieleen kultaiset muistot Resident Evil 2:n ja Code Veronica X:n episodeissa, kun mies oli vielä pieni poika ja pelasi peliä yksin pimeässä huoneessa. Samanlainen pelon fiilis tulee hieman takaisin, vaikka ikääkin on kertynyt lisää. Tosin kun osasi jotenkin odottaa mitä tulevan pitää, fiilis ei noussut aivan kattoon muissa kun Operation Javierissa ja itselläni Game of Oblivionissa koska en ole päässyt oikeaa Code Veronica X -peliä edes läpi. Pelin episodivalikko tuo suurta plussaa koska jos haluaa pelata tietyn kohtauksen, ei tarvitse tallentaa erinäisiin kohtiin tämän onnistumiseksi. Peli saa pienistä virheistään huolimatta suositteluni, onhan se paras Wiin peli mitä itse olen pelannut.
Lyhyesti: Hermoja ja liipasinsormea kutkuttavaa, toimivaa raideräiskintää á la Resident Evil.
Hyvää:
+ Muistot tulevat mieleen lapsuusajoilta
+ Uusi tarina
+ Pienet lisäykset normaaleihin railshootereihin
+ Musiikit eivät ole menettäneet ”eeppisyyttään”
Huonoa:
- Osittainen vaikeus yksinpelissä
- Pienehköt grafiikkamössöt
Arvosana: 92/100
Mistä itse muistan Ressapelit lämmöllä, on musiikit. Darkside Chronicles ei tee tässä poikkeusta, vaikka ikävä onkin ensimmäisten Resident Evilien rauhallista tallennushuonemusiikkia. Toimintapainotteisissa kohdissa välillä tuntuu siltä, että vain musiikilla on luotu pelaajalle jännittynyt tunnelma. Eipä siinä, musiikki toimii sellaisenaan vallan mainiosti. Jotkin aseiden äänet tulevat ulos Wiimoten pienestä kaiuttimesta, jonka laatu ei välttämättä korvia huimaa. Tosin samat aseen ampumis- ja latausäänet tulevat ulos television kaiuttimistakin, joten on se ja sama laittaako ohjaimen kaiuttimen nollille, jottei paristot kulu heti kättelyssä.
”Sorry for disappoint you... but Alexia is gone!”
Graafinen ulkoasu on perinteikästä Wiilaatua. Upeannäköistä katseltavaa ilman HD-hifistelyjä. Tosin joskus voi silmiin koskea epämääräiset mössöt, jonka huomaa parhaiten tapetuissa zombeissa jos sellainen kuvaan sattuu pomppaamaan. Jotkin hahmoanimaatiot on kopioitu suoraan Resident Evil 4:stä. Se kuinka maalaisjunttivihollisten kroppa reagoi siinä pelissä aseen osumiin, samalla tavalla zombiet kaatuilevat ja kellahtelevat tässäkin. Paljoa ei olisi varmasti vaatinut muuttaa kyseisiä koreografioita edes hiukan, mutta mitä sitä muuttamaan jo kerran toimivaksi todistettua kokoonpanoa. Pientä laiskuutta Capcom, sanon minä.
Resident Evil: The Darkside Chronicles on loistava teos. Kirjoittaneella peliä pelatessa tuli mieleen kultaiset muistot Resident Evil 2:n ja Code Veronica X:n episodeissa, kun mies oli vielä pieni poika ja pelasi peliä yksin pimeässä huoneessa. Samanlainen pelon fiilis tulee hieman takaisin, vaikka ikääkin on kertynyt lisää. Tosin kun osasi jotenkin odottaa mitä tulevan pitää, fiilis ei noussut aivan kattoon muissa kun Operation Javierissa ja itselläni Game of Oblivionissa koska en ole päässyt oikeaa Code Veronica X -peliä edes läpi. Pelin episodivalikko tuo suurta plussaa koska jos haluaa pelata tietyn kohtauksen, ei tarvitse tallentaa erinäisiin kohtiin tämän onnistumiseksi. Peli saa pienistä virheistään huolimatta suositteluni, onhan se paras Wiin peli mitä itse olen pelannut.
Lyhyesti: Hermoja ja liipasinsormea kutkuttavaa, toimivaa raideräiskintää á la Resident Evil.
Hyvää:
+ Muistot tulevat mieleen lapsuusajoilta
+ Uusi tarina
+ Pienet lisäykset normaaleihin railshootereihin
+ Musiikit eivät ole menettäneet ”eeppisyyttään”
Huonoa:
- Osittainen vaikeus yksinpelissä
- Pienehköt grafiikkamössöt
Arvosana: 92/100
RSS Feed
