Peligenre: Toiminta
Julkaisija: Electronic Arts
Kehittäjä: Visceral Games
Kotisivut: http://www.dantesinferno.com
Julkaisupäivä (EU): 05.02.2010
Muut alustat: Playstation 3, PSP
Pelaajamäärä: 1
Ikärajoitus (PEGI): 18
Arvostelija: Teemu Viemerö
Electronic Artsin julkaisema ja Visceral Gamesin kehittämä 1300-luvulla Dante Alighierin kirjoittamaan "Jumalaiseen näytelmään" laihanlaisesti perustuva eeppinen Hack 'n' Slash näki päivän valon Euroopassa 5.2.2010 Xbox 360 sekä Playstation 3 konsoleille.
Julkaisija: Electronic Arts
Kehittäjä: Visceral Games
Kotisivut: http://www.dantesinferno.com
Julkaisupäivä (EU): 05.02.2010
Muut alustat: Playstation 3, PSP
Pelaajamäärä: 1
Ikärajoitus (PEGI): 18
Arvostelija: Teemu Viemerö
Electronic Artsin julkaisema ja Visceral Gamesin kehittämä 1300-luvulla Dante Alighierin kirjoittamaan "Jumalaiseen näytelmään" laihanlaisesti perustuva eeppinen Hack 'n' Slash näki päivän valon Euroopassa 5.2.2010 Xbox 360 sekä Playstation 3 konsoleille.
Visceral Gamesin idea tehdä Dante’s Inferno pohjautuen 700 vuotta vanhaan runoeepokseen oli kunnianhimoinen ratkaisu ja samalla rohkea mutta ainoa oikea ratkaisu tehdä peli Hack 'n' Slash -lajityypin edustajaksi, joka on tunnettu nopeasta toiminnasta ja suurista vihollismassoista, mutta samalla myös tietyistä lajityypin perusongelmista. Dante’s Inferno tarjoaa huiman napin rämpytyksen aikana seikkailun Helvettiin, jonkalaista matkaa kukaan Jumalaan uskova ei haluaisi tehdä ja syystä peli onkin K-18 ikärajalla leimattu. Danten matka helvettiin on brutaali ja kieroitunut
monella eri tasolla, joka myös sai kukkahattutätien villasukat pyörimään 10 000 kierrosta sekunnissa ja tarinan käännös on aiheuttanut jyrkkiä mielipiteitä todellisen kirjan fanien keskuudessa. Peli sai maailmalla kohtalaisen menestyksen, joka yritti haastaa kuukautta myöhemmin julkaistavaa God of War 3:sta , mutta jäi kauas niin myyntiluvuissa kuin myös pelilehdistön arvosanoissa. Dante’s Inferno on pelieepos, joka kutittelee mytologioista kiinnostuneen nautiskelijan makunystyröitä kuin myös niiden, jotka pitävät hurmeen sekaisesta menosta kierossa menossa, mutta rapsakan kuoren alta paistaa leipä, josta löytää muutaman kuolleen kovakuoriaisen.
Helvettiin ja takaisin
Pelin tarina alkaa kun pelaaja viskataan Temppeliherrojen ristiretkeläisen Danten rooliin, joka on mukana Kuningas Rikhard I määräämässä Acren kaupungin hyökkäyksessä. Pian Dante saa puukon selkäänsä ja kohtaa Kuoleman, ja saa tietää että Paavin antama siunaus joukoille ei ole toiminut ja mies joutuu helvettiin Kolmannen Ristiretken aikana tehdyistä synneistään. Järkyttynyt Dante ei suostu tuomioon vaan voittaa Kuoleman... kirjaimellisesti tappamalla hänet. Taistelusta selviydyttään ja kotia päästyään vaimonsa luokse, ei vastassa ole onnellinen loppu. Hän löytää isänsä kuin myös rakkaan vaimonsa, Beatricen kuolleena ja näkee kuinka Lucifer ottaa vaimon sielun mukaansa. Tästä eteenpäin peli siirtyy itse asiaan eli juoksuun kohti Helvetin portteja ja sen takaa löytyviä yhdeksää Helvetin kerrosta Helvetin herroineen ja muine kamaluuksineen.
Tarina on eeppinen, periksiantamattoman äijämäinen ja mielenkiintoinen, mutta samalla ahdistava ja kieroutunut veren ja sielujen tuskan huutojen saattelema matka totuuteen ja pelastukseen. Matkan varrella herätellään esiin Danten tekemiä syntejä ja askel askeleelta lähestytään totuutta miksi Lucifer otti Danten naisen itselleen. Pelissä nähdään myös Dantelle tuttuja ihmisiä hänen menneisyydestään, jotka kertovat pelaajalle loppujen lopuksi todella vähän. Kaikkia pistetään kuitenkin turpaan oli suhde mikä tahansa, joka on hyvin huvittavaa. Aluksi vedetään bossia turpaan ja sitten itketään ja herkistellään välianimaatiossa bossin olevankin päähahmon sukulainen. Tämän kaltaiset tilanteet saavat todellakin minut päätäni raapimaan, miksi ylipäätään vaivauduttiin taistelemaan. Pääpaino tuntuu olevan enemmänkin turpaan vetämisessä vaikka pelin tekijät olisivat saaneet tarinasta paljon enemmän irti, mutta pistetään asia jopa pelin tekijöitä korruptoivan, saatanallisen pahuuden piikkiin.
Kun matka käy helvettiin on sanomattakin selvää, että pelin tarina on kuitenkin vahvasti mytologia painotteinen, joka saa minun kaltaiseni historiasta, mysteereistä, legendoista ja mytologioista kiinnostuneen kastelemaan housunsa silkasta innostuksesta. Ensimmäinen ihmetys tarinaan liittyen on kuitenkin se ettei se perustu täysin raamattuun vaan pelissä nähdään viitteitä myös kreikkalaiseen mytologiaan. Näistä mieleenpainuvimmat asiat olivat Kharon eli Manalan lautturi, Cerberus ja Styx-joki... Tämä pistää helposti pelaajan raspisen sormen osoittamaan kohti pelin tekijöitä, mutta eri uskontojen sekasoppa on vain uskollisuutta kirjalle. Asia sai minut yllättymään, mutta samalla myös nostan hattua pelin tekijöille... ainakin jossain suhteessa. Kuten aikaisemmin mainittu, tarina vai pitäisikö paremmin sanoa pelin idea perustuu Jumalaiseen näytelmään, joka nostaa huomattavasti pelin mielenkiintoa, mutta kirjasta itsestään ei ole peliksi ja tietyt asiat ovat saaneet kasvojen kohotusta. Kasvojen kohotusta on nähnyt mm. päähahmo itse, joka kirjassa perustui pääasiassa kirjoittajaan itseensä mutta pelin tarinassa pääsankari on Temppeliherrojen ritari. Kirjan fanit eivät hyväksy näitä asioita, mutta kun loogisesti ajatellaan että pelistä on saatava viihdyttävä paketti, on alkuperäinen idea hakattava uuteen muotoon ja Dante’s Infernolle se käy hyvin.
monella eri tasolla, joka myös sai kukkahattutätien villasukat pyörimään 10 000 kierrosta sekunnissa ja tarinan käännös on aiheuttanut jyrkkiä mielipiteitä todellisen kirjan fanien keskuudessa. Peli sai maailmalla kohtalaisen menestyksen, joka yritti haastaa kuukautta myöhemmin julkaistavaa God of War 3:sta , mutta jäi kauas niin myyntiluvuissa kuin myös pelilehdistön arvosanoissa. Dante’s Inferno on pelieepos, joka kutittelee mytologioista kiinnostuneen nautiskelijan makunystyröitä kuin myös niiden, jotka pitävät hurmeen sekaisesta menosta kierossa menossa, mutta rapsakan kuoren alta paistaa leipä, josta löytää muutaman kuolleen kovakuoriaisen.
Helvettiin ja takaisin
Pelin tarina alkaa kun pelaaja viskataan Temppeliherrojen ristiretkeläisen Danten rooliin, joka on mukana Kuningas Rikhard I määräämässä Acren kaupungin hyökkäyksessä. Pian Dante saa puukon selkäänsä ja kohtaa Kuoleman, ja saa tietää että Paavin antama siunaus joukoille ei ole toiminut ja mies joutuu helvettiin Kolmannen Ristiretken aikana tehdyistä synneistään. Järkyttynyt Dante ei suostu tuomioon vaan voittaa Kuoleman... kirjaimellisesti tappamalla hänet. Taistelusta selviydyttään ja kotia päästyään vaimonsa luokse, ei vastassa ole onnellinen loppu. Hän löytää isänsä kuin myös rakkaan vaimonsa, Beatricen kuolleena ja näkee kuinka Lucifer ottaa vaimon sielun mukaansa. Tästä eteenpäin peli siirtyy itse asiaan eli juoksuun kohti Helvetin portteja ja sen takaa löytyviä yhdeksää Helvetin kerrosta Helvetin herroineen ja muine kamaluuksineen.
Tarina on eeppinen, periksiantamattoman äijämäinen ja mielenkiintoinen, mutta samalla ahdistava ja kieroutunut veren ja sielujen tuskan huutojen saattelema matka totuuteen ja pelastukseen. Matkan varrella herätellään esiin Danten tekemiä syntejä ja askel askeleelta lähestytään totuutta miksi Lucifer otti Danten naisen itselleen. Pelissä nähdään myös Dantelle tuttuja ihmisiä hänen menneisyydestään, jotka kertovat pelaajalle loppujen lopuksi todella vähän. Kaikkia pistetään kuitenkin turpaan oli suhde mikä tahansa, joka on hyvin huvittavaa. Aluksi vedetään bossia turpaan ja sitten itketään ja herkistellään välianimaatiossa bossin olevankin päähahmon sukulainen. Tämän kaltaiset tilanteet saavat todellakin minut päätäni raapimaan, miksi ylipäätään vaivauduttiin taistelemaan. Pääpaino tuntuu olevan enemmänkin turpaan vetämisessä vaikka pelin tekijät olisivat saaneet tarinasta paljon enemmän irti, mutta pistetään asia jopa pelin tekijöitä korruptoivan, saatanallisen pahuuden piikkiin.
Kun matka käy helvettiin on sanomattakin selvää, että pelin tarina on kuitenkin vahvasti mytologia painotteinen, joka saa minun kaltaiseni historiasta, mysteereistä, legendoista ja mytologioista kiinnostuneen kastelemaan housunsa silkasta innostuksesta. Ensimmäinen ihmetys tarinaan liittyen on kuitenkin se ettei se perustu täysin raamattuun vaan pelissä nähdään viitteitä myös kreikkalaiseen mytologiaan. Näistä mieleenpainuvimmat asiat olivat Kharon eli Manalan lautturi, Cerberus ja Styx-joki... Tämä pistää helposti pelaajan raspisen sormen osoittamaan kohti pelin tekijöitä, mutta eri uskontojen sekasoppa on vain uskollisuutta kirjalle. Asia sai minut yllättymään, mutta samalla myös nostan hattua pelin tekijöille... ainakin jossain suhteessa. Kuten aikaisemmin mainittu, tarina vai pitäisikö paremmin sanoa pelin idea perustuu Jumalaiseen näytelmään, joka nostaa huomattavasti pelin mielenkiintoa, mutta kirjasta itsestään ei ole peliksi ja tietyt asiat ovat saaneet kasvojen kohotusta. Kasvojen kohotusta on nähnyt mm. päähahmo itse, joka kirjassa perustui pääasiassa kirjoittajaan itseensä mutta pelin tarinassa pääsankari on Temppeliherrojen ritari. Kirjan fanit eivät hyväksy näitä asioita, mutta kun loogisesti ajatellaan että pelistä on saatava viihdyttävä paketti, on alkuperäinen idea hakattava uuteen muotoon ja Dante’s Infernolle se käy hyvin.
Sairaan kaunis Helvetti
Tulikivi lentää taivaalla ja laava virtaa maalla, ruumiista tehdyt seinät huutavat tuskaa sekä veri vuotaa demonien tehdessä kuolemaa... voisi olla paras kuvaus siitä mitä aistini imi itseensä pelin aikana ja kokemus oli kaunis sairaalla tavalla. Pelin grafiikka on upeaa, mutta visuaalinen tyyli on mielestäni sitäkin upeampaa katseltavaa ja kertoo kuinka tyylikkäästi peliyhtiön kehitysmiehet ovat ottaneet konsolin graafiset hyödyt irti. Visuaalinen tyyli muistuttaa kovasti Zack Snyderin ohjaamaa ja Frank Millerin sarjakuvaan perustuvaa 300 –leffaa ja monella sen osa-alueella. Dante’s Infernon maailma on yksityiskohtainen ja peli omaa myös loistavan hahmosuunnittelun, joka Danteineen ja persoonallisine Helvetin herroineen on mahtavaa katsottavaa. Toisaalta graafisessa osa-alueessa on myös omat ongelmansa ja vaikka pelimaailma on karmaisevan kaunis, sieltä puuttuu sellaista psykologisuutta, jota olisin toivonut Silent Hill –pelejä pelanneena. Tällä tarkoitan että Dante’s Inferno kärsii pelihahmojen parissa näkyvästä kliseisestä sekä ajoittain mielikuvituksettomasta suunnittelusta, kuten esimerkiksi Helvetin Mässäily –kerroksessa nähdään vihollisia, jotka ovat joko järkyttävän kokoisia läskejä tai niillä on isot purevat suut. Tässä kerroksessa nähdään myös oviaukkoja, jotka ovat käytännössä suita purukalustoineen ja tämän kaltainen mielikuvitus tuntuu liian laiskalta. Synneistä olisi voinut saada huomattavasti enemmän irti ja psykologisemmin, mutta toisaalta tyyli toimii eikä kyseessä olekaan mikään japanilaisen kauhun merkkiteos vaan amerikkalainen Hack ’n’ Slash –räinä.
Visuaalisesta tyylistä on nostettava kuitenkin hattua vielä ikärajan käytön suhteen; luvassa on tissejä ja perseitä kuin myös sitä groteskiakin puolta. Groteski -sanan voi summata täydellisesti ”kastamattomat lapset” vihollistyyppiin, joka käsittää pienen vauvan, jolla on veitset käsien tilalla ja kun ihmismieli näkee kuvaa kun Dante huitoo sellaisia otuksia viikatteen kanssa lakoon voi ymmärtää täysin pelille saaman K-18 leiman sekä kukkahattutätien raivon. Kukkahattutätien raivon laantumista ei ainakaan edesauttanut ”Bad Nanny” saavutus, jonka lunastaa tapettuaan 20 vauvaa. Peli ei todellakaan säästele mitään vaan on kiero joka puolelta kuin Lusse itse...
Visuaalisen puolen rinnalla kulkee myös pelin toisena tärkeänä osatekijänä audiopuoli, joka ansaitsee oman mainintansa. Äänitehosteet ovat munaskuita potkivaa sekä onnistui loistavasti luomaan Helvetin karmeuden kun taas musiikki loi eeppisyyden ja pystyi olemaan fiiliksessä mukana läpi pelin. Äänitehosteiden päävastaavana on toiminut myös Dead Spacen äänimaailmaan vaikuttanut David Swenson ja musiikin säveltämisestä vastasi mm. Bioshockeista tuttu säveltäjä Garry Schyman. Musiikeista voisi vielä toisaalta sen sanoa, että mikään musaraita ei ollut tarttuvaa eikä mieleen jäävää vaikka toimi loistavana tukena tarinan kerronnalle ja tunnetilojen välittämiselle, joka on hieman ihme miksi asia on näin. Mies on kuitenkin säveltänyt musaa 80-luvulla jopa A-Team ja Magnum P.I. -televisiosarjoihin, jolloin musiikin tarttuvuus on ollut tärkeässä asemassa.
Tulikivi lentää taivaalla ja laava virtaa maalla, ruumiista tehdyt seinät huutavat tuskaa sekä veri vuotaa demonien tehdessä kuolemaa... voisi olla paras kuvaus siitä mitä aistini imi itseensä pelin aikana ja kokemus oli kaunis sairaalla tavalla. Pelin grafiikka on upeaa, mutta visuaalinen tyyli on mielestäni sitäkin upeampaa katseltavaa ja kertoo kuinka tyylikkäästi peliyhtiön kehitysmiehet ovat ottaneet konsolin graafiset hyödyt irti. Visuaalinen tyyli muistuttaa kovasti Zack Snyderin ohjaamaa ja Frank Millerin sarjakuvaan perustuvaa 300 –leffaa ja monella sen osa-alueella. Dante’s Infernon maailma on yksityiskohtainen ja peli omaa myös loistavan hahmosuunnittelun, joka Danteineen ja persoonallisine Helvetin herroineen on mahtavaa katsottavaa. Toisaalta graafisessa osa-alueessa on myös omat ongelmansa ja vaikka pelimaailma on karmaisevan kaunis, sieltä puuttuu sellaista psykologisuutta, jota olisin toivonut Silent Hill –pelejä pelanneena. Tällä tarkoitan että Dante’s Inferno kärsii pelihahmojen parissa näkyvästä kliseisestä sekä ajoittain mielikuvituksettomasta suunnittelusta, kuten esimerkiksi Helvetin Mässäily –kerroksessa nähdään vihollisia, jotka ovat joko järkyttävän kokoisia läskejä tai niillä on isot purevat suut. Tässä kerroksessa nähdään myös oviaukkoja, jotka ovat käytännössä suita purukalustoineen ja tämän kaltainen mielikuvitus tuntuu liian laiskalta. Synneistä olisi voinut saada huomattavasti enemmän irti ja psykologisemmin, mutta toisaalta tyyli toimii eikä kyseessä olekaan mikään japanilaisen kauhun merkkiteos vaan amerikkalainen Hack ’n’ Slash –räinä.
Visuaalisesta tyylistä on nostettava kuitenkin hattua vielä ikärajan käytön suhteen; luvassa on tissejä ja perseitä kuin myös sitä groteskiakin puolta. Groteski -sanan voi summata täydellisesti ”kastamattomat lapset” vihollistyyppiin, joka käsittää pienen vauvan, jolla on veitset käsien tilalla ja kun ihmismieli näkee kuvaa kun Dante huitoo sellaisia otuksia viikatteen kanssa lakoon voi ymmärtää täysin pelille saaman K-18 leiman sekä kukkahattutätien raivon. Kukkahattutätien raivon laantumista ei ainakaan edesauttanut ”Bad Nanny” saavutus, jonka lunastaa tapettuaan 20 vauvaa. Peli ei todellakaan säästele mitään vaan on kiero joka puolelta kuin Lusse itse...
Visuaalisen puolen rinnalla kulkee myös pelin toisena tärkeänä osatekijänä audiopuoli, joka ansaitsee oman mainintansa. Äänitehosteet ovat munaskuita potkivaa sekä onnistui loistavasti luomaan Helvetin karmeuden kun taas musiikki loi eeppisyyden ja pystyi olemaan fiiliksessä mukana läpi pelin. Äänitehosteiden päävastaavana on toiminut myös Dead Spacen äänimaailmaan vaikuttanut David Swenson ja musiikin säveltämisestä vastasi mm. Bioshockeista tuttu säveltäjä Garry Schyman. Musiikeista voisi vielä toisaalta sen sanoa, että mikään musaraita ei ollut tarttuvaa eikä mieleen jäävää vaikka toimi loistavana tukena tarinan kerronnalle ja tunnetilojen välittämiselle, joka on hieman ihme miksi asia on näin. Mies on kuitenkin säveltänyt musaa 80-luvulla jopa A-Team ja Magnum P.I. -televisiosarjoihin, jolloin musiikin tarttuvuus on ollut tärkeässä asemassa.
Helvetin huonot puolet
On olemassa kirjoittamaton sääntö että kaiken hyvän mukana tulee jonkun verran pahaa ja valitettavasti myös Dante’s Infernoa on saastutettu kaikenlaisella ärsykkeellä. Peli on kuitenkin loistava visuaalinen teos hyvällä pelattavuudella ja komealla rytkeellä, ja ensimmäisen huonon puolen löysin väkisin sieltä ”rytkeestä”. Dante’s Inferno on puhtaasti sitä mitä sen kuuluisikin olla eli pelaaja saa riehua ympäriinsä ”hakkaa-kuutioi-ja-viipaloi” –asenteella, mutta genre tunnetaan järjettömästä napin pieksämisestä ja siinä tämä peli onnistuukin täydellisesti tekemään saman virheen. Ainoa asia, missä et tarvitse hakata nappia ovat valikot, mutta muuten varaudu saamaan rakkuloita. Oli sitten kyse niinkin yksinkertaisista asioista, kuten energian tai manan ottamisesta tai saati edes oven aukaisusta on pelaajan hakattava nappia kuin mafiaveljet nyrkkiä naamaan velkoja peritessään – sääliä antamatta. God of War –pelit myös sortuvat tähän samaiseen ongelmaan, joten kyseessä on vain hyväksyttävä virhe, joka on tyypillistä lajityypille. Se kertoo Hack ’n’ Slash –peliä ostavalle suoraan, että kerta halusit napin hakkauspelin, sitä sinä olet tuleva saamaan. Jos jostain täytyy kuitenkin kiittää, niin pelin ohjattavuus on hyvää ja jouhevaa eikä kangertele. Joissain kohdissa peli on hyvin tarkka tasohyppelyn kanssa, mutta yleisesti ei aiheuta ongelmia. Tietyissä ajoituksia vaativissa kohtauksissa voi tulla kuolemia paljon, mutta onneksi nykypäivän pelit eivät leiki rajallisten elämien kanssa vaan antaa edes mahdollisuuden pelata pelin läpi. Mitä ohjattavuuteen tulee taistelun kanssa, viikatteen heilutus ja kombojen tekeminen on vaivatonta ja hyvin vastaanottavaa sekä taikojen käyttö on mieluista eikä sekään aiheuta mitään ongelmia. Tämä tarkoittaa sitä, että jopa Holy Cross –taian heittämiseen tarvittava tähtäys on kunnossa! Tähtäys on automatisoitu, mutta toimii kuin mato koukussa. Tähtäystä avustetaan kuitenkin sen verran, että pelihahmon pitää olla kääntynyt sinne suuntaan missä on vihollisia, mutta muuten tähtäys hoitaa loput. Oli sama oliko otus maassa tai ilmassa, mutta turpaansa se sai ilman tuskan hikeä tai pelihahmon päätöntä, hakevaa heilumista kun vihollisia on joka puolella. Vaivaton taistelu ja helppo ohjattavuus piristi peliä sen verran että rytke oli siedettävää puuduttavasta napin paukuttamisesta huolimatta.
Pelin rytkeen ohessa törmätään myös ongelmaratkaisua vaativiin tehtäviin, jotka ovat mainio lisä, mutta ongelmaksi sen tekee yleensä niiden määrä ja tyyppi. Mielestäni ongelmanratkaisutehtäviä on liian vähän ja enemmäkseen ne nojautuvat aina jollain tavalla reaktionopeuteen, jotka aiheuttavat liian paljon hätiköimistä sekä typeriä äkkikuolemia. Useiden kertojen hankaamisen jälkeen rupeaa ihmismieli haluamaan jotain sellaista ongelmanratkaisua, jota voidaan nähdä mm. Indiana Jones ja Viimeinen Ristiretki –leffan lopussa: hieman tasohyppelyä, silloin tällöin reaktiota ja paljon pähkäilyä. Nautin ongelmien ratkaisuista kun voin käyttää järkeä ja keskittyä niihin huolella enkä kiirehtiä että ehdin varmasti hyppiä 10 000 erilaista tasannetta ehtiäkseni menemään ovesta ulos ennen kuin saan niskaani kiehuvaa laavaa. Peli on muutenkin hyvin putkijuoksua ja tämmöiset asiat saavat vain kiirehtimään juoksuani siinä putkessa. Putkijuoksua tosin ei kestä kauan, sillä peli pystyy tarjoamaan mäiskettä noin seitsemän tunnin edestä, mutta putkijuoksun puuduttavuus ja yksitoikkoinen pieksäminen sekä väsyttävä napin hakkaus sai pelikokemuksen todella pitkäksi ja pitkästyttäväksi. Uskon että tuntikin liikaa olisi ollut suurempi paha kuin pelin lyhyys, mutta en malta olla silti antamatta miinuspisteitä.
Lyhyesti:
Dante's Inferno on häkellyttävän kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa, joka omaa mielenkiintoisen mytologioihin perustuvan tarinan Helvetissä riehumisesta verta, alastomuutta, pahuutta sekä sankaritekoja unohtamatta. Jos kompastuskivet ja pieni puuduttava yksitoikkoisuus ei haittaa, Vimis suosittelee.
Arvosana: 78/100
Jumalaista:
+ "300" tyylinen visuaalinen tyyli
+ Helvetin herrat ja muu hahmosuunnittelu
+ K-18 -ikäraja käyttää täydet hyödyt
+ Äänimaailma
+ Maailma on mahtavan karmaiseva...
Demonista:
- ...mutta paikoitellen kliseinen vailla psykologisuutta.
- Simppelikin asia vaatii napin rämpyttämistä
- Vähän ja vääränlaista ongelman ratkaisua
- Lyhyt putkijuoksu ja jokseenkin puuduttava pelikokemus
On olemassa kirjoittamaton sääntö että kaiken hyvän mukana tulee jonkun verran pahaa ja valitettavasti myös Dante’s Infernoa on saastutettu kaikenlaisella ärsykkeellä. Peli on kuitenkin loistava visuaalinen teos hyvällä pelattavuudella ja komealla rytkeellä, ja ensimmäisen huonon puolen löysin väkisin sieltä ”rytkeestä”. Dante’s Inferno on puhtaasti sitä mitä sen kuuluisikin olla eli pelaaja saa riehua ympäriinsä ”hakkaa-kuutioi-ja-viipaloi” –asenteella, mutta genre tunnetaan järjettömästä napin pieksämisestä ja siinä tämä peli onnistuukin täydellisesti tekemään saman virheen. Ainoa asia, missä et tarvitse hakata nappia ovat valikot, mutta muuten varaudu saamaan rakkuloita. Oli sitten kyse niinkin yksinkertaisista asioista, kuten energian tai manan ottamisesta tai saati edes oven aukaisusta on pelaajan hakattava nappia kuin mafiaveljet nyrkkiä naamaan velkoja peritessään – sääliä antamatta. God of War –pelit myös sortuvat tähän samaiseen ongelmaan, joten kyseessä on vain hyväksyttävä virhe, joka on tyypillistä lajityypille. Se kertoo Hack ’n’ Slash –peliä ostavalle suoraan, että kerta halusit napin hakkauspelin, sitä sinä olet tuleva saamaan. Jos jostain täytyy kuitenkin kiittää, niin pelin ohjattavuus on hyvää ja jouhevaa eikä kangertele. Joissain kohdissa peli on hyvin tarkka tasohyppelyn kanssa, mutta yleisesti ei aiheuta ongelmia. Tietyissä ajoituksia vaativissa kohtauksissa voi tulla kuolemia paljon, mutta onneksi nykypäivän pelit eivät leiki rajallisten elämien kanssa vaan antaa edes mahdollisuuden pelata pelin läpi. Mitä ohjattavuuteen tulee taistelun kanssa, viikatteen heilutus ja kombojen tekeminen on vaivatonta ja hyvin vastaanottavaa sekä taikojen käyttö on mieluista eikä sekään aiheuta mitään ongelmia. Tämä tarkoittaa sitä, että jopa Holy Cross –taian heittämiseen tarvittava tähtäys on kunnossa! Tähtäys on automatisoitu, mutta toimii kuin mato koukussa. Tähtäystä avustetaan kuitenkin sen verran, että pelihahmon pitää olla kääntynyt sinne suuntaan missä on vihollisia, mutta muuten tähtäys hoitaa loput. Oli sama oliko otus maassa tai ilmassa, mutta turpaansa se sai ilman tuskan hikeä tai pelihahmon päätöntä, hakevaa heilumista kun vihollisia on joka puolella. Vaivaton taistelu ja helppo ohjattavuus piristi peliä sen verran että rytke oli siedettävää puuduttavasta napin paukuttamisesta huolimatta.
Pelin rytkeen ohessa törmätään myös ongelmaratkaisua vaativiin tehtäviin, jotka ovat mainio lisä, mutta ongelmaksi sen tekee yleensä niiden määrä ja tyyppi. Mielestäni ongelmanratkaisutehtäviä on liian vähän ja enemmäkseen ne nojautuvat aina jollain tavalla reaktionopeuteen, jotka aiheuttavat liian paljon hätiköimistä sekä typeriä äkkikuolemia. Useiden kertojen hankaamisen jälkeen rupeaa ihmismieli haluamaan jotain sellaista ongelmanratkaisua, jota voidaan nähdä mm. Indiana Jones ja Viimeinen Ristiretki –leffan lopussa: hieman tasohyppelyä, silloin tällöin reaktiota ja paljon pähkäilyä. Nautin ongelmien ratkaisuista kun voin käyttää järkeä ja keskittyä niihin huolella enkä kiirehtiä että ehdin varmasti hyppiä 10 000 erilaista tasannetta ehtiäkseni menemään ovesta ulos ennen kuin saan niskaani kiehuvaa laavaa. Peli on muutenkin hyvin putkijuoksua ja tämmöiset asiat saavat vain kiirehtimään juoksuani siinä putkessa. Putkijuoksua tosin ei kestä kauan, sillä peli pystyy tarjoamaan mäiskettä noin seitsemän tunnin edestä, mutta putkijuoksun puuduttavuus ja yksitoikkoinen pieksäminen sekä väsyttävä napin hakkaus sai pelikokemuksen todella pitkäksi ja pitkästyttäväksi. Uskon että tuntikin liikaa olisi ollut suurempi paha kuin pelin lyhyys, mutta en malta olla silti antamatta miinuspisteitä.
Lyhyesti:
Dante's Inferno on häkellyttävän kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa, joka omaa mielenkiintoisen mytologioihin perustuvan tarinan Helvetissä riehumisesta verta, alastomuutta, pahuutta sekä sankaritekoja unohtamatta. Jos kompastuskivet ja pieni puuduttava yksitoikkoisuus ei haittaa, Vimis suosittelee.
Arvosana: 78/100
Jumalaista:
+ "300" tyylinen visuaalinen tyyli
+ Helvetin herrat ja muu hahmosuunnittelu
+ K-18 -ikäraja käyttää täydet hyödyt
+ Äänimaailma
+ Maailma on mahtavan karmaiseva...
Demonista:
- ...mutta paikoitellen kliseinen vailla psykologisuutta.
- Simppelikin asia vaatii napin rämpyttämistä
- Vähän ja vääränlaista ongelman ratkaisua
- Lyhyt putkijuoksu ja jokseenkin puuduttava pelikokemus
RSS Feed
