Peligenre: Musiikkipelit
Julkaisija: MTV Games
Kehittäjä: Harmonix
Kotisivut: www.rockband.com/games/rb3
Julkaisupäivä (EU): 29.10.2010
Muut alustat: PS3, Wii, NDS
Pelaajamäärä: 1-5
Ikärajoitus (PEGI): 12
Arvostelija: Joonas Korhonen
Niinhän siinä kävi, että musiikkipelit ovat eläneet ohi oman elämänkaarensa huippuhetkestä. Nyt peliyhtiöt yrittävät pohtia strategioitansa sen suhteen, kuinka musiikkipelit saisi dumpattua syvimpään suohon ilman, että jo olemassaoleva fanikanta älähtäisi julkaisijoille suosikkisarjansa hylkäämisestä.
Julkaisija: MTV Games
Kehittäjä: Harmonix
Kotisivut: www.rockband.com/games/rb3
Julkaisupäivä (EU): 29.10.2010
Muut alustat: PS3, Wii, NDS
Pelaajamäärä: 1-5
Ikärajoitus (PEGI): 12
Arvostelija: Joonas Korhonen
Niinhän siinä kävi, että musiikkipelit ovat eläneet ohi oman elämänkaarensa huippuhetkestä. Nyt peliyhtiöt yrittävät pohtia strategioitansa sen suhteen, kuinka musiikkipelit saisi dumpattua syvimpään suohon ilman, että jo olemassaoleva fanikanta älähtäisi julkaisijoille suosikkisarjansa hylkäämisestä.
Activision odotettavalla tavallaan repäisi hengitysletkut armotta Guitar Hero -pelisarjaltaan ja tällä hetkellä porskutellaan enää tulevien DLC-sisältöjen voimalla (ja kenpä tietää, kuinka monta lisäkappaletta enää saamme GH: Warriors of Rockiin soiteltavaksi). MTV Games/Electronic Arts sulki myös Rock Band -tiiminsä, mutta Harmonix osti itsensä ulos korporaatiosta ja ryhtyi jatkamaan Rock Band -pelisarjaansa itsenäisesti. Taloudellisen murskatappion uhkakuva leijailee ikävästi Harmonixin studion ja tuotteiden yllä, mutta se ei estä kehitystiimiä jatkamasta sitä, mihin heillä riittää intohimoa eniten. Musiikkipelit ovat ja tulevat aina olemaan Harmonixin juttu.
Tämä arvostelu siis koskee Harmonixin viimeisintä levyllistä lisäosaa pelisarjallensa: Rock Band 3:sta. Huomioikaa, että pohdinnat tulevat nyt sellaiselta pelaajalta, joka harvemmin koskee expert-tasoa alhaisempiin vaikeustasoihin (ainakaan kitaralla tai bassolla pelattaessa). Joten kun puhun kappaleiden haastavuudesta, tarkoitan sillä nimenomaan expert-tasoa. Haluan myös todeta heti tässä vaiheessa, että fanitan kahdesta suuremmasta rytmipelituotteesta enemmän Guitar Hero -sarjaa, mutta se ei tietenkään estä minua nauttimasta myös Rock Band -pelisarjasta. Guitar Hero on vain meikäläisen makuun ollut aina parempi niin pelattavuudeltaan (anteeksiantavaisempi pelimoottori), biisilistaltaan (mukava yhdistelmä alternativea, punkkia, rockia, metallia... juuri sitä mistä pidän) ja kappaleiden haastavuudeltaan (hullut hammer onit ja ranteet rikkovat alt. strumit, kyllä kiitos). Mutta ennen kuin alan täysin kylvämään GH-sanastoa puheisiini, aloitetaan varsinainen arvostelu.
Levy repeatilla
Kuten odottaa saattaa, Rock Band 3:n kappalelista on kauttaaltaan kattava ja musiikkia löytyy jokaiselle maulle. Harmonixilla on aina ollut hyvä maku musiikin suhteen ja peleihin on osattu valikoida mitä otollisimpia biisejä (tämä jo FreQuency- ja Amplitude -ajoilta saakka). Nuoremmalle yleisölle pelistä löytyy Paramorea, Avenged Sevenfoldia, Slipknotia ja HIM:iä (myös Amy Winehousea on jostain syystä haluttu tarjota pelaajille soitettavaksi), kun taas senioriyleisöä hellitään klassisen rokin helmillä, kuten Dire Straitsilla, Steve Miller Bandilla, The Beach Boysilla, Foreignerilla ja The Jimi Hendrix Experiencellä. Punkimpaa materiaalia tarjoilevat The Ramones, The Bronx, Riverboat Gamblers ja Swingin' Utters. Yllättäen myös muutama kasaripoppikipalekkin on löytänyt tiensä biisilistalle (Roxettea ja INXS:iä pääsee soittelemaan). Metalliosastoa ohjailevat mm. Dio, Def Leppard, Ozzy Osbourne ja Anthrax. Loput biisilistan antimista koostuvat pääosin indie rockista ja muista nimekkäistä alternative rockin ja vanhan ajan rockin pioneereista (Queens of the Stone Age, Blondie, The White Stripes, The Who, Lynyrd Skynyrd, The Cure, Faith No More, Stone Temple Pilots... Jutun juoni on kutakuin tämä).
Harmillista biisilistan kannalta on se, kuinka osa kappaleista on yksinkertaisesti liian helppoja soittaa tietyillä soittimilla, eivätkä näin ollen tarjoa pelaajalle oikein minkäänlaista haastetta. Tasapaino-ongelmat paistavat joistain biiseistä vähän liian selkeästi läpi. Esimerkkinä vaikkapa "Midlife Crisis", joka on laulajalle ja rumpalille jotakuin haastava kappale, mutta kitaristille ja kosketinsoittajalle se ei tarjoa paljoakaan soiteltavaa. John Lennonin "Imagine" ei tarjoa kitaralle nuotteja ollenkaan (oletettavasta syystä toki) ja muutkin soittimet ovat suht' löysiä soitella. Ainoastaan koskettimille löytyy haasteensa kyseisestä kappaleesta. Tällainen balanssi heikentää hieman bändipelaamista, sillä kuka nyt sellaista kappaletta haluaisi soittaa, jossa ei ole mitään soitettavaa alunalkujaankaan. Koskettimilla tämä tuntuu olevan suurimpana ongelmana, sillä naurettavan iso osa kappaleista koostuu muutamista soinnuista, joita toistetaan kappaleen alusta loppuun, ilman minkäänlaisia variaatioita. Soittakaa INXS:n "Need You Tonight" Pro Keys expert-vaikeustasolla, niin ymmärrätte täysin, mitä tarkoitan.
Myös normaaleilla peliohjaimilla vaikeustaso on kauttaaltaan paljon helpompi kuin kilpailevalla sarjalla. Guitar Herosta tuttuja mielipuolisia hammer-on/-off slideja, jotka kattavat koko muovinappien skaalan, tai ranteita rikkovia strummailuja edestakaisin ylös ja alas, löytyy Rock Band 3:sta huomattavasti vähemmän. Toisaalta, Rock Bandin pelimoottori on Guitar Heroon verrattuna "natsimpi" ja edellyttää pelaajalta täsmällisempää ajoitusta nuottien soittamisessa, joten se tuo pelille oman haasteensa. Ennemmin kyllä ottaisin silti Guitar Heron lepsumman moottorin ja kahjot näppäinkombot, mutta toimii tämä näinkin. Viihdyttävää pelattavaa ihan siinä missä kilpakumppaninsakin biisit.
Biisilistan osalta harmittaa myös se, kuinka paljon kappalelistalta löytyy biisejä, jotka on jo kertaalleen koettu aiemmissa Guitar Hero -peleissä. "Beast And The Harlot", "Before I Forget", "Misery Business", "One Armed Scissor", "Plush", "Caught In a Mosh", "No One Knows", "In A Big Country", "Whip It", I Love Rock n' Roll", "I Wanna Be Sedated", "Crazy Train"... Kaikki nämä kappaleet on jo nähty joissain aiemmissa Guitar Hero -pelisarjan levyllisissä peleissä tai ladattavana sisältönä (eikä tuossa ollut vielä edes kaikkia "lainattuja" kappaleita). Törkeäksi asian tekee vieläpä se, että osa biiseistä on jo esiintynyt Harmonixin omissa Guitar Hero -peleissä, kun peliyhtiö vielä kyseisen pelisarjan kimpussa hääräsi, joten pelisarjan faneilta nyhdetään samoista kappaleista rahaa jo toistamiseen. Nähtävästi myös Harmonix osaa heittäytyä röyhkeäksi näin halutessaan, Activisionin aikakautisen Guitar Hero -pelisarjan osalta tähän ollaan jo totuttu. Toki kappaleet on nuotitettu Rock Band 3:ssa erilailla verrattuna muihin peleihin (vaikkakin useimmiten helpommiksi, kuin muissa peleissä), mutta samoista biiseistä ei tekisi mieli maksaa kovin montaa kertaa uusiksi. Toisaalta pelin Pro Mode tuo biiseille lisäarvoa, joten se kompensoi jonkin verran asiaa. Jos ei kuitenkaan ole kiinnostunut pelin Pro Modesta, niin silloin saattaa kukanenkin joutua miettimään pariinkin kertaan, haluaako samoista biiseistä maksaa enää uudelleen. Mutta ne pelaajat, jotka ottavat tämän kolmannen osan myötä ensikosketuksensa koko musiikkipelien genreen, tätä kattavammasta settilistasta tutustumista genreen ei voi paremmin aloittaa.
Ammattilaisen ottein
Pro Mode kun tuli mainittua, niin puhutaanpa siitä seuraavaksi. Kyseessä on pelin eniten rummuteltu uusi ominaisuus, jota varten kehittäjät ovat luoneet uudet soittimet ja niiden myötä uudet vaikeustasot kappaleiden soittoa varten. Pro Mode -tasolla kappaleet soitetaan nuotilleen siten, kuin oikeillakin soittimilla kuuluisi. Ruudulla vyörii pelilaudalla eriväristen laattojen sijasta erilaisia kuvioita, jotka osoittavat kitarasankareille, mitä otteita ohjaimella olisi tarkoitus soittaa milläkin hetkellä. Koskettimien soittaminen muistuttaa ehkä eniten sitä samaa, mihin olemme jo vuosien varrella tottuneet kitarasankaria pelaillessa. Värikkäiden laattojen sijasta ylälaidasta skrollaa ruudun alalaitaa kohti pianon koskettimia, joita sitten painellaan ohjaimesta oikealla hetkellä. Tuttua puuhaa siis meille sarjan faneille.
Normaaliin pelaamiseen verrattuna Pro Mode on monin verroin haastavampaa, sillä kappaleet on hyvin pitkälti opeteltava ulkoa, ennen kuin niitä pystyy soittamaan edes siedettävästi. Etenkin jos koskettimilla soittaa kappaleita (joissa on parhaimmillaan jopa neljän tai viiden nuotin otteita), siinä lyhyessä hetkessä, kun kuviot vierivät ruudulta alas, ei ehdi kunnolla edes sisäistämään ajatuksissaan, mitä koskettimia pelaajan tulisi painaa. Pelaaminen Pro Modella edellyttää sitä, että kappaleet opettelee rakenteeltaan ja otesijoittelultaan suurinpiirtein ulkoa, jotta pelaaja ei mene ihan lukkoon, kun nuotteja alkaa virrata pelilaudalla soiteltavaksi. Toki opettelulla, harjoittelulla ja soittamalla kappaleita uudestaan ja uudestaan, koskettimiston oppii tuntemaan paremmin ja kädet eivät hapuile ihan väärillä koskettimilla väärillä hetkillä. Ei tätä pelimuotoa suotta kutsuta Pro Modeksi.
Moni meistä varmastikin ihmettelee, minkä ihmeen takia joku haluaisi ostaa muovisen kitarankorvikkeen, kun samalla rahalla ja vaivalla voisi ostaa ihan hyvin oikean kitaran musiikkikaupasta ja opetella itsenäisesti soittamaan. En minäkään paljoa keksi syitä puolustella muovikitaristeja, mutta vasta-alkajille peli ainakin tarjoaa hyvät tutoriaalit ohjainten käyttämistä varten. Ja kun aikansa petraa vaikkapa The White Stripesin "The Hardest Button To Button":ia (yksinkertainen kappale soittaa oikealla kitaralla), niin eiköhän ne kitaransoiton perusteet onnistu sisäistämään siinä samalla. Hyvällä tuurilla tällainen synnyttää pelaajissa hingun oman bändin perustamista kohtaan, joten ei tämä kaiketi ihan turhaan heitettyä rahaa tai aikaa ole. Jostakin se on aloitettava harjoitteleminen. Oli opettajana sitten musiikinope tai videopeli.
Mukavana lisäominaisuutena Pro Moden ohjaimia (ainakin koskettimet) voi kytkeä myös tietokoneeseen kiinni ja käyttää midikiipparina musiikkia säveltäessä. En vielä kyseistä ominaisuutta ole päässyt kokeilemaan, sillä kytkennän edellyttämiseksi pitäisi ostaa midi-kaapelia (jota ei tietenkään tule mukana ohjainta ostettaessa). Mutta jos minulle tästä mahdollisuus suodaan, niin voin kertoa asiasta lisää vaikkapa videoblogin muodossa. Teoriassa asia kuitenkin kuulostaa kivalta niiden kannalta, jotka musiikkia vapaa-ajallaan jaksavat tietokoneella väkertää. Tässäpä vielä yksi syy, miksi joku haluaisi satsata rahaa muoviohjaimeen näinkin suuria summia oikean soittimen sijaan.
Barbien keikalla
Graafiselta ilmeeltään peli toimii tyydyttävästi. Nuottiviivasto on selkeä ja sitä on yllättävän helppoa lukea, jopa Pro Mode-tasolla pelattaessa. Silmiin lähinnä pistää hahmojen ulkonäkö, animointi ja... noh, kaikki, mitä ympäristöstä on nuottiviivastoa lukuunottamatta tiirailtavissa. Hahmoilla on inhottavalla tavalla lievä vahanukkemainen ilme, joka jossain määrin ärsyttää ainakin allekirjoittanutta. Ja tämä ärsyttää lähinnä siksi, koska kaikki tehosteet, joita kuvaan on ympätty, yrittävät selkeästi viedä pelin lookkia kohti realistisempaa tyyliä. Mutta jos hahmotekstuurit pysyvät samanlaisina, kuin mitä aiempien osien sarjakuvamainen ilme on yllään pitänyt, niin lopputulos on lähinnä hämmentävä.
Animaatioiden osalta on pienoinen pettymys seurata, kuinka laulaja joraa biisistä toiseen samoilla liikkeillä ja kuinka kitaristit irvistelevät näppäilyilleen ja rumpalit vilkuilevat taakseen kohti kameraa aina samalla tavalla. Jos verrataan uusimpaan Guitar Hero -peliin (Warriors of Rock), siinä jokaiselle kappaleelle on luotu omat koreografiansa hahmoille ja jokainen kappale näyttää ja tuntuää erilaiselta esitykseltä (vain muutamissa kappaleissa sorruttiin kierrätykseen). Kun taas tässä pelissä jokainen esiintyminen näyttää samanlaiselta, riippumatta siitä soitetaanko poppia vaiko metallia. Tai ainakin tältä se minun mielestäni tuntuu. Toki, kun musiikkipeliä pelataan, niin harvemmin huomio kiinnittyy taustalla pyöriviin elementeihin, vaan pelatessa keskitytään seuraamaan nuotteja. Ja kuten todettua, niin nuottien lukeminen käy selkeästi, joten siltä osin homma toimii. Nukketeatterin koreografiat ärsyttävät lähinnä niitä, jotka seuraavat kaveriporukan pelaamista sivusta ja odottavat omaa vuoroansa päästäkseen rokkaamaan tajuntansa pihalle.
Muuta muksaa velmua
Muutoin pelimuotojen osalta minulla ei ole mitään erityistä kerrottavaa. Samat uramoodit erikoissettilistoineen ja haasteineen ovat mukana. Rohkeimmat voivat tässäkin pelissä yrittää päihittää The Endless Setlistiä, jossa pelin kaikki kappaleet soitetaan läpi ilman taukoa. Nettipelissä pääpaino on coop-moodissa ja kavereiden kanssa soittaminen on aina yhtä hauskaa (huolimatta pienistä tasapaino-ongelmista), mutta kisata voi myös vastakkain siitä, kumpi pelaaja on parempi soittamaan. Moninpelimoodit eivät ehkä ole yhtä kattavia, kuin Guitar Hero -sarjassa, mutta olen huomannut, että harva haluaa saada turpaansa muilta pelaajilta tämäntyyppisissä peleissä, eivätkä pelaajat näin ollen edes vaivaudu pelaamaan vastakkain. Coopin voimalla näitä pelejä pelataan, ja sillä saralla Rock Band on aina ollut mielestäni Guitar Heroa parempi. Näin nytkin.
Musiikkipelien ystäville Rock Band 3 on kuin ylistyslaulu. Settilistansa osalta paketti on tiukka ja moninpeli toimii kuin junan vessa. Jos itseään ja omia kykyjään haluaa pistää koetukselle, kannattaa hommata pelin kylkiäiseksi jokin Pro Moden instrumentti (suosittelen koskettimia, niitä soittaessa olo ei tunnu yhtä dorkalta, kuin pro kitaraa rämpytellessä) ja satsata jonkin verran aikaa instrumentin opetteluun. Te muut pelaajat, jotka vihaatte koko musiikkipelien genreä yleisestikin, jatkakaa vihaamistanne. Ei meitä faneja kiinnosta, mitä te ajattelette. (Vinkki: ;-) )
Lyhyesti:
Rock Band 3 pitää rytmipelien laatua loistavasti yllä pukemalla pelinsä muottiin, josta nauttivat kaikenikäiset ja kaikenmakuiset pelaajat. Ja ryhmässä pidot vain paranee! Myös uusi Pro Mode ja sen myötä koskettimiten saaminen peliin mukaan piristää mukavasti jo nähtyä rytmipelien peruskuviota.
Arvosana: 85/100
Hyvää:
+ Saimme vihdoin koskettimet mukaan rokkibändiin!
+ Moninpeli mukavaa ajanvietettä porukassa
+ Pro Mode
+ Kaiken kaikkiaan erittäin kattava biisilista…
Huonoa:
- …mutta joukossa on paljon kappaleita, joita ollaan nähty vuosien varrella Guitar Hero -sarjassa
- Vaikeustaso totuttua helpompi
- Grafiikka ja animaatiot vahanukkemaista
- Pro Mode -kitaran heikko tuki ladattavassa sisällössä
Tämä arvostelu siis koskee Harmonixin viimeisintä levyllistä lisäosaa pelisarjallensa: Rock Band 3:sta. Huomioikaa, että pohdinnat tulevat nyt sellaiselta pelaajalta, joka harvemmin koskee expert-tasoa alhaisempiin vaikeustasoihin (ainakaan kitaralla tai bassolla pelattaessa). Joten kun puhun kappaleiden haastavuudesta, tarkoitan sillä nimenomaan expert-tasoa. Haluan myös todeta heti tässä vaiheessa, että fanitan kahdesta suuremmasta rytmipelituotteesta enemmän Guitar Hero -sarjaa, mutta se ei tietenkään estä minua nauttimasta myös Rock Band -pelisarjasta. Guitar Hero on vain meikäläisen makuun ollut aina parempi niin pelattavuudeltaan (anteeksiantavaisempi pelimoottori), biisilistaltaan (mukava yhdistelmä alternativea, punkkia, rockia, metallia... juuri sitä mistä pidän) ja kappaleiden haastavuudeltaan (hullut hammer onit ja ranteet rikkovat alt. strumit, kyllä kiitos). Mutta ennen kuin alan täysin kylvämään GH-sanastoa puheisiini, aloitetaan varsinainen arvostelu.
Levy repeatilla
Kuten odottaa saattaa, Rock Band 3:n kappalelista on kauttaaltaan kattava ja musiikkia löytyy jokaiselle maulle. Harmonixilla on aina ollut hyvä maku musiikin suhteen ja peleihin on osattu valikoida mitä otollisimpia biisejä (tämä jo FreQuency- ja Amplitude -ajoilta saakka). Nuoremmalle yleisölle pelistä löytyy Paramorea, Avenged Sevenfoldia, Slipknotia ja HIM:iä (myös Amy Winehousea on jostain syystä haluttu tarjota pelaajille soitettavaksi), kun taas senioriyleisöä hellitään klassisen rokin helmillä, kuten Dire Straitsilla, Steve Miller Bandilla, The Beach Boysilla, Foreignerilla ja The Jimi Hendrix Experiencellä. Punkimpaa materiaalia tarjoilevat The Ramones, The Bronx, Riverboat Gamblers ja Swingin' Utters. Yllättäen myös muutama kasaripoppikipalekkin on löytänyt tiensä biisilistalle (Roxettea ja INXS:iä pääsee soittelemaan). Metalliosastoa ohjailevat mm. Dio, Def Leppard, Ozzy Osbourne ja Anthrax. Loput biisilistan antimista koostuvat pääosin indie rockista ja muista nimekkäistä alternative rockin ja vanhan ajan rockin pioneereista (Queens of the Stone Age, Blondie, The White Stripes, The Who, Lynyrd Skynyrd, The Cure, Faith No More, Stone Temple Pilots... Jutun juoni on kutakuin tämä).
Harmillista biisilistan kannalta on se, kuinka osa kappaleista on yksinkertaisesti liian helppoja soittaa tietyillä soittimilla, eivätkä näin ollen tarjoa pelaajalle oikein minkäänlaista haastetta. Tasapaino-ongelmat paistavat joistain biiseistä vähän liian selkeästi läpi. Esimerkkinä vaikkapa "Midlife Crisis", joka on laulajalle ja rumpalille jotakuin haastava kappale, mutta kitaristille ja kosketinsoittajalle se ei tarjoa paljoakaan soiteltavaa. John Lennonin "Imagine" ei tarjoa kitaralle nuotteja ollenkaan (oletettavasta syystä toki) ja muutkin soittimet ovat suht' löysiä soitella. Ainoastaan koskettimille löytyy haasteensa kyseisestä kappaleesta. Tällainen balanssi heikentää hieman bändipelaamista, sillä kuka nyt sellaista kappaletta haluaisi soittaa, jossa ei ole mitään soitettavaa alunalkujaankaan. Koskettimilla tämä tuntuu olevan suurimpana ongelmana, sillä naurettavan iso osa kappaleista koostuu muutamista soinnuista, joita toistetaan kappaleen alusta loppuun, ilman minkäänlaisia variaatioita. Soittakaa INXS:n "Need You Tonight" Pro Keys expert-vaikeustasolla, niin ymmärrätte täysin, mitä tarkoitan.
Myös normaaleilla peliohjaimilla vaikeustaso on kauttaaltaan paljon helpompi kuin kilpailevalla sarjalla. Guitar Herosta tuttuja mielipuolisia hammer-on/-off slideja, jotka kattavat koko muovinappien skaalan, tai ranteita rikkovia strummailuja edestakaisin ylös ja alas, löytyy Rock Band 3:sta huomattavasti vähemmän. Toisaalta, Rock Bandin pelimoottori on Guitar Heroon verrattuna "natsimpi" ja edellyttää pelaajalta täsmällisempää ajoitusta nuottien soittamisessa, joten se tuo pelille oman haasteensa. Ennemmin kyllä ottaisin silti Guitar Heron lepsumman moottorin ja kahjot näppäinkombot, mutta toimii tämä näinkin. Viihdyttävää pelattavaa ihan siinä missä kilpakumppaninsakin biisit.
Biisilistan osalta harmittaa myös se, kuinka paljon kappalelistalta löytyy biisejä, jotka on jo kertaalleen koettu aiemmissa Guitar Hero -peleissä. "Beast And The Harlot", "Before I Forget", "Misery Business", "One Armed Scissor", "Plush", "Caught In a Mosh", "No One Knows", "In A Big Country", "Whip It", I Love Rock n' Roll", "I Wanna Be Sedated", "Crazy Train"... Kaikki nämä kappaleet on jo nähty joissain aiemmissa Guitar Hero -pelisarjan levyllisissä peleissä tai ladattavana sisältönä (eikä tuossa ollut vielä edes kaikkia "lainattuja" kappaleita). Törkeäksi asian tekee vieläpä se, että osa biiseistä on jo esiintynyt Harmonixin omissa Guitar Hero -peleissä, kun peliyhtiö vielä kyseisen pelisarjan kimpussa hääräsi, joten pelisarjan faneilta nyhdetään samoista kappaleista rahaa jo toistamiseen. Nähtävästi myös Harmonix osaa heittäytyä röyhkeäksi näin halutessaan, Activisionin aikakautisen Guitar Hero -pelisarjan osalta tähän ollaan jo totuttu. Toki kappaleet on nuotitettu Rock Band 3:ssa erilailla verrattuna muihin peleihin (vaikkakin useimmiten helpommiksi, kuin muissa peleissä), mutta samoista biiseistä ei tekisi mieli maksaa kovin montaa kertaa uusiksi. Toisaalta pelin Pro Mode tuo biiseille lisäarvoa, joten se kompensoi jonkin verran asiaa. Jos ei kuitenkaan ole kiinnostunut pelin Pro Modesta, niin silloin saattaa kukanenkin joutua miettimään pariinkin kertaan, haluaako samoista biiseistä maksaa enää uudelleen. Mutta ne pelaajat, jotka ottavat tämän kolmannen osan myötä ensikosketuksensa koko musiikkipelien genreen, tätä kattavammasta settilistasta tutustumista genreen ei voi paremmin aloittaa.
Ammattilaisen ottein
Pro Mode kun tuli mainittua, niin puhutaanpa siitä seuraavaksi. Kyseessä on pelin eniten rummuteltu uusi ominaisuus, jota varten kehittäjät ovat luoneet uudet soittimet ja niiden myötä uudet vaikeustasot kappaleiden soittoa varten. Pro Mode -tasolla kappaleet soitetaan nuotilleen siten, kuin oikeillakin soittimilla kuuluisi. Ruudulla vyörii pelilaudalla eriväristen laattojen sijasta erilaisia kuvioita, jotka osoittavat kitarasankareille, mitä otteita ohjaimella olisi tarkoitus soittaa milläkin hetkellä. Koskettimien soittaminen muistuttaa ehkä eniten sitä samaa, mihin olemme jo vuosien varrella tottuneet kitarasankaria pelaillessa. Värikkäiden laattojen sijasta ylälaidasta skrollaa ruudun alalaitaa kohti pianon koskettimia, joita sitten painellaan ohjaimesta oikealla hetkellä. Tuttua puuhaa siis meille sarjan faneille.
Normaaliin pelaamiseen verrattuna Pro Mode on monin verroin haastavampaa, sillä kappaleet on hyvin pitkälti opeteltava ulkoa, ennen kuin niitä pystyy soittamaan edes siedettävästi. Etenkin jos koskettimilla soittaa kappaleita (joissa on parhaimmillaan jopa neljän tai viiden nuotin otteita), siinä lyhyessä hetkessä, kun kuviot vierivät ruudulta alas, ei ehdi kunnolla edes sisäistämään ajatuksissaan, mitä koskettimia pelaajan tulisi painaa. Pelaaminen Pro Modella edellyttää sitä, että kappaleet opettelee rakenteeltaan ja otesijoittelultaan suurinpiirtein ulkoa, jotta pelaaja ei mene ihan lukkoon, kun nuotteja alkaa virrata pelilaudalla soiteltavaksi. Toki opettelulla, harjoittelulla ja soittamalla kappaleita uudestaan ja uudestaan, koskettimiston oppii tuntemaan paremmin ja kädet eivät hapuile ihan väärillä koskettimilla väärillä hetkillä. Ei tätä pelimuotoa suotta kutsuta Pro Modeksi.
Moni meistä varmastikin ihmettelee, minkä ihmeen takia joku haluaisi ostaa muovisen kitarankorvikkeen, kun samalla rahalla ja vaivalla voisi ostaa ihan hyvin oikean kitaran musiikkikaupasta ja opetella itsenäisesti soittamaan. En minäkään paljoa keksi syitä puolustella muovikitaristeja, mutta vasta-alkajille peli ainakin tarjoaa hyvät tutoriaalit ohjainten käyttämistä varten. Ja kun aikansa petraa vaikkapa The White Stripesin "The Hardest Button To Button":ia (yksinkertainen kappale soittaa oikealla kitaralla), niin eiköhän ne kitaransoiton perusteet onnistu sisäistämään siinä samalla. Hyvällä tuurilla tällainen synnyttää pelaajissa hingun oman bändin perustamista kohtaan, joten ei tämä kaiketi ihan turhaan heitettyä rahaa tai aikaa ole. Jostakin se on aloitettava harjoitteleminen. Oli opettajana sitten musiikinope tai videopeli.
Mukavana lisäominaisuutena Pro Moden ohjaimia (ainakin koskettimet) voi kytkeä myös tietokoneeseen kiinni ja käyttää midikiipparina musiikkia säveltäessä. En vielä kyseistä ominaisuutta ole päässyt kokeilemaan, sillä kytkennän edellyttämiseksi pitäisi ostaa midi-kaapelia (jota ei tietenkään tule mukana ohjainta ostettaessa). Mutta jos minulle tästä mahdollisuus suodaan, niin voin kertoa asiasta lisää vaikkapa videoblogin muodossa. Teoriassa asia kuitenkin kuulostaa kivalta niiden kannalta, jotka musiikkia vapaa-ajallaan jaksavat tietokoneella väkertää. Tässäpä vielä yksi syy, miksi joku haluaisi satsata rahaa muoviohjaimeen näinkin suuria summia oikean soittimen sijaan.
Barbien keikalla
Graafiselta ilmeeltään peli toimii tyydyttävästi. Nuottiviivasto on selkeä ja sitä on yllättävän helppoa lukea, jopa Pro Mode-tasolla pelattaessa. Silmiin lähinnä pistää hahmojen ulkonäkö, animointi ja... noh, kaikki, mitä ympäristöstä on nuottiviivastoa lukuunottamatta tiirailtavissa. Hahmoilla on inhottavalla tavalla lievä vahanukkemainen ilme, joka jossain määrin ärsyttää ainakin allekirjoittanutta. Ja tämä ärsyttää lähinnä siksi, koska kaikki tehosteet, joita kuvaan on ympätty, yrittävät selkeästi viedä pelin lookkia kohti realistisempaa tyyliä. Mutta jos hahmotekstuurit pysyvät samanlaisina, kuin mitä aiempien osien sarjakuvamainen ilme on yllään pitänyt, niin lopputulos on lähinnä hämmentävä.
Animaatioiden osalta on pienoinen pettymys seurata, kuinka laulaja joraa biisistä toiseen samoilla liikkeillä ja kuinka kitaristit irvistelevät näppäilyilleen ja rumpalit vilkuilevat taakseen kohti kameraa aina samalla tavalla. Jos verrataan uusimpaan Guitar Hero -peliin (Warriors of Rock), siinä jokaiselle kappaleelle on luotu omat koreografiansa hahmoille ja jokainen kappale näyttää ja tuntuää erilaiselta esitykseltä (vain muutamissa kappaleissa sorruttiin kierrätykseen). Kun taas tässä pelissä jokainen esiintyminen näyttää samanlaiselta, riippumatta siitä soitetaanko poppia vaiko metallia. Tai ainakin tältä se minun mielestäni tuntuu. Toki, kun musiikkipeliä pelataan, niin harvemmin huomio kiinnittyy taustalla pyöriviin elementeihin, vaan pelatessa keskitytään seuraamaan nuotteja. Ja kuten todettua, niin nuottien lukeminen käy selkeästi, joten siltä osin homma toimii. Nukketeatterin koreografiat ärsyttävät lähinnä niitä, jotka seuraavat kaveriporukan pelaamista sivusta ja odottavat omaa vuoroansa päästäkseen rokkaamaan tajuntansa pihalle.
Muuta muksaa velmua
Muutoin pelimuotojen osalta minulla ei ole mitään erityistä kerrottavaa. Samat uramoodit erikoissettilistoineen ja haasteineen ovat mukana. Rohkeimmat voivat tässäkin pelissä yrittää päihittää The Endless Setlistiä, jossa pelin kaikki kappaleet soitetaan läpi ilman taukoa. Nettipelissä pääpaino on coop-moodissa ja kavereiden kanssa soittaminen on aina yhtä hauskaa (huolimatta pienistä tasapaino-ongelmista), mutta kisata voi myös vastakkain siitä, kumpi pelaaja on parempi soittamaan. Moninpelimoodit eivät ehkä ole yhtä kattavia, kuin Guitar Hero -sarjassa, mutta olen huomannut, että harva haluaa saada turpaansa muilta pelaajilta tämäntyyppisissä peleissä, eivätkä pelaajat näin ollen edes vaivaudu pelaamaan vastakkain. Coopin voimalla näitä pelejä pelataan, ja sillä saralla Rock Band on aina ollut mielestäni Guitar Heroa parempi. Näin nytkin.
Musiikkipelien ystäville Rock Band 3 on kuin ylistyslaulu. Settilistansa osalta paketti on tiukka ja moninpeli toimii kuin junan vessa. Jos itseään ja omia kykyjään haluaa pistää koetukselle, kannattaa hommata pelin kylkiäiseksi jokin Pro Moden instrumentti (suosittelen koskettimia, niitä soittaessa olo ei tunnu yhtä dorkalta, kuin pro kitaraa rämpytellessä) ja satsata jonkin verran aikaa instrumentin opetteluun. Te muut pelaajat, jotka vihaatte koko musiikkipelien genreä yleisestikin, jatkakaa vihaamistanne. Ei meitä faneja kiinnosta, mitä te ajattelette. (Vinkki: ;-) )
Lyhyesti:
Rock Band 3 pitää rytmipelien laatua loistavasti yllä pukemalla pelinsä muottiin, josta nauttivat kaikenikäiset ja kaikenmakuiset pelaajat. Ja ryhmässä pidot vain paranee! Myös uusi Pro Mode ja sen myötä koskettimiten saaminen peliin mukaan piristää mukavasti jo nähtyä rytmipelien peruskuviota.
Arvosana: 85/100
Hyvää:
+ Saimme vihdoin koskettimet mukaan rokkibändiin!
+ Moninpeli mukavaa ajanvietettä porukassa
+ Pro Mode
+ Kaiken kaikkiaan erittäin kattava biisilista…
Huonoa:
- …mutta joukossa on paljon kappaleita, joita ollaan nähty vuosien varrella Guitar Hero -sarjassa
- Vaikeustaso totuttua helpompi
- Grafiikka ja animaatiot vahanukkemaista
- Pro Mode -kitaran heikko tuki ladattavassa sisällössä
RSS Feed
