Peligenre: Toiminta
Julkaisija: 2K Games
Kehittäjä: Yager Development/
Darkside Game Studios
Julkaisupäivä (Eurooppa): 29.6.2012
Muut alustat: PS3, PC
Pelaajamäärä: 1-8
Ikäsuositus (PEGI): +18
Kotisivu: http://www.specopstheline.com/
Arvostelija: Teemu Viemerö
Sotapelit ovat aina olleet tämän arvostelun kirjoittajalle peräsuolen sisältöä, jota ei pysty katsomaan saati pelaamaan. Call of Duty: Modern Warfare 2 oli niistä kaiken huippu, joka viidentoista minuutin jälkeen teki minut voimaan pahoin ja pelin pelaaminen piti lopettaa ennen kuin jotain olisi ryhtynyt kiipeämään ruokatorvea ylös. Kaikki tiedämme, että sotapelit ovat kuluttaneet puhki ajan saatossa toisen maailmansodan ennen kuin genre siirtyi sorvaamaan Lähi-idän sotia ja yleisesti nykypäivän sotimisteemaa.
Julkaisija: 2K Games
Kehittäjä: Yager Development/
Darkside Game Studios
Julkaisupäivä (Eurooppa): 29.6.2012
Muut alustat: PS3, PC
Pelaajamäärä: 1-8
Ikäsuositus (PEGI): +18
Kotisivu: http://www.specopstheline.com/
Arvostelija: Teemu Viemerö
Sotapelit ovat aina olleet tämän arvostelun kirjoittajalle peräsuolen sisältöä, jota ei pysty katsomaan saati pelaamaan. Call of Duty: Modern Warfare 2 oli niistä kaiken huippu, joka viidentoista minuutin jälkeen teki minut voimaan pahoin ja pelin pelaaminen piti lopettaa ennen kuin jotain olisi ryhtynyt kiipeämään ruokatorvea ylös. Kaikki tiedämme, että sotapelit ovat kuluttaneet puhki ajan saatossa toisen maailmansodan ennen kuin genre siirtyi sorvaamaan Lähi-idän sotia ja yleisesti nykypäivän sotimisteemaa.
Spec Ops: The Line ei juuri eroa tässä tapauksessa muista nykysotapeleistä, mutta se missä Spec Ops poikkeaa on visuaalisuus, tunnelma ja tarina. Tosin peli ansaitsisi kokemukseni perusteella houkuttelevamman kansikuvan ja nimen, ja tässä arvostelussa kerron ’miksi’.
“Dubai… shit. I’m still only in Dubai.”
Pelin tarina lähtee liikenteeseen kun kolme miestä kävelee aavikolla hiekkamyrskyn kourissa kohti sodan runtelemaa, Arabian niemimaalla sijaitsevaa Dubaita. Tehtävänä on pelastaa sodasta selviytyneet ja lähteä kohti kotia, mutta kuten arvata saattaa – matka ei tule olemaan helppo. Heitä vastassa on joukko paikallisia sotilaita, joita johtaa amerikkalainen CIA:n agentti, ja pian poloiset pelastusjoukon soltut tajuavat tämän asetelman olevan vain korttipakan päällimmäinen kortti. Taistellessaan eteenpäin, miehet tulevat huomaamaan että taistelu vaatii tiukkoja uhrauksia, oikeita päätöksiä, mikä on oikein tai väärin ja ennen kaikkea, mitä varten sinä nostat aseesi?
Tarina on parhaimpia sotatarinoita ja samalla yksi parhaimpia mitä olen koskaan peleissä nähnyt, ja se rima on todellakin korkea, varsinkin itselläni. Se mikä tässä tarinassa oli mielenkiintoista oli se, että se todellakin löi kasvoille sodan moraalisia kysymyksiä ja nosti pelaajan tunteita esiin sekä laittoi miettimään asioita, ei pelkästään pelin aikana vaan huomasin oivaltaneeni asioita kahdenkin päivän jälkeen, joista sain suorastaan henkisiä orgasmeja. Sotilaskolmikon komentajan roolissa pelaaja saa päättää mitä tehdään ja mitä komennat kaverisi tekemään, ja sanon ettei mikään ole mustavalkoista. Se mihin pelaajat ovat tottuneet esimerkiksi Mass Effect -kaltaisien pelien valintavaihtoehtojen ideologiaan, niin tässä pelissä ei valintojen tekeminen ole yksiselitteistä. Peli yrittää ennen kaikkea kertoa että valintojen seurauksia pitäisi ajatella syvällisemmin, ja se loi monet kerrat sen tilanteen että ohjain pitäisi laskea minuuteiksi alas käsistä ja ajatella valintoja, mutta niin sanottu "kello tikittää" -tilanne työntää eteenpäin vääjäämättä, ja jotain pitäisi tehdä nopeasti. Sellaisissa tilanteissa peli kysyy pelaajalta, mikä on tärkeintä ja mikä on tehtäväsi. Jopa latausruutu kysyy suoraan pelaajalta vähän väliä ”Tiedätkö mikä on tehtäväsi?” ja vaikka vastaisit siihen kysymykseen oikein, voi olla ettet todellakaan tiedä mitä olet tekemässä. Ainoa pieni harmi oli että tarinan hahmot olivat hieman pinnallisia eikä heidän taustoista kerrota pahemmin mitään komentajaa lukuun ottamatta eikä hänestäkään mahdottomasti, mutta huomasin etteivät hahmot olleet pääosassa, vaan itse tarina. Spec Ops: The Line on ajatuskykyä hämärtävä kokemus ja sellaista ei näe joka päivä.
“Dubai… shit. I’m still only in Dubai.”
Pelin tarina lähtee liikenteeseen kun kolme miestä kävelee aavikolla hiekkamyrskyn kourissa kohti sodan runtelemaa, Arabian niemimaalla sijaitsevaa Dubaita. Tehtävänä on pelastaa sodasta selviytyneet ja lähteä kohti kotia, mutta kuten arvata saattaa – matka ei tule olemaan helppo. Heitä vastassa on joukko paikallisia sotilaita, joita johtaa amerikkalainen CIA:n agentti, ja pian poloiset pelastusjoukon soltut tajuavat tämän asetelman olevan vain korttipakan päällimmäinen kortti. Taistellessaan eteenpäin, miehet tulevat huomaamaan että taistelu vaatii tiukkoja uhrauksia, oikeita päätöksiä, mikä on oikein tai väärin ja ennen kaikkea, mitä varten sinä nostat aseesi?
Tarina on parhaimpia sotatarinoita ja samalla yksi parhaimpia mitä olen koskaan peleissä nähnyt, ja se rima on todellakin korkea, varsinkin itselläni. Se mikä tässä tarinassa oli mielenkiintoista oli se, että se todellakin löi kasvoille sodan moraalisia kysymyksiä ja nosti pelaajan tunteita esiin sekä laittoi miettimään asioita, ei pelkästään pelin aikana vaan huomasin oivaltaneeni asioita kahdenkin päivän jälkeen, joista sain suorastaan henkisiä orgasmeja. Sotilaskolmikon komentajan roolissa pelaaja saa päättää mitä tehdään ja mitä komennat kaverisi tekemään, ja sanon ettei mikään ole mustavalkoista. Se mihin pelaajat ovat tottuneet esimerkiksi Mass Effect -kaltaisien pelien valintavaihtoehtojen ideologiaan, niin tässä pelissä ei valintojen tekeminen ole yksiselitteistä. Peli yrittää ennen kaikkea kertoa että valintojen seurauksia pitäisi ajatella syvällisemmin, ja se loi monet kerrat sen tilanteen että ohjain pitäisi laskea minuuteiksi alas käsistä ja ajatella valintoja, mutta niin sanottu "kello tikittää" -tilanne työntää eteenpäin vääjäämättä, ja jotain pitäisi tehdä nopeasti. Sellaisissa tilanteissa peli kysyy pelaajalta, mikä on tärkeintä ja mikä on tehtäväsi. Jopa latausruutu kysyy suoraan pelaajalta vähän väliä ”Tiedätkö mikä on tehtäväsi?” ja vaikka vastaisit siihen kysymykseen oikein, voi olla ettet todellakaan tiedä mitä olet tekemässä. Ainoa pieni harmi oli että tarinan hahmot olivat hieman pinnallisia eikä heidän taustoista kerrota pahemmin mitään komentajaa lukuun ottamatta eikä hänestäkään mahdottomasti, mutta huomasin etteivät hahmot olleet pääosassa, vaan itse tarina. Spec Ops: The Line on ajatuskykyä hämärtävä kokemus ja sellaista ei näe joka päivä.
Iloinen liipaisin
Se mitä tämä sotapeli ei ole, se ei ole geneerinen FPS-räiskintä, jota voisi suositella Modern Warfare -pelejä rakastavalle liipaisin-napin hakkaajalle. Mitä peli taas on, se on yleisluonteinen kolmannen persoonan räiskintä. Joka pelin kuitenkin ostaa niin hän tietäköön, että Spec Ops: The Line tarjoaa tuttua ja turvallista jokaiselle TPS-lajityypin peleistä tykkäävälle pelattavuuden suhteen. Ainoa mitä peli tuo uutta ja kokemisen arvoista sen pienessä piiskuisessa listassa ei sisälly mitenkään pelattavuuspuoleen. Aseet ovat sitä samaa mitä kaikissa muissakin räiskinnöissä vihollistyyppejä myöten. Näiden kahden viimeisimmäksi mainittujen asioiden osalta tämä peli muistuttaa täysin Army of Two -peliä, ainoastaan niillä eroilla että edellä mainitussa pelissä voi tuunata omat aseensa, voi vetää haavoittuneen kaverin suojaan, feikata kuoleman ja voi kiinnittää vihollisen huomion toisaalle sekä siinä on coop-pelitila. Tässä sellaisia ei ole, joten turha unelmoida. Tämä tarkoittaa sitä että peli on ominaisuuksiltaan köyhempi kuin Army of Two, vaikkei sekään mikään mestariteos ollut. Ainoat aktiviteetit mitä Spec Ops: The Line tarjoaa ovat, että pelissä voi suojautua, mättää turpaan, teloittaa sekä ampua ilman hurjempia taktiikoita. Lisää toimintoja peli olisi kaivannut, joten tuntuu että kaikki voima olisi laitettu tarinan kerrontaan ja pelattavuus jäi pahasti toiseksi. Pidin tosin sentään siitä, että pelissä pystyi hukuttamaan vihollissotilaita hiekkaan, joka oli kivaa ja hiukan erilaista perinteisiin räjähtäviin tynnyreihin verrattuna, mutta ympäristön hyödyntäminen taistelutilanteissa ei ole todellakaan mitään uutta.
Myös ohjattavuus oli kuten missä tahansa kolmannen persoonan räiskinnässä, mutta olen kuullut siitä lähinnä perustelemattomia naurahduksia, kuten koko pelistä yleensäkin, joihin en saanut perusteluita. Ohjaus toimii kuin junan vessa, vastaa hyvin, tähtäys toimii kuten myös suojautuminen ja liikkuminen yleensä. Ainoa missä pelin pelattavuus tuntuu kompastelevan on suojasta poistuminen, joka aiheuttaa pientä temppuilua. Tyypillisesti useissa peleissä nähdään suojasta poistuminen kuin pääsykin nappia painamalla, mutta peli poikkeaa tässä jonkin verran, vaikka nappia painamalla päästään suojaan niin poistuminen tapahtuu vasenta tattia itseesi päin liikuttamalla. Toiminnan tiimellyksessä ja hosumisessa saattaa pelaaja vahingossa vetää tattia, jolloin pelihahmo pärähtää suojasta pois vaikkei sitä olisi halunnutkaan.
Se mitä tämä sotapeli ei ole, se ei ole geneerinen FPS-räiskintä, jota voisi suositella Modern Warfare -pelejä rakastavalle liipaisin-napin hakkaajalle. Mitä peli taas on, se on yleisluonteinen kolmannen persoonan räiskintä. Joka pelin kuitenkin ostaa niin hän tietäköön, että Spec Ops: The Line tarjoaa tuttua ja turvallista jokaiselle TPS-lajityypin peleistä tykkäävälle pelattavuuden suhteen. Ainoa mitä peli tuo uutta ja kokemisen arvoista sen pienessä piiskuisessa listassa ei sisälly mitenkään pelattavuuspuoleen. Aseet ovat sitä samaa mitä kaikissa muissakin räiskinnöissä vihollistyyppejä myöten. Näiden kahden viimeisimmäksi mainittujen asioiden osalta tämä peli muistuttaa täysin Army of Two -peliä, ainoastaan niillä eroilla että edellä mainitussa pelissä voi tuunata omat aseensa, voi vetää haavoittuneen kaverin suojaan, feikata kuoleman ja voi kiinnittää vihollisen huomion toisaalle sekä siinä on coop-pelitila. Tässä sellaisia ei ole, joten turha unelmoida. Tämä tarkoittaa sitä että peli on ominaisuuksiltaan köyhempi kuin Army of Two, vaikkei sekään mikään mestariteos ollut. Ainoat aktiviteetit mitä Spec Ops: The Line tarjoaa ovat, että pelissä voi suojautua, mättää turpaan, teloittaa sekä ampua ilman hurjempia taktiikoita. Lisää toimintoja peli olisi kaivannut, joten tuntuu että kaikki voima olisi laitettu tarinan kerrontaan ja pelattavuus jäi pahasti toiseksi. Pidin tosin sentään siitä, että pelissä pystyi hukuttamaan vihollissotilaita hiekkaan, joka oli kivaa ja hiukan erilaista perinteisiin räjähtäviin tynnyreihin verrattuna, mutta ympäristön hyödyntäminen taistelutilanteissa ei ole todellakaan mitään uutta.
Myös ohjattavuus oli kuten missä tahansa kolmannen persoonan räiskinnässä, mutta olen kuullut siitä lähinnä perustelemattomia naurahduksia, kuten koko pelistä yleensäkin, joihin en saanut perusteluita. Ohjaus toimii kuin junan vessa, vastaa hyvin, tähtäys toimii kuten myös suojautuminen ja liikkuminen yleensä. Ainoa missä pelin pelattavuus tuntuu kompastelevan on suojasta poistuminen, joka aiheuttaa pientä temppuilua. Tyypillisesti useissa peleissä nähdään suojasta poistuminen kuin pääsykin nappia painamalla, mutta peli poikkeaa tässä jonkin verran, vaikka nappia painamalla päästään suojaan niin poistuminen tapahtuu vasenta tattia itseesi päin liikuttamalla. Toiminnan tiimellyksessä ja hosumisessa saattaa pelaaja vahingossa vetää tattia, jolloin pelihahmo pärähtää suojasta pois vaikkei sitä olisi halunnutkaan.
Aavikkotaistelun Valkyria
Jotta peli olisi omanlaisensa kokemus verrattuna muihin, pelin tunnelma on tärkeä kehittämisen ja hiomisen kohde ja Spec Ops: The Line on onnistunut siinä varsin mallikkaasti. Musiikki on vaihtelevaa, äänet tarpeeksi munakkaita, ääninäyttely ammattimaista, maisemat kuin taideteoksia ja välianimaatiot tunnelmaa välittäviä. Yhdistettynä nämä elementit tarinaan, peli pitää otteessaan yllättävän hyvin geneerisyydestä huolimatta eikä tunnu haittaavan.
Musiikkia tunnelman luojana on käytetty mielenkiintoisesti, joka piristää mieltä yleisesti ottaen mitä on totuttu kuulemaan yleensä toimintapeleissä ja se on se perinteinen orkesterimusa. Sen lisäksi tämä peli sekoittaa toiminnan tiimellyksen sekaan silloin tällöin rockbändin jytää soimaan, joka tuo omanlaista boostia menoon. Vaikka kappaleet oli ainakin minulle tuikin tuntemattomia, niin ne oli osattu valita hyvällä maulla. Silloin tällöin voi kuulla hyvin mieleen painuvaakin soitantaa, kuten erään toimintakohtauksen musiikki toi vahvasti mieleen Kane & Lynch -pelin teemamusiikin, joka soi tässä pelissä vaan yhden kerran. Hyvä musiikki yllättää positiivisesti jääden mukavasti kaihertamaan mieltä ja vaatimaan sitä lisää. Yksilölliset ja muistettavat kappaleet luovat aina omanlaisensa tunnelman räiskintäkohtauksiin vaikka rytke pysyisikin periaatteessa samana, ja näin oli tässä pelissä.
Lisäksi pitää vielä erikseen mainita pelin tyylikkäät visualisoinnit ja maisemat. Väriteemoiltaan peli jätti mieleeni aavikonvärisen tunnelman, joka hetkittäin sekoitti mukaan taivaan sineä ja sitä oli nähtävissä hetkittäin silloin kun pelaajaa herkuteltiin taideteoksien omaisten maisemien kanssa. Maisemat pysäyttävät pelaajan ihastelemaan upeita näkymiä samalla kun ne rauhoittavat pelaajan mieltä toiminnan välissä, puhumattakaan siitä miten maisemat suorastaan imaisevat pelaajan unenomaiseen maailmaan ja tarinaan. Näitä hetkiä oli vähän, mutta ne olivat säännöstelty mielestäni riittävän tiheästi tunnelman tuojana ja ennen kaikkea vaikuttavat maisemat jäävät elämään mieleen pelaamisen jälkeenkin niin kuin itse asiassa koko peli niin hyvine asioinen kuin valitettavine puutteineen.
Lyhyesti:
Spec Ops: The Line on se peli, jota voi suositella kaikille erinomaisia tarinoita etsiville pelaajille. Oikealla tunnelmalla on pystytty luomaan niin sanottu sodan täyttämä ”huumetrippi” vai voisiko sanoa ”sotatrippi”, jonka pyörteissä ei voi ajatella selkeästi vaikka luulet ajattelevasi. Ainoa asia mikä jäi kaihertamaan lähes ylitse muiden oli coop-yhteispelitilan puute, joka olisi ollut upea lisä. Moninpelikin löytyy, johon on upotettu mukaan pelissä nähtyjä asioita ja vaikka se vaikuttaa viihdyttävältä, niin silti maailmaa mullistavasta tapauksesta ei ole kyse.
Voitonhuutoja:
+ Tarina
+ Maisemat ja visuaalinen yleisilme
+ Tunnelmaa tuova musiikki
+ Ääninäyttely
+ Järkytyksen hetket
Kuolonkorinoita:
- Hahmojen pinnallisuus
- Ei tarjoa mitään uutta
- ...ja sisältää pelkät pakolliset toiminnot
- Coopin puute
Arvosana: 81/100
Jotta peli olisi omanlaisensa kokemus verrattuna muihin, pelin tunnelma on tärkeä kehittämisen ja hiomisen kohde ja Spec Ops: The Line on onnistunut siinä varsin mallikkaasti. Musiikki on vaihtelevaa, äänet tarpeeksi munakkaita, ääninäyttely ammattimaista, maisemat kuin taideteoksia ja välianimaatiot tunnelmaa välittäviä. Yhdistettynä nämä elementit tarinaan, peli pitää otteessaan yllättävän hyvin geneerisyydestä huolimatta eikä tunnu haittaavan.
Musiikkia tunnelman luojana on käytetty mielenkiintoisesti, joka piristää mieltä yleisesti ottaen mitä on totuttu kuulemaan yleensä toimintapeleissä ja se on se perinteinen orkesterimusa. Sen lisäksi tämä peli sekoittaa toiminnan tiimellyksen sekaan silloin tällöin rockbändin jytää soimaan, joka tuo omanlaista boostia menoon. Vaikka kappaleet oli ainakin minulle tuikin tuntemattomia, niin ne oli osattu valita hyvällä maulla. Silloin tällöin voi kuulla hyvin mieleen painuvaakin soitantaa, kuten erään toimintakohtauksen musiikki toi vahvasti mieleen Kane & Lynch -pelin teemamusiikin, joka soi tässä pelissä vaan yhden kerran. Hyvä musiikki yllättää positiivisesti jääden mukavasti kaihertamaan mieltä ja vaatimaan sitä lisää. Yksilölliset ja muistettavat kappaleet luovat aina omanlaisensa tunnelman räiskintäkohtauksiin vaikka rytke pysyisikin periaatteessa samana, ja näin oli tässä pelissä.
Lisäksi pitää vielä erikseen mainita pelin tyylikkäät visualisoinnit ja maisemat. Väriteemoiltaan peli jätti mieleeni aavikonvärisen tunnelman, joka hetkittäin sekoitti mukaan taivaan sineä ja sitä oli nähtävissä hetkittäin silloin kun pelaajaa herkuteltiin taideteoksien omaisten maisemien kanssa. Maisemat pysäyttävät pelaajan ihastelemaan upeita näkymiä samalla kun ne rauhoittavat pelaajan mieltä toiminnan välissä, puhumattakaan siitä miten maisemat suorastaan imaisevat pelaajan unenomaiseen maailmaan ja tarinaan. Näitä hetkiä oli vähän, mutta ne olivat säännöstelty mielestäni riittävän tiheästi tunnelman tuojana ja ennen kaikkea vaikuttavat maisemat jäävät elämään mieleen pelaamisen jälkeenkin niin kuin itse asiassa koko peli niin hyvine asioinen kuin valitettavine puutteineen.
Lyhyesti:
Spec Ops: The Line on se peli, jota voi suositella kaikille erinomaisia tarinoita etsiville pelaajille. Oikealla tunnelmalla on pystytty luomaan niin sanottu sodan täyttämä ”huumetrippi” vai voisiko sanoa ”sotatrippi”, jonka pyörteissä ei voi ajatella selkeästi vaikka luulet ajattelevasi. Ainoa asia mikä jäi kaihertamaan lähes ylitse muiden oli coop-yhteispelitilan puute, joka olisi ollut upea lisä. Moninpelikin löytyy, johon on upotettu mukaan pelissä nähtyjä asioita ja vaikka se vaikuttaa viihdyttävältä, niin silti maailmaa mullistavasta tapauksesta ei ole kyse.
Voitonhuutoja:
+ Tarina
+ Maisemat ja visuaalinen yleisilme
+ Tunnelmaa tuova musiikki
+ Ääninäyttely
+ Järkytyksen hetket
Kuolonkorinoita:
- Hahmojen pinnallisuus
- Ei tarjoa mitään uutta
- ...ja sisältää pelkät pakolliset toiminnot
- Coopin puute
Arvosana: 81/100
RSS Feed
